Fispars kylpytynnyri - Ei jatkoon

Vaimo halusi mökille paljun. Sellaisen kylpytynnyrin, jossa pitäisi liota ja jotenkin muka rentoutua. Olin toki kokeillut kylpytynnyriä joskus aikaisemminkin, mutten varmaan itse moisesta olisi ostopäätöstä tehnyt. Lupasin kuitenkin kasata sen, jos sellainen meille tulee, ja sellainenhan sitten aika pian tulikin, viime vuoden syyslomalla. Itsehän olen henkeen ja vereen saunaihminen, enkä ns. voi tulla toimeen ilman säännöllistä löylyttelyä. Siksi meille tuli mökille myös rantasauna, jonka naputtelimme kasaan jo pari vuotta sitten, mutta se on toinen juttu.

Netissä ja keskusteluissa käytyjen tutkimusten perusteella päädyimme lasikuituiseen malliin ulkoisella kamiinalla, ja Fispars-nimiseltä firmalta löytyi sopiva tuote kuljetuksineen päivinen. Tilaus oli helppoa ja toimitus tuli luvatussa ajassa, eikä sitä kokoamistakaan paljon itselle jäänyt. Olimme hommanneet tasaisen sora-alustan noin mökin ja rantasaunan puolivälin maastoon. Paikka valikoitui lähinnä maiseman takia: lammellemme on kyseisistä koordinaateista erityisen hyvät näkymät, mutta suunnittelimme myös vieressä olevalle vajalle jonkinlaista pukuhuone- ja pyyhesäilytysfunktiota. Lisäksi avointa taivasta on pään päällä mukavasti, jos vaikka sielu halajaa tuijottamaan tähtitaivasta.

Kamiina oli helppo kiinnittää paljuun, lasikuitualtaan ympärillä oli jo valmiiksi hieno puuverhoilu, ja paketissa oli mukana tikkaat, joilla tynnyriin pääsi vaivatta kapuamaan. Hommasin erikseen poistoletkun ja tarvittavat osat tyhjennystä varten, mutta Fisparsilta olisi löytynyt nekin, jos oltaisiin hoksattu ne samalla ostaa. Ekat kylvyt otettiin syksyllä ja talvella jättämällä jalkineet ja vaatteet trukkilavan päälle paljun viereen ja kiipeämällä äkkiä kuumaan veteen. Jossain vaiheessa taisimme roudata paikalle puutarhapöydän tavaroiden laskemista varten. Aika pian tajusimme, että terassihan tähän on rakennettava.

Terassi rakentumassa

Sellainen tehtiin tämän vuoden keväällä. Se yhdistää vajan ja tynnyrin, siihen mahtuu pöytiä ja istuimia, ja helpottaa tynnyriin menoa huomattavasti. Vajaan veimme vaatekaapin, johon voi talvisin laittaa pienen sähköpatterin, joka pitää pyyhkeet ja kylpytakit lämpiminä. Vajassa voi pitää pieniä kaiuttimia kun kuuntelee kylpiessä Spotifyn Southern Gothic & Dark Americana -listaa. Sain vielä väsättyä terassin hukkapaloista juomatelineitä paljun kylkiin, joten olosuhteet kuumassa vedessä lillumiselle saatiin juhannukseen mennessä varsin optimaalisiksi.

Kuva saattaa sisältää tuotesijoittelua.

Niitä kokemuksia: Palju itsessään on helppokäyttöinen ja lasikuituisena myös vaivaton pestävä. Veden olemme pumpanneet viereisestä lammesta ja pari kertaa olemme käyttäneet myös osittain sadevettä silloin, kun sitä on ollut runsaasti tarjolla. Puutahan tuo nyt syö älyttömät määrät, joten olen yrittänyt pelastaa lämpöarvoltaan vähäisempääkin polttopuuta kamiinan ruoaksi. Veden saa kyllä liiankin kuumaksi, joten pientä opetteluahan tuon paljun käyttäminen on ollut. Negatiivisia puolia ei olla löydetty kuin pari. Vedenkiertoaukot (ne reiät, joista alemmasta kylmä vesi menee kamiinaan ja ylemmästä se tulee lämpimänä ulos) ovat hieman teräviä metallireunaisia läpivientejä. Aika epäonninen pitää olla, jos itsensä sellaiseen normaalilla kylpemisellä viiltää, mutta lapset ovat paljussa riehuessaan onnistuneet kolauttamaan polvensa ylempään läpivientiin. Valmistajan mukaan läpivientien suut ovat uudemmissa malleissa jo muovisia.

