Kirjahaaste: Suosikkikahvipöytäkirja

Day 30: Favorite coffee table book

Oho. Kirjahaasteen viimeinen osa on jäänyt roikkumaan blogilliseen limboon, vaikka kyseessä on yksi haasteen helpoimmista kohdista. Noihin moniin muihin kun piti tosissaan miettiä sopivaa kirjaa. Lisäksi koko haasteen tarkoitus oli varmaan päivittää blogia oikeasti 30 peräkkäisen päivän ajan. Minulla meni hommaan näköjään reilut 13 kuukautta, eikä laatu edes korvaa määrää. Tai oikeastaan nopeutta. Tai jotain.

Elämän pirstaleiden boheemiudestaan tarkka taiteilija

Kahvipöytäkirja lienee sellainen opus, joka olisi olohuoneessa jossain näkösällä, aina valmiina selailtavaksi. Sellainen, jonka soisi vieraidenkin näkevän: Oo, täällähän luetaan mielenkiintoista kirjallisuutta, kuinka syvällistä! (Siis vähän samanlainen ilmiö kuin tällaisiin kirjahaasteisiin vastaaminen sosiaalisessa mediassa...) Ranskalaisen satiirikon Gerard Lauzierin mainiossa sarjakuvassa Elämän pirstaleita maalle vetäytynyt 'pirstomistaiteen kuuluisuus' panikoi ennen median haastattelijoiden saapumista, että talossa on liian siistiä ja pöydillä lojuu suurelle taiteilijalle ihan vääriä kirjoja. Jostain tuollaisesta on varmaan kahvipöytäkirjoissakin kysymys. Mekastin blogissa jokin aika sitten ostamastani überhienosta luuvarastoja ja ossuaareja käsittelevästä kirjasta The Empire of Death, joka itse asiassa lojuu tälläkin hetkellä näkyvillä olohuoneessamme. Se jos mikä on kahvipöytäkirja. Päätin kuitenkin päättää tämän kirjahaasteen eräällä toisella kirjallani, joka vaikka kirjahyllyn uumenissä nytkin piileskelee, on ehkä lopulta se rakkain tällä saralla.

Huomaa tyylitön eläinkuosi

Törmäsin joskus 90-luvun puolivälissä Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa isoon järkäleeseen nimeltä The Encyclopedia of Bad Taste. Pitkän linjan John Waters -fanina huonon maun ja kitschin viehätys oli avautunut minulle jo teini-iässä, joten kirja tuntui sopivan minulle kuin voi silmään. Muka köyhänä ja taatusti saitana opiskelijana en raaskinut ostaa opusta omaksi, mutta kuten aina tuollaiset mieliteko-ostokset, tämäkin jäi kaivelemaan mielen perukoille sikäli tiiviisti, että olihan sitä myöhemmin sitten pakko talsia takaisin ensyklopediaa ostamaan. Ikävä kyllä kirjaa ei enää ollut valikoimassa.

Kului useita vuosia. Yhdysvaltalainen nettituttu muutti Tampereelle. Tapasimme tuolloin usein keskustassa kahviloissa, ja jossain vaiheessa tämä huonon maun tietoteoskin tuli puheeksi. Amerikan kaveri käy silloin tällöin kotimaassaan, ja itsekin kirjadiggarina intoutui katselemaan paikan päältä, josko minulle ensyklopediaa löytyisi. Ja löytyihän se jostain antikvaarisesta kirjakaupasta, varmaan jollain viidellä dollarilla, jota kaverini ei edes suostunut ottamaan minulta korvaukseksi.

Aviopari Jane ja Michael Sternin yli parikymmentä vuotta vanha, koko lailla americanapainotteinen ja hieman epätasainen teos paneutuu huonon maun kiehtovaan maailmaan. Puutteistaan huolimatta kirja on, kuten sanottua, kuin tehty kaltaisellelleni John Waters -fanipojalle. Opus käsittää parin kolmen sivun esseitä pääosin 70-80-lukujen kitschkäsitteistä kuten laavalampuista, puskuritarroista, havaijipaidoista, isoista tisseistä, puudeleista, hanurimusiikista jne. Jo ikääntymään päässyt kirja on paikoittain vielä pelottavan ajankohtainen, toisaalta se on viehättävä katsaus aikansa amerikkalaiseen popkulttuuriin ja joihinkin omankin lapsuudenajan ilmiöihin. Ehdottoman kiinnostavaa olisi saada päivitetty uusintapainos, eikä pahitteeksi olisi myöskään laajentaa näkökulmaa vähän eurooppalaisemmaksi. Suositeltava teos, yhtä kaikki. Ja varmana ostan itselleni vielä jonain päivänä havaijipaidan.

Kirjahaaste: Nyt luettavana Suomen mysteerit

Day 29: Book you’re currently reading

Ostin Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilta kesällä ilmestyneen kirjan Suomen mysteerit, jossa on yksi hupaisimmista sisällysluetteloista pitkään aikaan. Kirja pitää sisällään mm. sellaisia lukuja kuin Raahen muumiot, Mouhijärven hirviö, Speden kadonnut elokuva, Keksittiinkö Aku Ankka Suomessa? ja Oliko Aleksis Kiveä olemassa? Lisäksi teos piti sisällään kosolti kotikaupunkiini Tampereeseen tai sen ympäristöön liittyviä artikkeleja, joten olihan se 'pakko' ostaa. Kirja pitää sisällään hämmästyttäviä esoteerisia teorioita erilaisista ilmiöistä, varsin vapaalla kädellä, kuten em. maininnat sisällysluettelosta antavat ymmärtää. Kirjan luettuani voisin sitä mukaellen ja sen hengessä esitellä sen toimittajan ja monien artikkelien kirjoittajan:

Tietokirjailija Jukka Niemisen nimessä on 13 kirjainta. On selvää, että  tämä temppeliherrojen huhutuista saatananpalvontarituaaleista lähtöisin oleva luku on nykyisin kovin muodissa olevan kabbalistisen pelkistyksen mukaan numerologisesti rinnastettavissa Mannerheimin nelosiin (1+3 pelkistyy perusluvuksi 4). Mannerheim taas tiettävästi oli homoseksuaali, eli homo, jossa on neljä kirjainta, mikä vahvistaa asian. Siitä ei pääse mihinkään. Kiistatta myös Niemisen ensimmäisen teoksen Tooran salakirjoitus, kolmannen kirjan Hans Boijen salaisuus ja kymmenennen opuksen Suomalaisten tuho 10 000 eKr. ISBN-numerot voidaan pelkistää neloseksi. Suomalaisten tuhon ISBN:n numerot päätyvät myös toisella tavalla yhteenlaskettuna neloseen, joten asia ei voi olla sattumaa. Lisäksi Niemisen järjestyksessä toisen teoksen ISBN:n numerot yhteenlaskettuna tuottavat 44. Jukkiksen syntymävuosi on 1967, joka voidaan pelkistää numeroksi 5, mikä ei kieltämättä sovi nelosiin, mutta toisaalta on selvää, että tämä seikka on joko tarkoituksellinen hämäys tai sitten se kuvastaa tietokirjailijan muita ominaisuuksia. On kuitenkin selvää, että näitä Niemisen nelosia seuraamalla niitä löytyisi vaikka millä mitalla, ja en yllätyisi jos selviäisi kirjailijan olevan jonkun korkean vapaamuurariloosin jäsen tai ruusuristiläinen suoraan alenevassa polvessa.

