Tuntematonta sotavankia etsimässä

Vanha opiskelukaverini Ira kirjoitti kirjan. Pääsin iskemään siihen näppini jo ennen tämänpäiväistä julkaisua, mutta ajattelin lukea ensin keskeneräisen fantasiakirjani loppuun ja vasta sitten paneutua tuntemattoman sotavangin mysteeriin. Päätin kuitenkin ihan vaan vilkaista kirjaa vähän alusta ja jatkaa sitten syksymmällä kun paikka luettavien kirjojen jonon jostain välistä avautuisi. Toisin kävi - vaikka olen verraten hidas lukija, Tuntematon sotavanki oli luettu parissa päivässä.

Iran isälle Juhanille selvisi vasta äitinsä Lempin kuoleman kynnyksellä, ettei hänen isäkseen luulemansa mies ollutkaan hänen oikea isänsä. Äiti ei ehtinyt avautua asiasta enempää, vaan melkeinpä draaman kaaren sääntöjen mukaisesti kuoli juuri ennen kuin ehti selittää enempää. Suku oli lojaalisti ollut hiljaa kaiken tämän ajan, vain muutamat oudot tokaisut Juhanin lapsuudessa saivat nyt merkityksensä, kun selvisi, että hän onkin venäläisen sotavangin lapsi. Kuka tämä sotavanki oli, se tieto meni hautaan Juhanin äidin ja Iran isoäidin mukana. Jäljelle jäi vain kasa valokuvia.

Vuosikymmenet asiaa miettinyt Ira kouluttautui historijoitsijaksi ja eräänä päivänä, kahden työsuhteen välillä, päätti lopulta alkaa selvittää selvittää kadonneen isoisänsä henkilöllisyyttä. Työkaluina selvitystyössä ovat olleet mm. historiatieteen laitoksella 90-luvulla opitut arkistomenetelmät, lähdekritiikki, haastattelut, kartat, sekä teknologisen kehityksen mukanaan tuomat uudet keinot, kuten digitoidu arkistomateriaali, satelliittikuvat, interaktiiviset kartat, Skype-puhelut, online-sukupuut ja DNA-tutkimukset.

Iran isoäiti Lempi ja isäpuolensa sylissä isä Juhani

Kirjasta sukeutuu melkeinpä kuin dekkaritarina, vaikka Ira ei omien sanojensa mukaan ole koskaan ollut mikään dekkareiden ystävä. Lempin lemmentarinasta otetaan kaikki irti, valtava määrä vihjeitä tarkistellaan, arvaillaan, umpikujaan päädytään, epätoivo herää, uudet käänteet virittävät uutta toivoa, DNA-putkiloon sylkäistään useammankin kerran ja mysteerin monien keskeisten paikkojen päällä käydään ihan fyysisesti kokemassa vuosikymmenten takaisten tapahtumien jättämiä aistimuksia. Kirjan kerronta kulkee hyvin henkilökohtaisella tasolla, ja Ira toteaakin, etteivät kaikki sukulaiset ole välttämättä kovin iloisia kuolleiden omaisten muistolla julkisesti revittelystä.

Kirjassa onkin monia eri tasoja, joista toisiin samaistuu enemmän, toisiin vähemmän. Olen itsekin muutamia vuosia sitten jäljittänyt netin avulla vanhempieni 'kadonneita' Amerikan- ja Australiantuttuja 70-luvulta, soitellut epämääräisiin ulkomaisiin puhelinnumeroihin ja tutkinut valokuvia. Vaikka omassa tapauksessani salapoliisityö on ollut mitätön murto-osa siitä mitä Ira on tehnyt, pystyin hyvin elämään mukana kirjan mysteerin selvittelyssä. Iraa ja minua yhdistää näköjään sellainenkin pieni seikka, että diggaamme matkustaa Google Mapsin avulla ympäri maailmaa.

Hevosmiehen mysteeriä selvitellään kirjassa kovasti.

Kirjan teemoista yllättävän moni on edelleen tätä päivää. Se kertoo ajasta, jolloin avioton lapsi löi naisen otsaan himon ja heikkouden stigman ja pakotti punomaan loppuelämän mittaisen monimutkaisen valheiden ja salailun verkon. Ajasta, jolloin kastepappi ei välttämättä antanut äidin edes päättää äpäräpoikansa nimeä. Se voi tuntua kaukaiselta, mutta kuten vaikkapa tämän kesän burkinifarssit kertovat, ei naisella ole meidän valistuneissa länsimaissakaan itsestäänselvää vapautta valita edes uima-asuaan. Samalla tavalla kirjan käsittelemästä muukalaisuuden ja toiseuden teemasta löytyy paikoin hyytäviä yhtymäkohtia tämän päivän maailmaamme. Vanhana historianopiskelijana itselleni nousi korostuneesti esiin myös historiateema (vaikka siis historiahan tämän kirjan genre tietenkin onkin!) Oli hauska bongailla itselleni uusia tai ainakin unohtuneita historiallisia käsitteitä, kuten pillupoliisi, vaakasuora yhteistyö ja sotavankimakkara. Sotavankien lasten ja lastenlasten ja muiden sotaomaisiaan etsivien muodostamat, rajojen yli menevät verkostot toivat jotenkin etäisesti mieleen pakenevien orjien käyttämän maanalaisen rautatien orjuuden ajan Yhdysvalloissa.

Onko joku näistä miehistä Iran isoisä?

Pidin kirjassa valtavasti minuuden pohdiskelusta. Olemmeko me esivanhempiemme jälkeläisiä? Mikä meissä muuttuu, jos kuulemme että olemmekin tulleet jostain muualta mistä olemme koko ajan luulleet? Muuttuuko mikään. Mieleen hiipii John Saylesin hieno elokuva Lone Star, jossa päähenkilöt joutuvat käsittelemään menneisyydestään paljastuvia tosiasioita. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että minä olen ensisijaisesti minä enkä halua tulla etukäteen määritellyksi suomalaisena, tamperelaisena, kaljuna, Beatles-fanina tai vaikkapa sinä kuuluisana sorrettuna valkoisena lihaa syövänä heteromiehenä. Jos ihminen pitää välttämättä tuomita, tuomittakoon hänet sanojensa ja ennen kaikkea tekojensa mukaan, ei alkuperänsä, kulttuurinsa, tai geeniperimänsä perusteella. Geeneistä puheen ollen: Tämän kirjan luettuaan saattaa löytää itsensäkin harkitsemasta DNA-testin teettämistä...

Tuntematon sotavanki on kiistatta myös kirja suomalaisuudesta ja vieläpä savolaisuudesta. Päähenkilöinä on tietysti tämä mysteerinen isoisä, jota ollaan etsimässä, mutta myös Ira sekä tietysti hänen isänsä Rauli, siis Raimo, taikka oikeastaan Juhani, eli Jussi, joka vaikuttaa kirjan perusteella olevan todella hyvä tyyppi. En ole koskaan häntä tavannut, mutta nyt kirjan luettuani on kuin vähän olisin.

Ira Vihreälehto: Tuntematon sotavanki - Venäläistä isoisääni etsimässä
Atena (2016)
Kuvat Iran luvalla.