Ne maisemat

Huomattavasti vakavampi ongelma on kamiinan luukku. Se on valmistettu painavasta metallista, ja sen saranat ovat alareunassa. Jo keväällä luukku jotenkin jumitti jonkun paljuttelun aikana, ja pian sarana petti oikeasta reunasta, ja luukun kulma tippui maahan. Saranatapin reikä kamiinan rungossa oli auennut alareunasta, levinnyt ilmeisesti kamiinan kuumetessa, ja lopulta luukku tipahti sijoiltaan. Sain ikään kuin taottua reiän kiinni, ja luukkua pystyi käyttämään taas normaalisti ...kunnes se taas eräänä päivänä petti uudestaan. Tätä jatkui parin lämmityskerran ajan, ja lopulta reiän ympäriltä putosi pieni metalliliuska, joten sarana on lopullisesti hajalla. 

Pahanilmanluukku

Kamiinan ohjeessa toki muistutetaan, että luukku pitää saattaa hallitusti alas asti, ettei saranamekanismi vaurioidu. En tietenkään voi ihan varmaksi sanoa, etteikö luukku olisi voinut päästä kerran pari putoamaan painollaan. Mutta kun ajattelee, että sarana petti lopullisesti reilusti alle vuodessa, kun lämmityskertoja ei ole voinut olla kuin ehkä 15-20. Ja ensimmäisen kerran se alkoi reistailla jo joskus keväällä, kun olimme vasta aloittelemassa paljuhommia, ehkä viiden kylpykerran jälkeen. Fisparsin vastaus oli kuitenkin sinänsä ystävälliseen sävyyn mutta lakonisesti ilmoitettu: "Oikealla käytöllä saranan hajoaminen ei mahdollista". Eikä sarana kuulunut (tietenkään) paljuun sisältyvään vuoden takuuseen.

Irronnut metallisuikale ja
rikkinäinen sarana

Itse pidän luukun rikkoutumista itsestäänselvänä valmistusvirheenä, ja toissijaisestikin luukun saranamekanismia huonona suunnitteluna. Käyttömme on ollut kuitenkin verraten vähäistä, emmekä ole käsitelleet luukkua väärin. Fisparsin takuukin vaikuttaa ainakin meidän näkökulmastamme koko lailla pelkältä perävalotakuulta. Se, että käyttöohjeissakin kerrotaan, miten luukkua pitää käsitellä, viittaa siihen, että muillakin on samanlaisia ongelmia ollut. Kokonaisuutena palju on ollut mukava lisä mökkivarustukseen, mutten näillä kokemuksilla valitsisi enää Fisparsin tuotetta tai kenenkään muunkaan, jonka kamiinassa on samanlainen saranamekanismi. Valitettavasti näitä asioita ei pääse tarkistamaan useinkaan etukäteen. Tällä hetkellä luukku pysyy vielä joten kuten kiinni, mutta seuraavaksi on selvitettävä miten saranan voisi hitsata taas toimivaksi, ennen kuin se hajoaa toiseltakin puolelta. Valmistajan vinkki oli avulias: "Vie se jonnekin pajalle".

Yhteenvetona siis: Helppokäyttöinen ihan mukava palju, helppo puhdistaa. Mutta vaikka kamiinassamme ei valmistusvirhettä olisikaan, kuten valmistaja uskottelee, voi sarana hajota puolessa vuodessa, vaikka yrittäisi käyttää sitä ohjeiden mukaan. Painava luukku voi pudota varovaisenkin käyttäjän näpeistä kerran pari, ja se on näköjään sitten helposti sen jälkeen hajalla. Kannattaa miettiä tarkkaan, haluaako ostaa sellaisen tuotteen.

Julkeat istutukset

Puheissa helsinkiläisten tylyydestä saattaa sittenkin olla perää. Suomen kansallismuseon edustalla olevat istutukset vaikuttavat melkoisen vittumaisilta.

Toisille annetaan, toisille ei

Vanhassa kansanlaulussa Tula tullalla lauletaan seuraavasti:

Tule meille vaan, meillä leivotaan. 
Saat lämmintä leipää, jos annetaan.
Tula tullalla, tula tullalla,
Saat lämmintä leipää jos annetaan.

Mitä helvettiä? JOS annetaan? Kutsutaan oikein kotiin leivontapäivänä, mutta sitten ei välttämättä annetakaan mitään? Kannattaako sitten edes mennä, jos joutuu lakki kourassa pokkuroimaan ja nöyristelemään että saisi vähän leipää, JOS arvon leipurinmulkku suvaitsee sitä antaa. Pitäkää känttynne, saatana. Muutenkin epäilyttävät sanat tuossa laulussa. Mitähän tuo leipominen ja leipäkin oikeasti meinaavat? Ettei vain olisi eufemismia koko hoilotus. Posket pullalla. Älä sinä päälleni kurkista. Saat maata mun käsivarrella. Voyeurismia ja fornikaatiota!