Tuolta vaikuttaa moni Suomen mysteerien artikkeli. Löydetään joko joku odottamaton säännönmukaisuus tai poikkeavuus jostain tutusta asiasta, ja kovin kevein perustein esitetään sille jokin salaliittomainen selitys. Esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen sisällöstä löydetään tiettyä bilateraalista harmoniaa, mikä on tietysti sinne kätketty koodi. No voisihan tuo olla mahdollista, jos kohta löydetty 'koodi' on aika heppoinen. Päättely menee kuitenkin eteenpäin, kun todetaan Kiven olleen kriitikko Frederik Cygnaeuksen suojatti, joten 'koodin on pakostakin oltava Cygnaeuksen luoma, siitä ei päästä mihinkään'. Mitä helvettiä? Miten niin on pakostakin oltava? Tästä salaliittoteoretisointi etenee vielä siihen, että mitä jos Kiveä ei ollut edes olemassa, vaan mahtavammat tahot julkaisivat rahvaskirjallisuutta tekaistun identiteetin turvin. Mitään todisteita ei tietenkään esitellä, mutta saadaanpahan meillekin oma Shakespearesalaliittoteoria. Aika vähin eväin, ikävä kyllä.

Kirja vilisee kirjoitusvirheitä ja huolimatonta suomea. Esim. edellämainittu bilateraalisymmetria on järjestään 'biletaarisymmetriaa' jne. Toimittaja kertookin toisaalla ettei oikoluku häntä paljon kiinnosta, vaan pikemminkin ärsyttäminen. Tämä antaa hänelle tietenkin mahdollisuuden tuomita kaikenlainen kritiikki ymmärtämättömien keskinkertaisuuksien pilkunviilailuiksi. Ikävä kyllä tavalliselle lukijalle huolimaton kieli näyttäytyy juuri siltä, huolimattomalta kieleltä. Virheitä jää kaikkiin kirjoihin, mutta jos ei edes viitsi viimeistellä teostaan, tai vieläpä vittuillakseen tekee sen tahallaan, niin se heijastuu kyllä sitten jo muuhunkin sisältöön. Ja kyllähän asenne paistaa läpi nimenomaan Niemisen (mukanahan on muitakin kirjoittajia) kirjoitustyylissä. Ilmaisu 'on selvää' toistuu jatkuvasti, parhaimmillaan neljä (!) kertaa yhdessä pienessä kappaleessa, ja yleensä se sanotaan silloin kun asia ei nimenomaan ole mitenkään selvä. Eikä se toistamalla selväksi muutu. Muita vastaavia usein toistuvia ilmaisuja on esim. 'kiistatta' ja 'pakostakin' jotka antavat kuvan suu vaahdossa kovalla vauhdilla kirjoitetusta tekstistä, jossa ei paljon lähteitä tarvitse esitellä. Onkin ironista, että silloin kun kirjoittajalle sopii, käsketään käyttää lähdekritiikkiä, mutta muuten lähteitä tai edes kunnollisia perusteluja ei näy eikä kuulu.

Kirjan olisi kiva jos -teoretisoinnista huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) opuksen viihdearvo on melkoinen. Jukkiksen vauhdikkaita tekstejä  on joitakin naamakämmeniä lukuun ottamatta varsin hauska lukea, varmaan samoista syistä, miksi italialaisia 70-luvun barbaarileffoja on hauska katsoa - ne ovat pirun viihdyttäviä. Ja on kirjassa muutama oikeastikin kysymyksiä herättävä artikkeli. Esim. Bobrikovin murhaan liittyvät epäselvyydet, jos (ISO jos) ne ovat sellaisia kuin Jukkis kertoo, saavat mitä jos -vaihteen ajattelussa päälle. Valitettavasti kun mitään lähteitä ei asialle esitetä, ja koska kirjoittaja ei välitä muutenkaan kieliasusta eikä varmaan muidenkaan asioiden kunnollisuudesta, on tässäkin mysteerissä luultavasti paljon puhetta ja vähän villoja. Itselleni ehkä mielenkiintoisin artikkeli oli Jukkiksen ja minun kotikaupungista löytyvän muinaisjäännöksen mysteeri, josta itsekin juuri bloggasin. Jutussa oli kirjan totutusta meiningistä poiketen jopa pari lähdeviitettä, mutta se olikin Veli-Matti Rintalan kirjoittama, jo aiemmin muualla julkaistu juttu.

On tämä hauska kirja, muttei se ihan kolmenkympin edestä anna viihdettä. Positiivista on tietysti kirjan tarjoama mitä jos -tyyppinen toisinajattelu, joka parhaimmillaan voi johtaa todellisiin oivalluksiin. Mutta tämän kirjan luettuaan huomaa kyllä tällainen skeptikko- ja esoteerikkopiirien ulkopuolinenkin lukija äkkiä, että syvälle asemasotajuoksuhautoihin on kaivauduttu, eikä sieltä hevin ylös tulla.

Kirjahaaste: Viimeksi luettu

Day 28: Last book you read

Uujee, kerrankin kirjahaasteessa helppo kohta, jota ei tarvitse viikkokaupalla pähkäillä. Meillä on Intian-matka tulossa. Kohteisiin kuuluu mm. Mumbain kaupunki. Ajattelin lukea ennen matkaa ainakin yhden kirjan, joka käsittelisi Intiaa tai Mumbaita jollain tasolla. Hyllystä sattui löytymään Vikas Swarupin bestseller Slummien miljonääri, joka on päätynyt meille sukulaisen jättämässä laatikossa tämän muutettua ulkomaille. Ja mikäs siinä, kirjasta on ohjannut elokuvan vanha suosikkini Danny Boyle - tosin en leffaakaan ole vielä nähnyt - joten täytyyhän tuon vähintään lukemisen arvoinen olla.

Nappasin kirjan mukaan hiljattain Saksaan ja Benelux-maihin päin suuntautuneelle kymmenen päivän reissulle matkalukemiseksi. Ajattelin kotona ääneen, että mahdanko ehtiä lukea teoksen matkan aikana, ja epäröin ottaa toista kirjaa varalukemiseksi ja lisäpainoksi matkatavaroihin. Vaimo se sitten taisi ylipuhua ottamaan varmuuden vuoksi varakirjan, ja koska minulla on useampia novellikokoelmia luettavien pinossa, oli loppujen lopuksi kätevä ottaa mukaan tuollainen lyhyttä luettavaa sisältävä backup-kirja. Olen aika hidas lukija, eikä lukumoraalini anna yleensä jättää mitään kesken tai hyppiä kohtia yli kesken kirjan, joten arvelin Slummien miljonäärin olevan hyvinkin vielä kesken paluulennollakin.

Vaimo on yleensä oikeassa, niin tässäkin asiassa. Luin kirjan matkan kolmen ensimmäisen illan aikana, mikä on minulle melkoinen vauhti. Asiaan saattaa liittyä sekin, että luin pitkästä aikaa kirjan suomeksi, ja kotimaisen tekstin lukeminen on ainakin minulle huomattavasti kevytsoutuisempaa kuin englanninkielisen. Tarina itsessään oli tietyllä tavalla vähän turhan sokeroitu, mutta toisaalta juonta huumorilla ja katarsiksellakin varustettuna oli riittävästi tarjolla. Tällaiselle Intiaa tuntemattomalle lukijalle oli tietysti paikalliseksotiikkaa annosteltu isolla kauhalla, mikä tasapainotti hieman kermakakkumaista juonenkuljetusta. Ei saa ymmärtää väärin, kyllä kirjassa kaikenlaista ihmisluonnon raadollisempaakin puolta esitellään tuntuvasti. Joka tapauksessa leffakin pitää nyt nähdä ennen matkaa, ja perillä pitää ehdottomasti syödä gulab jamuneita ja samosoja.