Ja mikähän siinä on että nuo leipomislaulut ovat muutenkin tuollaisia epäreilujen ja valikoivien ruoanjakajien tunnussävelmiä? Täysin irrationaali ravinnonjakoperuste on tässäkin älyttömässä renkutuksessa:

Aleksille taikinaa, Aleksille taikinaa, 
Aleksille taikinaa ja Juliukselle voita. 
Kyllä se Julius tulla saa, kyllä se Julius tulla saa, 
kyllä se Julius tulla saa kun se on niin nätti poika.

Että rumilukset älkööt vaivautuko, vai? Sieltä se pikkusievä Julle taas omahyväisesti hymyillen tulla paarustaa maha täynnä pullaa. Sokeria huuliltaan nuollen ja naama rasvasta kiiltäen. Ja taikina-Aleksi hännystelee sen perässä jauhot rinnuksilla ja hiivat naamalla meille vähäosaisille mölliäisen näköisille naapuruston penskoille ilkkuen. Vitun nilkit.

Elokuvahaaste: Epäsuosikki

Day 2: Least favorite film

Leffahaasteen toinen osa osoittautui paljon edellistä vaikeammaksi. Suosikkileffa on helpo sanoa, kun sen on ennalta lukinnut tiettyyn elokuvaan, mutta miten seuloa satojen näkemieni b-ö -luokan kauhu- ja scifiörvellyksien seasta se tylsin ja ärsyttävin, jolla ei ole tippaakaan sitä kuuluisaa kalkkuna-arvoa, joka tuonkaltaisista rainoista tekee usein niin mukavia katsottavia? Epäsuosikit ovat syystä epäsuosikkeja, ei niitä kai kuulukaan muistaa. Vai tuleeko tällaisessa tapauksessa valita sellainen elokuva, josta olisi edeltäkäsin halunnut tykätä kovasti, mutta joka osoittautui surkeaksi pettymyksen luomaksi huonoudeksi? Vähän kuin joku Alien vs. Predator? Ei sellaisistakaan ole mielestäni inhokkileffoiksi, koska pökkelöydestään huolimatta niissä usein kuitenkin on jäljellä jotain siitä miksi niistä olisi alunperin halunnut pitää. Kuten esimerkkitapauksessa vaikkapa ne alienit ja predatorit.

No, sain minä yhden leffan mieleeni, ihan toisesta genrestä tosin. Eikä oikeastaan tekisi mieli edes mainostaa sitä sanomalla tässä sen nimeä, mutta menköön nyt: Arto Lehkamon ohjaama Young Love (2001) on patavanhoillinen, sovinistinen ja homofobinen oksennus. Muutenhan tuollainen vanhatestamentillisesta kloaakista niljaistu pökäle voisi aikuista katsojaa naurattaakin, mutta kun tämä räkäklimppi on nuorisoleffa, jonka sanomaan kuuluu mm. kertoa naisen paikka ja että kommarihomon kuuluukin kuolla AIDSiin. Leffassa varhaismurrosikäinen poika tirkistelee alle kaksikymppistä naapurintyttöä, mutta ei toki masturbatorisella tavalla - se jätetään katsojille, sillä kamera nuolee kyllä teinityttötähtensä tissejä epäilyttävänkin paljon. Naapurin tyttöä hakkaa tämän ilkeä isäpuoli ja koska tytön rooli on kirjoitettu täysin stereotyyppiseksi avuttomaksi bimboksi, tämän ainoa apu on saada luonnollisesti neuvoja 13-vuotiaalta pojanklopilta. Leffa on sisällöltään ja moraaliltaan hirvittävää paskaa, ja sen suurin synti on olla suunnattu nuorisolle.

Someron linnamäki

Rautelan entisen kosken jännä silta

Bongasin joskus jostain muinaislinnalistauksesta, että Somerolla on Linnanmäki-niminen paikka. Esihistorialliset tai rautakautiset asuma- ja linnoituspaikathan paljastuvat usein paikannimien perusteella. No, hoksasin että tuo linnamäki on vain muutaman kilometrin päässä appiukon talolta, Härkätien varrella, ja olen siis vuosikaudet ajellut paikasta ohitse vain jokusen sadan metrin etäisyydeltä. Vaimon isää ja isoisää haastateltuani minulle selvisi, että paikka on ns. Rautelankosken vieressä, ja että aikanaan valtoimenaan virrannut koski on perattu ja soranotto on hävittänyt Linnanmäen lähes tyystin. En lannistunut, vaan pitihän siellä päästä käymään, kun erinäisiä linnavuoria on muutenkin tullut vuosien varrella käytyä ihmettelemässä.

Villiä länttä. Tässä oli ennen linnavuori.