Kirjahaaste: Suosikkifiktio

Day 27: Favorite fiction book

Hö, johan tuo suosikkikirja tuli ekassa haastekohdassa mainittua, ja fiktiota sekin on. Mutta onhan noita muitakin hyviä kirjoja. Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin yhteistuotos Hyviä enteitä: Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset tipautti aikoinaan tämän lukijan sohvalta hauskuudellaan ja yleisellä parhaudellaan. Klassinen hyvän ja pahan taistelu, Antikristuksen odottelu, ilmestyskirjan ratsastajat ja auton hanskalokerossa vääjäämättä Queenin kokoelmiksi muuttuvat kasetit ovat tämän teoksen rakennuspalikoita. Muistaakseni juuri tässä kirjassa on myös bonuksena pitkähkö osio puhelinmyyjän kohtalosta, joka lämmitti tällaisen samalla alalla kärvistelleen ex-telemarkkinoijan sydäntä.

Lukemisesta on varmaan jotain 12-13 vuotta aikaa, joten uusintalukeminen olisi ihan paikallaan. Ostinkin opuksen alkukielisenä ei niin kauan sitten, mutta yöpöydän pinossa on edelleen paljon muutakin luettavaa, ja illat niin lyhyitä.

Kirjahaaste: Suosikkitietokirja

Day 26: Favorite nonfiction book

Jahas, pitkästä aikaa haasteen pariin. Mitähän tuo 'non-fiction' olisi sujuvalla suomella? Ei-fiktioon kuuluvat nyt ainakin tietokirjat, elämäkerrat, tee-se-itse -oppaat, matkakirjat jne. Olin varsinkin pari-kolmikymppisenä armoton John Watersin elokuvien fani. Pink Flamingosin nähtyään ei ihminen ole enää entisensä, vaikka sittemmin jopa normaali televisiotarjonta tuuppaa eetteriin sokeerampaavaa tavaraa kuin mitä joskus 80-luvun lopulla olisi ikinä voinut kuvitella. Watersin elokuvaura oli joka tapauksessa aikansa sokkihoitoa elokuvien ystäville. Lähes kaikki perversiot käytiin rakkaudella läpi Desperate Livingissä, Female Troublessa, Mondo Trashossa, Cry Babyssä ja monessa muussa klassikossa.

Ihana Kathleen Turner 15 v. jälkeen ja 10 v.
ennen pääroolia John Waters -elokuvassa.

Vaikka Waters on vanhoilla päivillään kesyyntynyt, ei kukaan muu voisi luoda elokuvaansa kohtausta, jossa David Hasselhoffin (as himself) lentokoneessa ulostama pökäle toimii loppukohtauksen ratkaisijana, todellisena deus ex machinana. (A Dirty Shame (2004)). Olen myös vakuuttunut siitä, että Waters turmeli Kathleen Turnerin. Tsekatkaa vaikka sitä söpöä ja kauniin herkkää kirjailijatarta Vihreän timantin metsästyksessä ja verratkaa sitten Californication-sarjan PR-firman omistajaan Sue Colliniin. Mitä ihmettä tapahtui välissä? John Waters ja pääosarooli Serial Mom (1994) -leffassa tapahtui! Eikä siinä mitään, Kathleen on ihq ja loistava.

Divine

Niin, se suosikkikirja. Löysin onnekkaasti muistaakseni vuonna 1992 jyväskyläläisestä kirjakaupasta Watersin nyrjähtäneen omaelämäkerrallisen kirjan Shokkiarvo -hyvällä maulla tehty kirja huonosta mausta, jota jo silloin tituleerattiin yhdeksi suomalaisten kirjastojen varastetuimmista nimekkeistä. Ja kyllä sitä tulikin niihin aikoihin selailtua. Kuinka voi olla pitämättä kirjasta, jossa  on sellaisia lukuja kuin Kaikkein saastaisimmat elossa olevat ihmiset, Miksi rakastan väkivaltaa, ja Edith Massey, munanainen? Loistavasti kirjoittava Waters kertoo siinä hämärästä nuoruudestaan ja pakkomielteistään (kuten Mansonin perheen rikosoikeudenkäynnit), sekä ennen kaikkea rakkaudesta elokuvantekoon ja lievästi sanoen omalaatuisesta ystäväpiiristään, jonka kanssa hän noita roskarainoja väsäsi. Tunnetuin heistä lienee suurenmoinen obeesi drag-artisti Divine, joka saattaa olla vaikuttanut nimimerkkivalintoihini internetin ihmeellisessä maailmassa jo kolmattakymmentä vuotta.

Kirjahaaste: Suosikki kouluajoilta

Day 25: Favorite book you read in school

Koulun pakkopulla saattaa pilata monta hyvää lukukokemusta. Aloin lukea Seitsemää veljestä omin päin samoihin aikoihin, kun Turkan siitä tekemää televisiosarjaa alettiin esittää. (Jota kaverini äiti kommentoi: 'Se on aivan hirveä sarja! En ole katsonut sitä ollenkaan!') Kirja osoittautui yhdeksi hauskimmista ja viihdyttävimmistä edelleenkään lukemistani opuksista. Luinkin veljeksistä innostuneena läjän muutakin Kiven tuotantoa. Mieltä lämmittävät vieläkin erityisesti kirjailijan käyttämät solvaukset. Sinä riihitonttu! Nurkkajulli! Körri!

Aleksis Veljen Seitsemän kivestä tulikin myöhemmin pakollisten koululuettavien listalle, mutta minunhan ei sitä tietenkään enää siinä vaiheessa tarvinnut lukea. En oikeastaan enää muista montakaan koulusta luettavaksi saatua kirjaa. Mitähän niitä oli: Taistelukala, Sotilaspoika, Sieppari ruispellossa, ehkä jotain Steinbeckia (jota luin ominkin päin)... Parhaana on varmaan jäänyt mieleen William Goldingin häiriintynyt yhteiskuntatutkielma Kärpästen herra, jonka voisi hyvinkin lukea uudestaan näin reilun 20 vuoden jälkeen edelliskerrasta. Voi sarvipää, kun tämäkin loistava klassikko varmasti edelleen menee monelta pilalle viheliäisenä pakkopullana. Tajusin muuten vasta ihan hiljattain, että 'kärpästen herra' on hepreaksi jotakuinkin Beelzebub.

Kirjahaaste: Suosikkikohtaus

Day 24: Book that contains your favorite scene

Aluksi meinasin pistää tähän yhden kohtauksen George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjasta, jonka lukemisesta iloitsin niin paljon, että riemuitsin siitä jopa eräälle hämeenlinnalaiselle professorille tekstiviestitse välittömästi sen luettuani. Mutta sitten toisaalta, ei tunnu oikein korrektilta ilakoida edes fiktiivisen lapsen kuolemalla, joten mietitään muuta.