Rautelankoski oli tosiaan mennyttä, paikalla virtaa järvien pinnat tasaava uoma. Kapeikon ylittää aika huonokuntoinen silta, jonka ylitse on melkoisen jännä ajaa autolla. Linnanmäki alkaa muutaman kymmenen metrin päästä, mutta metsittynyt rinne on niin vaikeakulkuinen, että jätän auton niille sijoilleen, ja lähden kiertämään mäkeä järven puolelta paremman nousupaikan toivossa. Soraa on jo järven puolelta otettu iso lohmaisu, mutta tien kääntyessä etelään soranoton laajuus paljastuu kaikessa karmeudessaan. On kuin olisi tullut villiin länteen. Lähden kiipeämään Linnanmäelle sorakuopan seinämää pitkin. Virhe. Isommatkin astinkivet meinaavat pettää jalkojen alta. Joudun laittamaan kameran taskuun ja turvautumaan kavutessani käsiini. Aiheutan pieniä kivivyöryjä edetessäni lähes nelinkontin. Eikös joku ole joskus kuollutkin jossain sorakuoppamaanvyöryssä? Päässä soi Indiana Jones -leffojen tunnari.

Pääsen vammoitta mäen harjalle, ja järvelle päin maisemat ovat kieltämättä huikeat. Olen varmaan neljättäkymmentä metriä järveä korkeammalla. Tässä kohdassa puita on vähemmän ja mäellä kasvaa puolukoita. Harjanteella, jonka toisella puolella on jyrkänne lohduttomaan sorakuoppaan, kulkee selvästi ihmisen talloma polku. Tänne on siis parempikin tuloreitti. Se näkyykin kun tulen harjanteen toiseen päähän. Päätän mennä tutkimaan metsäisempää pohjoiseen viettävää rinnettä. Kyllä, metsikössä on joitain kiviharjanteita, jotka voisivat hyvällä tahdolla ja amatöörin silmällä katsoen joskus olla jonkinlaisia vallituksia. Mitä sanovat auktoriteetit? Ei kannata uskoa suoralta kädeltä ainakaan Wikipediaan, joka väittää ettei merkkejä muinaisjäännöksestä ole. Muinaisjäännösrekisterissä, johon Wikipedia itsekin viittaa, mainitaan talteen saaduista asuinpaikkalöydöistä. Alueen isot soranotot, jotka ovat tuhonneet merkittävän osan Linnanmäestä, ovat poikineet rikosepäilynkin, joka kuitenkin johti näytön puuttuessa syyttämättä jättämiseen.

Googlen satelliittikuva paljastaa soranoton laajuuden.

Yritän laskeutua mäeltä suoraan autolle, mutta linnamäen luonnollisen jyrkkyyden takia siinä olisi mitä luultavimmin taittunut niskat, joten talsin suosiolla takaisin harjanteelle, josta löytyy kävelykelpoinen ura läheiselle tielle. Mäen päällä olevassa metsikössä kävellessä kuuluu läheisistä puista koko ajan jotain rapinaa, ikään kuin jokin pieni eläin seuraisi minua. Ääni loppuu aina kun pysähdyn. En kuitenkaan näe mitään, ja rapinat jäävät taakse, kun pääsen tielle.

Mitä jäi käteen visiitistä? Amatöörinä jäin edelleen herttaisen tietämättömäksi siitä, kävelinkö entisen muinaislinnoituksen päällä, vai vain ison rahaksi muutetun ja muutettavan harjusorakasan päällä. Ikään kuin ei Somerolta harjusoraa muualta löytyisi. Mutta komeat olivat maisemat, ja aivan muinaislinnaksi uskottavalla paikalla se sijaitsi. Eikä tietyltä seikkailufiilikseltä voinut kavutessa ja kompastellessa välttyä. Ja tätä juttua kirjoittaessani löysin Somerniemeltä toisen Linnanmäki-nimisen paikan. Se on kovin lähellä appiukon mökkiä, joten kaipa sinnekin pitää mennä vielä joskus rymyämään...

Kera

Kovasti tuntuu olevan nyt muotia kääntää sanajärjestys, jos käytetään mukanaoloa merkitsevää kirjakielehtävää sanaa kera.

- Söin pannukakkua kera kermavaahdon ja mansikoiden.
- Mennään veneilemään kera puolison ja koiran.

Sen ymmärtäisi joten kuten, jos teksti olisi muutenkin runollista tai tyyliteltyä, mutta jengi käyttää Yoda-sanajärjestystä aivan kuin kuvittelisi, että 'kera' vaatii genetiivissä olevan substantiivin peräänsä. Ei se vaadi. Ihan sama kuin juttelisi, että

- Juusto on päällä pöydän.
- Kirje oli pudonnut taakse kirjahyllyn.