Lempparikirjassani Perdido Street Station on hulvaton kohtaus, jossa eräs keskeinen henkilö ottaa yhteyden Helvettiin. Helvetti on kirjassa siis ihan olemassaoleva paikka, johon voi ottaa yhteyttä Helvetin suurlähettilään välityksellä. Steampunk kun on lajityyppinä, tehdään yhteyden luomiseksi tarvittava uhrauskin hoituu asianmukaisella vempeleellä, ja neuvottelut tuonpuoleisen kanssa pitää käydä tietysti tiettyjen sääntöjen mukaan. Mm. sanajärjestyksellä on väliä. Itse kohtausta sen kummemmin spoilaamatta kerrottakoon, että Helvetin suurlähettiläällä on kaiku, ts. hänen sanojaan seuraa puolen sekunnin viivellä hirvittävä demoninen toisto, joka kuulostaa kidutetun kirkumiselta. Myös näköhavaintoihin tulee häiriöitä - silmiä räpyttäessä saattaa nähdä vilaukselta kammottavia välähdyksiä hyeenanpäistä, kiemurtelevista kaltereista, hampaallisista rinnoista, kavioista ja kynsistä. Kohtauksessa selviää myös, että Helvetissä ollaan edelleen kiinnostuneita saaman elävien sielut talteen ja että Helvetti voi jäädä myöskin palveluksia velkaa maanpäälliselle asujaimistolle.

Kiehtova kohtaus, jossa keksittyyn fantasiamaailmaan ympätään länsimaista uskonnollista kuvastoa steampunk-hengessä mustaa huumoria unohtamatta.

Kirjahaaste: Kesken jäänyt

Day 23: Book you tell people you’ve read, but haven’t (or haven’t actually finished)

Oho, kirjahaaste on päässyt melkein unohtumaan. Jatketaan.

Eipä tule juurikaan mieleen kirjaa, jonka sanoisin muille lukeneeni, vaikken olisikaan. Yhden keskenjääneen kirjan muistan: Charles Dickensin David Copperfieldin. Olin kai alta parikymppinen, kun sitä kahlasin, mutta syy ei suinkaan ollut kirjan paksuudessa, tylsyydessä tms. Muistelisin päähenkilön olleen varsin hyväuskoinen ja hänen kohtalonsa julman isäpuolen sekä hirmuvaltaisen rehtorin kohdeltavina olleen varsin kurja. Jotenkin kaikki se epäreiluus ja vääryys mitä kiltin päähenkilön päälle vyörytetään oli ihan liian alleviivaavaa, ja siten ärsyttävää ja vaivaannuttavaa, joten kirja jäi kesken. Tai näin sen muistan.

Tosin painos oli WSOY:n Suuren lukukirjaston kuvitettu versio, joka oli kovakantinen, kooltaan 24 x 29 cm  ja painoakin n. kaksi kiloa. Teksti oli isoilla sivuilla kahdella palstalla. Siis hankala lukea, etenkin sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Ehkä sekin vaikutti keskeyttämiseen. Kirja on kyllä vielä tallessa, ehkä jonakin päivänä...

Kirjahaaste: Seuraava yöpöydän pinosta

Day 22: Book you plan to read next

Kuten olen aikaisemminkin maininnut, odottaa yöpöydälläni (ja oikeastaan makuuhuoneen ikkunasyvennyksessäkin) vino pino lukemattomia kirjoja ja sarjakuvia. Minulla on koko ajan joku kirja kesken. Kun saan yhden loppuun, aloitan seuraavan. Välistä saatan lukea lyhyitä novelleja tai sarjakuvia, vaikka pidempi romaani olisikin kesken, mutta pääsääntöisesti vedän yhden luku-urakan loppuun ennen seuraavan aloittamista. Harvoin, hyvin harvoin mikään jää kesken. Kun olen kerran aloittanut kirjan lukemisen, saatan sen myös ennenmmin tai myöhemmin loppuun.

Mutta lyhyestä virsi kaunis, seuraava kirja tulee olemaan mitä luultavimmin Bernard Cornwellin kirja The Fort, koska kaverini roudasi sen pyytämättä jos kiinnostaa -periaatteella lainaan. Kyllähän Cornwell aina kiinnostaa. Tämäkin, vaikka kaveri sanoi vievänsä sen divariin myöhemmin, mikä saattaa viitata siihen, ettei lukuelämys ollut ikimuistoinen. Muuta en kirjasta tiedäkään, joten aika tabula rasana sitä saa tätäkin lähteä lukemaan.

Tämä kirjahaaste etenee väliin sen verran takellellen, että tiedä vaikka olisin saanut luettua kirjan ennen kuin seuraavan kerran saan aikaiseksi päivittää haastetta. (Toisaalta, en ole mikään nopea lukija.) Muita to-read -kirjoja yöpöydän läheisyydessä on ainakin pari Lovecraft-kokoelmaa,China Miévillen Kraken, toinen lukematon Cornwell Stonehenge, eräs zombinovellikokoelma, ja Pride and Prejudice and Zombies -kirja. Tosin päätin hiljattain lukea alkuperäisen Ylpeys ja ennakkoluulon ensin, jotta satiiri uppoaisi paremmin.

Kirjahaaste: Kuvakirja on kiva kirja

Day 21: Favorite picture book from childhood

Lisää kuvia kirjasta Love in the
Time of Chasmosaurs -blogissa.

Diggailin jo tarhaikäisenä hillittömästi dinosauruksista ja kaikesta esihistorialliseen aikaan liittyvästä. Minusta oli kuulemma tulossa isona arkeologi, mikä tiesi taloudessamme kovaa menekkiä pullasudeille. Kyllä. Vierailin säännöllisesti keittiön laatikolla realisoimassa pullasuteja, ja tein niistä käyttökelvottomia varsinaiseen tarkoitukseensa putsailemalla milloin mitäkin ulkoa löytämiäni 'fossiileja' mullasta ja pölystä. Vähän myöhemmin sivistyssanavarastoni laajeni sen verran, että ymmärsin toiveammattini olevan arkeologin sijaan pikemminkin paleontologi, koska dinot olivat kuitenkin parhaita. Ikävä kyllä Suomen peruskallion päällä olevasta maakerroksesta en koskaan tullut löytäneeksi Triceratopsin kalloa, vaikka joitan epämääräisiä luita joskus muistankin löytäneeni ja äidin pullasudilla hanganneeni. Mitähän nekin loppujen lopuksi olivat...

Dinoinnostus oli tietysti vanhempieni aikaansaannosta. Ehdoton suosikkikirjani oli heiltä saamani pop-up -kirja, jonka useilla sivuilla oli kolmiulotteisia pahvidinoja ja erilaisia pahviliuskoilla itseanimoitavia saurusten arkihetkiä, kuten söpön protoceratops-vauvan kuoriutuminen munasta. Kirja oli ehdoton hitti myös lastentarhan ns. oman lelun päivinä, jolloin 'kaikki' halusivat päästä kokeilemaan kirjani itseanimoitavia sivuja ja pällistelemään pop-uppeja. Luin kirjan tärviölle jo varmaan lapsuudessani, ja veljeni epäilemättä viimeisteli tuhon, mutta kirja on kuin onkin yhä tallella, edelleen kiitos kaukonäköisten vanhempieni. Nyt jo repaleiset sivut ja osin toimimattomat animaatiot löytyvät poikamme kirjahyllystä. Dinointoilu saattaa olla geeneissä.

Kirjahaaste: Useimmin luettu

Day 20: Book you’ve read the most number of times

- Kirja on surkea sijoitus, tokaisi entinen pomoni kerran. Kuunneltuaan rauhallisesti ensimmäiset paheksuvat vastakommentit hän jatkoi: Montako kertaa muka luette jonkun kirjan uudestaan? Mitä järkeä ostaa kallis uutuuskirja, jonka luet kerran ja hyvässä lykyssä puolisosi toisen kerran? Kirjastolaina on paljon järkevämpi. Niinpä. Tätä haastetta miettiessäni oli melkoisen vaikeata muistaa nimikkeitä, joita olisin lukenut useammin kuin kahdesti. Nykytilanteessa minulla on aikaisemmin lukemattomia kirjoja jonossa niin paljon, etten hetkeen voi ajatellakaan tarttuvani johonkin ennen luettuun. Mikä sinänsä on erinomainen juttu.

Useampia kertoja luettuja kirjoja on luultavasti enemmän lapsuuden ja nuoruuden aikana tavatuissa opuksissa, ja jo sieltä ajalta parhaiten nousee esiin Jules Verne -klassikko Matka maan keskipisteeseen. Tarina, jossa maan uumeniin laskeudutaan Islannissa, ulos tullaan tulivuorenpurkauksen mukana Italiassa, ja siinä välissä tavataan koko joukko muinaisia hirmuliskoja ja jättikasveja on mitä parhainta viihdettä. Nuorena tarinan itsekin nuoreen kokijaan oli helppo samaistua, ja olenpa tainnut lukea kirjan aikuisiälläkin ainakin kerran. Montako kertaa kaiken kaikkiaan, sitä en pysty muistamaan, mutta varmasti lukemistani proosakirjoista tämä on kärkipäässä.

Mitä tulee ex-pomoni mielipiteeseen, on siitä vieläkin pakko  olla eri mieltä. Vaikka ostamansa kirjan lukisi vain kerran, menee moni kirja kavereille lainaan, heiltä saa lainaksi muita kirjoja, niitä tulee ostettua käytettynä ja myytyä eteenpäin. Tälläkin hetkellä yöpöydän kyynärän korkuisessa pinossa on ainakin kaksi kavereilta lainattua opusta. Useimmille käsieni kautta kulkeville omilllekin kirjoille kertyy pitkän ajan kuluessa joka tapauksessa useita lukukertoja. Ei se ole huono sijoitus.

Kirjahaaste: Pilke silmäkulmaan

Day 19: Book that turned you on

Tähän ei varmaan nyt haeta mitään aikuisten kuvakirjoja, eihän? Haastetta pohtiessa mieleen ponnahti myös eräs lapsena lukemani Aku Ankan taskukirjan tarina, jossa joku ilkeä hallitsija, kalifi tms. uhkaili Akua ja Roopea kynimisellä. Huolestuneet ankat kuvittelivat itsensä kynittyinä isossa ajatuskuplassa. Vaikka kuva oli kaukana millään tavalla kiihottavasta, tuntui pikkupoikana sen katsominen aina jotenkin hyvin väärältä. Näin sarjakuva turmelee lapsesi mielen.

Kyllähän sitä teininä tuli luettua härätappoaseet ja luolakarhun klaanit ainakin osittain niiden kuuluisien seksikohtausten takia. Hienompaa oli kuitenkin löytää vanhempien kirjahyllystä Terry Southernin ja Mason Hoffenbergin kirja Candy. Lukion historianopettaja oli juuri hiljattain hehkuttanut Voltairen Candiden hyvyyttä (joka sekin löytyi samasta kirjahyllystä ja jonka luin ensin), ja tämä Candy osoittautui jonkinlaiseksi pornahtavaksi nykysatiiriksi tuosta valistusfilosofisesta klassikosta, joka on satiiri itsessäänkin. Kirjassa naiivi, viaton, äärimmäisen kaunis ja haluttava 18-vuotias Candy löytää itsensä oudoista, jopa bisarreista seksuaalisista tilanteista halutessaan vain auttaa muita.

Kirjan lähtökohdat ovat täysin (s)eksploitatiivisia, tekijöiltä odotettiin alun alkaenkin lähinnä pornografista tuotosta. Mutta vaikka tyyli onkin alhaista, oli rima miehillä jo valmiiksi korkealla. Beat-sukupolven kirjoittajat, Hoffenberg ja Southern lainasivat paitsi rakenteen Candidesta, myös yksityiskohtia ja ideoita monista muistakin  maailmankirjallisuuden klassikoista. Tarinan rakenne onkin episodimainen ja suorastaan varhaispostmoderni  Candyn ajautuessa toinen toistaan kummallisempien miesten jakamattoman huomion kohteeksi. Kirja luonnollisesti kiellettiin heti ilmestyttyään Ranskassa vuonna 1958 'shokeeraavana', mutta myöhemmin hippisukupolvi omi tarinan nopeasti, ja kirjaa pidetään nykyisin jonkinlaisena beat- ja kukkaissukupolvien klassikkona, vaikka se on kirjoitettu selkeästi ennen hippiaikaa.

Suomeksi Candy julkaistiin vuonna 1968, jolloin siitä ilmestyi myös hipahtava komediaelokuva. Kymmenen vuotta myöhemmin tarinasta tehtiin vielä pornoelokuvaversio. Leffat on näkemättä, mutta tämän jutun kirjoitettuani on melkeinpä pakko hakea kirja taas käsiini (olenkohan jo realisoinut sen pois porukoiden kirjahyllystä?) ja lukea uudestaan. Luulen, että lihallisemmat yksityiskohdat varastivat ensilukemalla pääosan alta parikymppisen miehen huomiosta, eikä sitä sitten tuolloin saanut ihan kaikkia kirjallisuusviittauksia tarinasta irti.

Kirjahaaste: Guilty Pleasure

Day 18: Book you’re most embarrassed to say you like

Olen vuosien lukenut varmaan aika monta kirjaa, joita en noin jälkikäteen ajatellen ehkä nyt niin olisi välittänyt lukea, mutta joiden lukeminen ei toisaalta kauheasti jäänyt harmittamaankaan. Useimmiten lukemiseni valikoituu jollakin tavalla ennalta tietämiini kirjailijoihin tai nimikkeisiin ja kavereiden suosituksiin. Aika usein joku tuttu tyrkkää käteeni kirjan, 'josta varmasti pitäisin', eikä tällä saralla huonoja, saati nolostuttavia teoksia ole tullut vastaan. Noloihin kirjoihin ei siis oikein lähtökohtaisesti tule tutustuttuakaan. Joskus lomamatkoilla on käynyt niin, että matkalukeminen on loppunut jo alkupäivinä ja silloin olen turvautunut joko majapaikkojen kirjahyllyihin (Vietnamissa muistan lukeneeni ex tempore -pohjalta Nick Hornbyn 31 Songsin, joka oli ihan hyvä ja kiintoisa, vaikken edes ollut kuullut valtaosaa niistä biiseistä.) tai sitten realisoin jotain vaimon matkalukemisista.

Tuolla jälkimmäisellä tavalla nappasinkin aikoinaan omien lukemisten loputtua vaimon matkalaukusta Helen Fieldingin bestsellerin Bridget Jonesin päiväkirja. Luokittelen tällaiset kirjat naisille suunnatuksi hömpäksi, eikä sellainen kiinnosta minua oikein millään mittapuulla. Koska muutakaan lukemista ei kuitenkaan ollut, ja kirjan ympärillä pyöri noihin aikoihin melkoinen hype, niin mikä ettei. Ja sehän oli ihan hauska. Ei loistelias, mutta ei mitenkään kärsimystäkään tuottava. Katsoin leffankin myöhemmin, eikä sekään kaduta. En edelleenkään lähtökohtaisesti etsi käsiini tämän lajityypin kirjoja, mutta vaikka ei päiväkirjasta pitäminen nyt varsinaisesti nolotakaan, ja vaikka en nyt siitä loppujen lopuksi hirveästi pitänytkään, on tämä varmaankin paras valinta tähän kirjahaasteeseen.