Kyseessä on suurin piirtein yhtä kummallinen kielen oikku kuin se, jossa niin ikään mukanaoloa ilmaistaan kirjoittamalla sanat yhteen:

- Olen menossa äidinkanssa ravintolaan.
- Lenkille Mustinkaa.

Ja jälkimmäinen tapa tuntuu olevan yleinen juuri sellaisilla henkilöillä, jotka eivät muuten vaivaudu kirjoittamaan yhdyssanoja yhteen.

Etkö ymmärrä? - No vittu en!

Lapsuuden ylivoimaisesti ärsyttävimpiä lauluja oli 'Etkö ymmärrä'. Kappaleen tarinassa on taustalla ilmeisesti riita tai vähintään jonkinlainen väärinymmärrys, ja päähenkilö (laulaja) yrittää lohduttaa toista, joka mitä ilmeisimmin murjottaa.

Etkö ymmärrä, mitä sulle lausuin?

Eikö laulun kirjoittaja ole koskaan murjottanut? Voiko mikään olla siinä tilanteessa ärsyttävämpää kuin se, että riitakumppani tulee alentuvasti kyselemään, että 'etkö ymmärrä'? Nostaa itsensä jalustalle ja tulee vihjailemaan, että 'ootko vähän tyhmä kun et tajua'.

Kerran vielä mä kuiskata sen voin,

Ai ihan kerran vielä voit? Voi kuinka jalomielistä!

että sullekin uudet leikkini näytän.

Tyyppi on pihdannut uusia leikkejään ja nyt sitten voi osoittaa henkistä suuruuttaan näyttämällä ne, kun ensin sai suuttumaan. Ei kuule paljon leikitytä!

Siihen vielä mä lisäisin, että sinusta välitän.

Lässyn lää. Pyydä anteeksi, jos kerran kaduttaa, äläkä osoita tuollaisella typerällä tavalla ylemmyydentuntoasi.

 Siihen vielä mä lisäisin, että sinusta välitän. 

Toistat sitten vielä saman uudestaan? Ai niin, koska 'en ymmärrä'. Mene helvettiin siitä kuiskimasta!

Tissit ja kiihtyneisyys

Takuuvarma otsikko. Sain eilen kirjeen Saksasta. Ne eivät ole ennenkään tienneet hyvää. Tällä kertaa minulta haluttiin kuitenkin vain 20 euroa, mikä on huomattavasti mukavampaa kuin edellisen linkin tarinan 750 €. Syy: Olin ajanut heinäkuussa Saksassa vuokra-autolla ylinopeutta. Peltipoliisi oli kuvannut automme, ja huomautusmaksu tuli postissa perässä. Saksassakin voi näköjään ajaa liian kovaa.

Rikos tapahtui paikassa nimeltä Titz. Vaimo sanoi, että ilmankos ajo oli niin kiihtynyttä.

Hyttysten joukkomurha

Kavereiden hyvien kokemuksien rohkaisemina hankimme mökille markkinoiden parhaaksi taannoin testatun hyttysansan Mosquito Magnetin. Olisi ehkä pitänyt olla pari viikkoa aiemmin liikkeellä, verta imevien paskiaisten populaatio kun oli ehättänyt kasvamaan infernaalisiin mittoihin jo reilusti ennen juhannusta. Satojen eurojen sijoittaminen outoon perämoottorimaiseen laitteeseen tuntui tietysti arveluttavalta, mutta asiaan vaikutti erityisesti vaimon ja hyttysten välillä vallitseva viha-rakkaussuhde (hyttyset rakastavat vaimoa, hän vastaavasti vihaa niitä). Itseäni hyttynen häiritsee lähinnä piston ajan ja hieman sen jälkeen, kun taas puolison ihoon nousee isoja patteja kauniin punaisen ja violetin eri sävyissä pitkiksikin ajoiksi. Thaimaasta hankittu dengue-kuumekaan ei ollut kuulemma niitä ylevöittävimpiä kokemuksia, joten vaikka trooppisia tartuntatauteja eivät meikäläiset inisijät toistaiseksti levitäkään, ei kynnys hyttysmagneetin ostamiselle loppupeleissä ollut kovin korkea.

Laitteen ideana on jäljitellä ihmisen hajua puskemalla hiilidioksidia ja oktenoli-nimistä houkutinainetta laitteen ympärille, mutta vehkeessä on myös pieni imuasentoon viritetty tuuletin, jonka tehtävänä on imuroida oktenoliseireenien lähelle houkuttelemat minivampyyrit laitteen sisuksiin, jossa ne pysyvät poissa verottamasta nisäkkäiden verenkiertoa. Periaatteessa luontoystävällisen hyttysimuroitsijan olisi mahdollista noudattaa kalastuksesta tuttua catch and release -taktiikkaa, mutta käytännössä nuo vittumaiset kusipäät kuivuvat parissa päivässä hengiltä pyydyksen uumenissa.