Kirjahaaste: Pisin ja lyhin kirja

Day 16: Longest book you’ve read

Näyttää siltä, että pisin lukemani kirja löytyy parin haasteen takaisesta sarjasta A Song of Ice and Fire. Sen jokainen osa taitaa olla lähemmäs tuhatsivuinen, ja pisin on kolmannen osan, A Storm of Swordsin, pehmeäkantinen USA-painos, joka on Wikipedian mukaan 1128 sivun mittainen. Tästä löytyy tosin eri tietoja, ja koska lukemani kirja oli minulla vain lainassa, en pääse tarkistamaan sivumäärää. Kärjessä tuo taitaa joka tapauksessa olla.

Yritin löytää vielä jonkun pitemmän lukemistani Mika Waltarin järkäleistä, mutta eivät pärjänneet Martinille. Dumas'n Monte Criston kreivikin jää miekkamyrskyä lyhyemmäksi. Haastetta pohtiessani huomasin lukeneeni aika paljon yli 750-sivuisia kirjoja, mutta tietyt venäläiset klassikot on kyllä vielä läpikahlaamatta. Ei silti, ei pituus tai lyhyys ole mikään erityinen itseisarvo kirjalle.

Day 17: Shortest book you’ve read

Maailman lyhin kirja on isäni mukaan Anssi Kukkosen Minun käyttämät possessiivisuffiksit, mutta saman nimikkeen kuulee joskus myös väitettävän olevan jonkun muun selostajan (kuten Juha Jokisen tai Raimo Häyrisen) tekosia. Lyhimmän kirjan määritelmä on tietysti ilman vitsailujakin aika häilyvä. Lasketaanko miniromaanit mukaan? Runokokoelmat? Sarjakuvat? Tietokirjat? Lähdin kuitenkin tutkimaan proosakirjoja. Hyllystä löytyvä H.P. Lovecraftin 184-sivuinen pienoisromaani At the Mountains of Madness and Other Stories vie täpärästi voiton vuosia sitten lukemastani Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:stä, joka Wikipedian mukaan on 186 sivua pitkä. Lovecraftin kirjan ne muut tarinat pidensivät opuksen mittaa rankasti, sillä Hulluuden vuoret yksinään on vain 110-sivuinen tarina. Lyhin kirja taitaa kuitenkin olla George Orwellin Eläinten vallankumous, jonka sanotaan olevan vain 126 sivua pitkä - tai siis lyhyt.

Kirjahaaste: Eka kirja lapsena

Day 15: First “chapter book” you can remember reading as a child

Pitkästä aikaa helppo haaste. En tosin ole varma, mitä tuolla 'chapter bookilla' oikeastaan tarkoitetaan, mutta eiköhän se ole jonkinlainen romaani, jossa on lukuja. Niinku ei kuvakirja tai silleen. Opin lukemaan kuulemma neljävuotiaana puhelinluetteloa tutkimalla (muistan vieläkin ne mustat marginaalien neliöt, joissa oli sukunimien alkukirjaimet), ja olen siitä lähtien käyttänyt aina jonkinmoisen osan vapaa-ajastani lukemiseen. Voi olla, että on joitain vieläkin aikaisempia lukemiani luvullisia kirjoja, mutta ihka-aitoja muistikuvia minulla on Gösta Knutssonin klassisista Pekka Töpöhäntä -kirjoista.

Tietenkään en muista mikä niistä kaikista oli juuri se ensimmäinen lukemani, mutta muistan elävästi mm. korvapuolen Mauri Mäyräkoiran, kissamestaruuskisat (jotka lyhennettiin kirjaimilla KM, jotka lopulta viittasivat kisoja sabotoineisiin Konradiin ja Monniin) ja sen, että jossain kirjassa Pilli ja Pulla käyttivät taajaan sanaa 'arvattavasti', koska se kuulosti heistä hienolta. Muistan myös jonkun hienostelevan kissahahmon, joka hoki koko ajan oh la la, koska halusi kuulostaa pariisittarelta. Jostain syystä se ärsytti minua lapsena suunnattomasti, mutta luultavasti se ärsytti kirjan hahmojakin, joihin minä vain eläydyin. Sitä en muista, oliko se mahdollisesti Maija Maitoparran ensiesiintyminen, mutta sen kyllä etten tuolloin ymmärtänyt, että se lausutaan oolalaa, mikä olisi ollut ehkä hiukkasen vähemmän riepova kuin se ainainen oh la la.

Kirjahaaste: Naitatuttava hahmo

Day 14: Book whose main character you want to marry

Taas übervaikea haaste. Helpolla olisi tietysti päässyt, jos vaihtaisi lauseen hahmo jonka haluaisit naida toisen sanan jota-sanaksi, ja sitten valitsisi jonkun uhkean sarjakuvasankarittaren. Yritin kuitenkin suhtautua haasteeseen hieman vakavammin. Vain hieman. Jos Lara Croft olisi kirjallisuuden hahmo, olisi hän jotakuinkin täydellisen mielenkiintoinen kumppaniehdokas: seikkailuhenkinen, emansipoitunut, laajalti sivistynyt, varakas - ja muodollisesti pätevä. Ihastuttava punapää Peppi Pitkätossukin voisi aikuisena olla juuri sitä. Mikä olisikaan hauskempaa elämää kuin riehua ja mekastaa koko päivä Huvikummussa, ja illalla Peppi kantaisi makuuhuoneeseen. Ulkomaillekin varmaan pääsisi vaimon rahoilla moikkaamaan silloin tällöin appiukkoa, eikä nalkuttavaa anoppia olisi lain. Luonto ei vaan anna periksi valita tällaiseen haasteeseen lapsihahmoa, joten sorry Hermione sullekin, odotellaan vielä ainakin kymmenen vuotta.

TV-sarjan roolivalinnallakin saattoi olla merkitystä siihen, että päädyin lopulta valitsemaan vaimoehdokkaaksi Daenerys Targaryenin. Danyn kanssa pääsee joka tapauksessa seikkailemaan ympäri maailmaa, hänellä on kissaakin kiehtovampia lemmikkejä, hän on oikeamielinen ja voimakastahtoinen. En minä mitään nöyristelevää ja tahdotonta jalkavaimoa huolisikaan. Viime aikojen kuulumisten perusteella Danylla olisi puolison paikka avoinnakin, joten mikä ettei?

TV2 alkaa esittää George R.R. Martinin vielä kesken olevan kirjasarjan ensimmäisen osan filmatisointia tammikuun 12. päivä. Telkkarit auki, Valtaistuinpeli alkaa.

Kirjahaaste: Päähenkilö kuin minä

Day 13: Book whose main character is most like you

Otan selvästi liian kirjaimellisesti näitä haasteita, kun nämä tuntuvat niin vaikeilta. Tätäkin olen miettinyt päiväkausia keksimättä mitään osuvaa itseni kaltaista hahmoa. Supernaiivi? Kuinka minusta tuli tyhmä? Idiootti? Voisi sopia, mutten ole lukenut noista yhtäkään.