Laite lyötiin tulille noin viikkoa ennen juhannusta. Kesäpäivän seisauksen aikoihin moskiittomagneetin sisuksiin oli kertynyt jo hyvänlainen saalis metsiemme pikku pirulaisia. Allaoleva video havainnollistaa kyseistä hetkeä. Ansapussissa on jonkin verran eläviä hyttysiä ja paljon enemmän henkensä jo heittäneitä. Vaikutti paitsi siltä, että vekotin todella pystyy saalistamaan ansapussiinsa hyttysiä luvatusti, myös hyttysten häirintä mökkiympäristössä tuntui olevan jonkin verran vähäisempää kuin esim. pari viikkoa aikaisemmin. Tämä saattoi tietysti johtua siitä, että näin kuluttajana sitä haluaa viimeiseen saakka uskoa tehneensä hyvät kaupat, ja hyttyshäiriöiden vähenemisellä saattoi siten olla jonkinsorttisia placebohenkisiä taustasyitä. Ja olihan niitä hyttysiä edelleen ympäristössä enemmän kuin tarpeeksi. Laitteen valmistaja lupaakin pysyvämpiä vaikutuksia lähipiirin hyttyskantaan vasta 4-6 viikossa.

Kahden ja puolen viikon saalis.

Kahden ja puolen viikon yhtäjaksoisen Mosquito Magnetin käytön jälkeen tyhjensimme saalispussin ja vaihdoimme oktenolitabletin. Ohjeiden mukaan se pitää vaihtaa oikeasti vasta kolmen viikon välein, mutta aikataulullisista syistä teimme sen paria päivää aikaisemmin. Vehkeen ympärillä alkoi välittömästi pörrätä selvästi muutamaan aikaisempaan päivään verrattuna enemmän verenimijöitä, joten ehkäpä ekan oktenolisatsin tehot olivat todella heikentyneet. Hyttysiä oli kertynyt ehkä reilun desilitran verran, mikä laitteen valmistajan laskelmien mukaan voisi olla about 4000-5000 hyttysen luokkaa. Saapa nähdä, väheneekö kanta kesän aikana merkittävästi. Toistaiseksi tuntuu, että ainakin jotain vaikutusta kojeella on. Ensi keväänä kone hurahtaa käyntiin jo ennen ensimmäisen populaation kuoriutumista. Joka tapauksessa tätä vuotta ajatellen ennustan, että jouluun mennessä tontilla ei lennä enää yksikään hyttynen.

Pahempi myöhään

Alkuvuodesta sattui se kiroilevan tööttäilijätädin tapaus musiikkileikkikoulun pihalla. Siinä oli sellainenkin ikävä sivujuonne, että kiukkuiset tööttäilyäänet saivat aikaiseksi jonkinmoisen autokammon siinä kolmivuotiaassa pojassa, jonka päästin tuona onnettomana hetkenä pois autosta. Onneksi traumasta ei tullut suurensuuri, ja kammo on lieventynyt ajan mittaan, mutta tuollaisiakin juttuja voi sivullisille aiheuttaa kun on kiire.

Kiireestä puheen ollen. Näin tietysti tätä tööttäilijäperhettä koko kevään ajan muskarituntien yhteydessä. He olivat lähes aina myöhässä. Melkein joka kerralla heidän autonsa oli pysäköitynä pihan kulkuväylälle tukkeeksi suoraan oven eteen, eikä kukaan sitä ollut näinä hetkinä siirtämässä pois, jos se olisi sattunut olemaan jonkun tiellä. Tavallisesti se oli perheen isä, joka toi lapsensa myöhässä muskaritunnille (kerran jopa pidin tälle ovea auki koko ajan rakastettavasti hymyillen), tai sitten hän haki hänet joskus kymmenenkin minuuttia myöhässä. Koko kevään aikana he taisivat olla kolme tai neljä kertaa ajallaan. Tämä asetti oman törppöpysäköintini oikeisiin mittasuhteisiin. Jos nämä ihmiset eivät kykene käytännössä koskaan olemaan ajoissa missään, ovat kaikki muut silloin tietysti heidän tiellään ja väärässä.

Puhumattakaan sitten tämän perheenäidin käytöksestä. Vittusaatanakiroilu lasten aikana ei ainakaan tuntunut olevan tabu. Tajusin jälkeen päin että silloin kun hän tuli kirosanoineen ja solvauksineen silmille autonpysähdysdraaman jatkeena, hän ei ehkä ymmärtänyt minun olevan jonkun muskarilaisen isä, vaan luuli minun seuranneen häntä sisään valittamaan siitä tööttäilystä. Mene ja tiedä. Tätä tätiä näkyi muskarikevään aikana ihan vain pari kertaa. Kun katseemme kohtasivat niissä tilanteissa, tuntui kuin täti olisi nopeasti katsonut muualle, en ole varma. Ainakaan hän ei koskaan tervehtinyt eikä tehnyt muutakaan elettä. Parempi sekin kuin päin naamaa huuto.