Kirjahyllyssä osui silmiin Ralf Königin sarjakuva Vapautunut mies. Ei minulla ihan samanlaisia kokemuksia ole kuin päähenkilö Axelilla, mutta vertauskuvallisesti tarina onnistuu kuvaamaan kyllä omaa  matkaani tulevasta punaniskajuntista vähemmän punaniskajuntiksi. Vielä joskus yläasteikäisenä olin nimittäin aika regulaari homofoobikko. En tuntenut yhtään julkihomoa, ja homot olivat aika etäinen ihmetyksen ja inhotuksen aihe sekä huumorin lähde, jos kohta homot tai niiden pelko ei ollut mitenkään keskeinenkään asia elämässä. Populaarikulttuurin stereotyyppihomohahmot tietysti auttoivat rakentamaan ja vahvistamaan homoista saamaani kuvaa. Elämän vaihteeksi mukavammanpuoleista ironiaa onkin se, että populaarikulttuuri myös auttoi muuttamaan tuota kuvaa.

Kuten aikaisemmista haasteista on varmaan selvinnyt, on sarjakuva ollut iso osa lukemistoani jo pienestä pitäen. Skeneä tarkkaan seuraavana lukiolaisena olinkin heti kartalla, kun Like alkoi julkaista saksalaisen Königin kirjoja, jotka tyypillisesti ovat humoristisia sarjiksia homojen elämästä. Lehtiarvostelut olivat sen verran hyviä, että uteliaisuus voitti, ja Kouvolan kirjastosta löysinkin Tappajakondomin. En kuitenkaan rohjennut lainata sitä (nehän näkisivät, että lainaan homosarjiksen!) joten luin hihitellen albumin paikan päällä toisen, neutraalimman sarjakuvan suojissa (jokuhan voisi nähdä, että luen homosarjista!) Noin, nyt tunnustin tuon. Hävettää kieltämättä.

Sittemmin vapauduin nopeaan tahtiin useistakin ennakkoluuloistani, aivan kuin albumin vapautunut mies Axel. On normaalia, että on erilaista. Königin sarjakuvia on hyllyssämme ihan näkyvillä, ystäväpiirissä on kaikensuuntaista ja -näköistä vipeltäjää (oli kyllä jo silloin nuorena, mutta kaikesta ei tiennyt) ja toistakymmentä vuotta ympäri internetiä käyttämäni nimimerkkinikin on lainattu eräältä pullealta homolta. Olen nykyään pinkkiniskajuntti.

Kirjahaaste: Niin kuin oma elämä

Day 12: Book that is most like your life

Tämä haaste on osoittautunut tähän mennessä ylivoimaisesti vaikeimmaksi. Kissan kuoleman myötävaikuttaman kirjoitusblokin lisäksi haasteeseen vastaamista on viivyttänyt erityisesti se, että mikään kirja ei kertone verrattain tylsästä datasuunnittelijan ja perheenisän elämästä. Ainakaan mikään lukemani. Enkä kyllä sellaista kirjaa haluaisikaan lukea. Elämäntapavalinnoissani, henkilöhistoriassani tai olemuksessani ei niissäkään ole erityistä määräävää tekijää, jollaisille sitten löytyisi helposti jokin elämäntapaopas, jonka voisi kopata tähän haastekohtaan. Bourdaininkin ruoka-matkakirjankin jo käytin, se nyt marginaalisesti voisi vastata elämääni, vaikken newyorkilainen tv-julkkiskeittiömestari ihan olekaan.  Joskus sitä toivoisi olevansa vaikka intohimoisesti vetopasuunaa soittava vasenkätinen shintolaista uskontoa harjoittava latvialainen albiinohomokeliaakikkokääpiö, niin varmaan heti löytyisi jostain For Dummies -sarjasta sopiva elämänopaskirja siihenkin. Mutta ei, tavis mikä tavis.

En myöskään haluaisi heittää tähän mitään kaukaa haettuja klassikoita, jotka symboloisivat jotenkin elämää tai olemista. Mielessä kävi mm. Hemingwayn Vanhus ja meri, jota ehkä voisi pitää elämän metaforana. Tylsäkin se on kuin mikä, joten miksei sitten se. Ei se kyllä oikealta tunnu. Enhän minä kalastakaan. Elämäni ei muistuta myöskään Huckleberry Finnin tai Oliver Twistin vastaavaa, eikä vaimo pitänyt kovinkaan hyvänä ideana tehdä Kama Sutrastakaan tähän haasteeseen sopivaa teosta.

Jonkinlaisena antikliimaksina valitsen siis tähän kirjaksi Fingerpori-sarjakuvan. Mikä tahansa neljästä tähän mennessä kootusta strippikokoelmasta kelvatkoon kirjaksi, joka muistuttaa eniten elämääni. Ei, en kuljeskele ympäriinsä kokovartalokerrastossa Heimo Vesan tavoin, vaikka jonkin sortin tutkijanhommia teenkin. Fingerporin äkkiväärä, osittain vanhoja kunnon Kekkoslovakia-aikoja haikaileva (olen samaa ikäluokkaa kuin FP:n tekijä Pertti Jarla), ja erityisesti sanoilla ja niiden merkityksillä leikkivä maailma on oikeastaan vähän samanlainen kuin todellinen maailma sellaisena kuin minä sen näen. Ei siitä ole kuin noin viikko aikaa, kun käly kuunteli minun ja veljeni juttuja ja totesi: Jos joku, joka ei tuntisi teitä, kuuntelisi teidän juttujanne vähän aikaa, pitäisi teitä varmasti jälkeenjääneinä. Ex-työkaverikin aikanaan yritti käsillään suojata raskausvatsaansa, jottei sikiö kuulisi juttujani ja saisi vaikutteita. Ei kuulemma onnistunut.

Fingerpori liittyy elämääni myöskin siten, että olen eri sarjakuvatapahtumissa pikku hiljaa taiteilija Jarlaa häiriköimällä (oikeasti lähinnä nimikirjoitustilaisuuksissa) kerännyt itselleni jonkinmoisen kokoelman Jarlan itsensä piirtämiä zombiversioita Fingerporin asukkaista ja hahmoista. Jonakin päivänä pistän gallerian niistä pystyyn tänne blogiin. Lisäksi huusin hyväntekeväisyyshuutokaupassa itselleni uniikin Fingerporiliikennemerkin, jollainen oli esillä Turun katukuvassa viime kesänä. Ai niin, ja yksi FP-strippi perustuu myös minun antamaani ideaan. Riittääkö vastaamaan haasteeseen, häh?

Kirjahaaste: Kirja lempikirjailijalta

Day 11: Book from your favorite author

Suosikkikirjailijoita voisi luetella vaivatta useampia. Vai haetaanko tässä nyt taas yhtä tiettyä?  Sitten menee taas vaikeammaksi. Tällä hetkellä sellainen voisi joka tapauksessa olla historiallista fiktiota kirjoittava britti Bernard Cornwell. Äijä on käsittämättömän tuottelias, bibliografiassa on viitisenkymmentä kirjaa, joista kourallinen on moderneja trillereitä, valtaosa on historiallisia romaaneja. Ja lisää pukkaa koko ajan. Mies on kirjoittanut Napoleonin sotien aikaan sijoittuvan Sharpe-sarjan (josta on tehty parikymmentä tv-elokuvaakin, pääosassa Sean Bean), Yhdysvaltain sisällissotaan sijoittuvan sarjan, Graalin malja -trilogian, Arthur-trilogian ja paljon yksittäisiä itsenäisiä romaaneja. Itse olen intoillut melkeinpä eniten viikinkiaikoihin sijoittuvasta ns. Saxon-sarjasta, josta on tätä kirjoittaessa ilmestynyt kuusi kirjaa, joista olen lukenut ensimmäiset viisi.