Tänään oli sitten muskarin kevätjuhla. Sieltä tämä perhe ei sentään ollut myöhästynyt. Täti käveli vähän ennen esityksien alkua käytävällä vastaan, taas sama tunnistamaton katseen pyyhkäisy. Esitykset olivat hauskoja ja lapsilla oli kivaa. Kotiin tultuamme huomasimme lehti-ilmoituksessa tutunnäköisiä lapsia. Nehän olivat muskarista tuttuja, tööttiperheen jälkikasvua! Kyseessä oli äitienpäivätoivotus tälle vittusaatanatädille. Viikon myöhässä.

Kovaa peliä muskarin pihalla

Ajoin tänään autolla Pirkanmaan musiikkiopistolle viemään jälkikasvua musiikkileikkikouluun. Kyydissä oli päiväkodista yksi tarhakaveri äiteineen, he kun sattuvat asumaan lähellä muskaria. Muskarin tontille johtaa ainakin kolme ajoväylää. Ajoin portista sisään ja pysähdyin siihen - tarhakaverin talo oli niillä kohdin. Kun tarhakaverin äiti oli noussut autosta ja oli juuri nostamassa kolmevuotiastaan ulos, taaksemme ajoi toinen auto, joka olisi halunnut ajaa samalle tontille, ja joka tööttäsi saman tien. No, olinhan minä pysähtynyt huonoimpaan mahdolliseen paikkaan sisääntulon tukkien. Mutta tilanne olisi ohi hetkessä. Tarhakaverin äiti nappasi nopeasti takaluukusta pulkan, ja siinä vaiheessa takana oleva auto tööttäsi jo kiukkuisesti kolme kertaa. Takaluukun pamahdettua kiinni ajoin nopeasti tontilta ulos ja pysäköin kadunvarteen viedäkseni pojan muskariin.

Siellähän se tööttäilijä oli pysähtyneenä suoraan samaisen muskarin oven eteen. Sanoin pojalle, että menee suoraan sisälle, aioin pahoitella kuskille viivästystä portilla. Mieskuski kuitenkin puhui puhelimeen eikä ilmeisesti ollut oikein näkevinäänkään minua kun odottelin hetkisen auton vieressä. Poika huhuili ovelta minua, joten jätin sikseen ja menin sisään auttamaan talvivaatteiden riisumisessa. Sieltä olikin juuri tulossa tööttäilijäautossa ollut nainen, ilmeisesti myös viemässä lastaan muskariin. Huomautin, että olisin minä ensimmäiselläkin tööttäyksellä jo siirtynyt, johon koko lailla yllätyksekseni täti kävi suorastaan silmille.  
- No ei vittu siltä vaikuttanut! Meillä oli kiire!
Sanoin aika hölmistyneenä, että lastasimme vain pikaisesti pari ihmistä ulos, että ei siinä kauan mennyt, mutta tuskin sain sitä sanottua, kun:
- Olisit vitun idiootti ajanut pihan parkkipaikoille, siinä olisi ollut vaikka kuinka tilaa.
Johon minä:
- Niin joo, mutta onhan teidänkin autonne tuossa nyt tukkeena...
- No jos siihen vittu joku tulee, niin me ajetaan se pois siitä, eksä tajuu? Ooksä joku vitun daiju? Olet!

Keskustelussa oli luultavasti muutama vittu ja solvaus enemmän, jotakuinkin tuollaisena sen muistan. Itse en oikein suunvuoroa tahtonut saada. Täti marssi takaisin autoon, enkä voinut enää kuin vain katsoa leveästi hymyillen perään kun täti vielä auton sisältä esitti sylkäisevänsä minua kohti.

Siis mitä helvettiä? Jos vähättelisin aiheuttamaani viivettä portilla, kesti se ehkä 15 sekuntia. Oikeasti siihen saattoi mennä lähes puoli minuuttia. Sitten tämä sama porukka aiheutti potentiaalisesti ihan yhtä pitkäkestoisen tukkeen viidentoista metrin päähän. Eikä itse asiassa mitään, huonoon paikkaanhan minä tarhakaverin äiteineen pudotin, että sikäli aiheesta tööttäsivät, mutta harvoinpa aikuisiällä saa kuulla toiselta aikuiselta tarkkailuluokkalaiselta teinitytöltä kuulostavaa puhetta kohtuullisen neutraalissa tilanteessa. Ja tämä täti oli luultavasti ihan selvin päin, juuri vei lapsensa musiikkileikkikouluun. Kiroilutkin tulivat sujuvasti läsnäolevien lasten kuullen. Ja minä kun olen aina pitänyt itseäni varsin keskenkasvuisena tapauksena.