Otsikon kärttämä kirja olkoon siis tämän viikinkisaagan ensimmäinen teos The Last Kingdom (suom. Viimeinen kuningaskunta). Kirja seuraa päähenkilön, englantilaisen 10-vuotiaan Uhtredin vaiheita tanskalaisten hyökättyä englantiin ja pojan jouduttua viikinkien vangitsemaksi ja lopulta kasvattamaksi. Tarinan edetessä aikuisen Uhtredin tarina nivoutuu todellisten historiallisten tapahtumien yhteyteen, ja kirjan merkittävinä henkilöinä toimii niinikään todellisia henkilöitä, kuten Wessexin (eli sen viimeisen kuningaskunnan) kuningas Alfred. Kirjassa on erityisen kiehtovaa ymmärtää se, kuinka ohuen langan varassa nykyisen Englannin tulevaisuus yhdessä vaiheessa heilui. Läheltä piti, ettei Britanniassa solkata tätä nykyä tanskaa.

Kirja (ja koko Saxon-sarja) on reilua viiden tähden viihdettä, jossa on riittävästi tosipohjaa vaativampaankin  pureskeluun. Cornwell on löytänyt kirjoittamisen kultajyvän, jolla hän pystyy suoltamaan toisaalta kevyttä poikakirjamaista viihdelukemistoa sota-, taistelu- ja naisrymistelyineen, toisaalta vähän vakavamminkin otettavaa historiallista fiktiota hämmästyttävään tahtiin. Parilla viimeisellä Englannin matkalla on tullut käytyä ihmettelemässä muutamaa kirjojen tapahtumapaikkaakin, kuten Oxfordshiren valkoisia hevosia  ja Northumberlandia, josta Uhtred on kotoisin. Jälkimmäisestä paikasta, erityisesti Lindisfarnin vuorovesisaaresta kirjoitan varmaan pian jotain matkablogiini.

Kirjahaaste: Suunnanmuutos

Day 10: Book that changed your life

Tämän päivän haasteen otsikko on turhan dramaattinen. Oikein mikään kirja ei ole aiheuttanut erityistä hurmosta, joka olisi tuonut radikaalin kurssimuutoksen elämään. En ole muuttanut ulkomaille minkään kirjan lukemisen perusteella (kuka tietää, jos erään aikaisemman haasteen kirja muodostuu vielä joskus sellaiseksi), enkä ole saanut uskonnollista, poliittista tai seksuaalista herätystä välittömästi jonkun kirjan luettuani. Kirjojen lukeminen on toki muokannut - vahvistanut tai heikentänyt suhtautumistani erilaisiin asioihin, virittänyt arvomaailmaani, antanut ideoita ja virikkeitä, ylipäätään ollut vähintäänkin aivojumppamaikan virassa elämänkoulussani. Mutta että muuttanut elämäni. Ei sellaista oikein ole.

Pitää kokeilla toista lähestymistapaa. Minkä kirjan lukemisen jälkeen olen oivaltanut jotain, jonka jälkeen en ole ajatellut asiasta enää samalla tavalla? Tällaisia asioita tulee mieleen useita. Luin esim. Seitsemän veljestä samoihin aikoihin, osittain jopa lähes samaan tahtiin kun Turkan tv-versiota esitettiin televisiossa. Se oli suuri nautinto, kun tylsäksi pakkopullaksi luulemani lähes kansalliseepoksen asemaan noussut opus olikin yksi (edelleenkin) hauskimmista lukemistani kirjoista.

 Päädyin lopulta valitsemaan tähän Milo Manaran sarjakuvan Se suuri seikkailu. Parjatun ja ylistetyn eroottisen sarjakuvan mestarin mittavasta teoksesta julkaistiin vuonna 1982 Sarjakuvan maailmat -albumissa 12-sivuinen näyte. Rauman kaupunginkirjastossa sitten lapsena törmäsin tuohon lehdykkään, josta näytteen luin. Tarina näyttäytyi minulle tällaisena: Päähenkilömies ja -nainen vaelsivat pohkeitaan myöten vedessä jonkinlaisella rämeellä. Naisella ei ollut päällä kuin miesten kauluspaita ja silinterihattu. Jossain vaiheessa paikalle lipui vene, joka oli täynnä himokkaita miehiä. Nainen otettiin mukaan veneeseen, mutta päähenkilömiestä potkaistiin päähän, ja tämä jäi suolle yksin. Hän tuli ison puun luokse, jossa istui alaston aasialaisen näköinen nuori mies, oikeastaan poika, jolla oli viidakkoveitsi. Päähenkilö puhuu ja huutaa pojalle, joka ei sano missään vaiheessa mitään. Sarjisnäyte päättyy ruutuihin, jossa päähenkilö vaipuu polvilleen ja painaa päänsä. Aasialainen poika laskeutuu puusta ja iskee päähenkilön pään poikki.

Jotakuinkin noin sen lapsuudestani muistan. Olin mahdollisesti 9-vuotias, korkeintaan kaksi-kolme vuotta vanhempi tuon lukiessani. En tajunnut ollenkaan, miksi päähenkilöt olivat rämeellä, keitä veneessä olijat olivat, miksi lähes alaston nainen lähti jopa mielellään rumien ja ilkeiden miesten matkaan, kuka aasialainen poika oikein oli, ja miksi ihmeessä lopussa oli lähes yhteisymmärryksessä suoritettu dekapitaatio. Mutta sivut jättivät koko lailla lähtemättömän jäljen pieneen mieleen. Ymmärsin, että sarjakuva on muutakin kuin Aku Ankkaa, Pellefanttia sekä Älliä ja Tälliä, että sitä on suunnattu aikuisillekin, että se voi olla taidetta, että kuvakerronta voi olla jotain ihan muuta. Ja että tulin juuri lukeneeksi jotain ikäiselleni täysin sopimatonta.

Sarjakuvasta on muodostunut suuri osa elämäni aikana lukemastani kirjallisuudesta. Myöhäisteininä luin Kouvolan maakuntakirjaston sarjakuvahyllyt huolellisesti läpi. En osaa sanoa, luenko nykyään sivumäärällisesti enemmän kirjoja vai sarjakuvaa. Lieneekö tuollaista vertausta mielekästä tehdäkään. Rahaa taitaa vuosittain mennä kyllä enemmän sarjakuviin, mutta yöpöydällä on lukemattomia kirjojakin jatkuvasti jonossa. Olen toki sittemmin lukenut Manaran seikkailutarinan kokonaan, ja saatanpa itse asiassa omistaa myös sen albumin. Jos, niin sen lukemisesta on siitäkin toistakymmentä vuotta. Aika kerrata tämäkin.

---

Lisäys myöhemmin samana päivänä: Albumi tosiaan löytyi kirjahyllyn perukoilta. Se naisen hattu ei ole silinteri ja se 'aasialainen' poikakin taitaa olla jokin intiaani. En muista, koska olen albumin viimeksi lukenut, enkä muista siitä juuri mitään. Olen muistikuvineni ikään kuin siinä samassa pisteessä kuin mihin jäin silloin, kun sen 12-sivuisen näytteen melkein 30 vuotta sitten luin. Aika todellakin kerrata.