Kusilurkin muistolle

Kävin tänään tapattamassa kissamme. Onni oli ollut perheenjäsenemme 15 vuotta. Siinä ajassa heikkomielisempäänkin olentoon kiintyy yllättävän paljon. Ja kyllä, nimitän kissaa perheenjäseneksi. Annan sille nimen, jollaisia voidaan antaa ihmisillekin. Saatanpa toisinaan äityä peräti viittaamaan elikkoon persoonapronominilla, jolla viitataan tavallisesti vain ihmiseen, vaikka joitakin mielensäpahoittajia tällaiset ylvästä ihmisrotua halventavat tavat riepovatkin. Mitä muuta kuin perheenjäsen on toistakymmentä vuotta kuvioissa hilluva, kaiken karvastava, vähä-älyinen, ajoittaisia juomisongelmia (kieli perhana ei ota aina kosketusta veden pintaan) kokeva, mukavuudenhaluinen, ehkä maailman säysein kissa?

Onni oli oman tiensä kulkija. Se otettiin aikoinaan huostaan Kissojen katastrofiyhdistykseen, josta se annettiin yhdessä Armas-kissan kanssa tulevan vaimoni hoteisiin sen ollessa arviolta kaksivuotias. Katastrofiyhdistyksen (mahtavan dramaattinen nimi muuten - olisiko Kissojen maailmanloppuyhdistyksestä edes haastajaksi?) väki nimitti kissaa Luruksi, vaikka kissat saivat uudessa kodissaan uudet nimet Onni ja Armas. Onni nyt vain oli niin onnellisen yksinkertainen olento. Luru saattoi muuten olla ihan aiheesta annettu onomatopoeettinen nimi - sisäkissaksi muuttunut Onni kelpuutti vain verrattain puhtaan ja hajuttoman kissanvessan. Jos laadussa oli moittimisen varaa, ei herralle tuottanut moraalisia ongelmia laskea vesiänsä vaikka lattialle jääneen sateenvarjon päälle. Näitä tapauksia sattui onneksi vain harvakseltaan, ehkäpä parisenkymmentä (Vähättelenkö? Aika kullannut suihkut?) yllätyskusilammikoa Onnin elämän aikana, mutta se opetti isäntäväen nöyrästi olemaan jättämättä reppuja tai vaatekasoja lattialle lojumaan otollisiksi tilapäisvessoiksi. Kenkiäkin suosittiin aseteltavaksi nojaamaan seinään siten, ettei niiden päälle olisi helppo mennä pissalle. Tästä hyvästä lempinimi Kusilurkki (saks. Pissnelke).

Onni oli erittäin koira-, lapsi- ja yleensäkin ihmisystävällinen, mitään pelkäämätön feliini. Se kesti Armaksenkin ennenaikaisen kuoleman kohtuullisen lyhyellä suruajalla. Onnin pystyi lähes käytännössä solmimaan umpisolmuun, ja kissa sen kuin kehräsi. Onnin ympäriltä pystyi imuroimaan ilman, että kissa piittasi ulvovasta vakuumihelvetinkoneesta pätkääkään. Itse asiassa Onnin turkinkin imurointi tuotti eläimelle vain nautintoa. Miten ystävällistä, saan huomiota, se tuntui ajattelevan. Onni tuntuikin ajattelevan asioista omalla tavallaan, ja vuosien saatossa se sai myös oman äänen, jota erityisesti vaimoni osasi tulkita hyvin. Onni oli paha suustaan, se saattoi ihmetellä triviaalejakin asioita varsin vulgääristi: Mitä vittua, myrsky vesilasissa! (kun juomakupin nestepinta heilui ikävästi juomista yrittäessä). Onnilta ei myöskään taipunut kieli tai erikoisemmat sanat aina ihan toivotusti. Eräänkin eläinlääkärireissun jälkeen kissaherra heräsi nukutuksesta epäilemättä pää kivistäen: Miten ystävällistä! Lasse vei minut kaupungille. Taidettiin mennä baariin. Mutta voi! Miten noloa, minä en muista mitään. Sitä paitsi minulla on kaamea karpula. Halloweenin aikoihin kissa totesi: Minä olen Dakula, hirveä hampuusi! Onnia pystyi käyttämään konepistoolina, pumppuhaulikkona tai poliisin nopeustutkana. Onni pystyi soittamaan ihmisavusteista ilmakitaraa, ilmakoskettimia, ilmarumpuja tai esittämään ihmisavusteisia pantomiimeja eri biiseistä. Onnin ulkonäköimitaatiorepertuaariin kuului ainakin Yoda, Batman ja Roope Ankka.

Mitä vittua?

Onni oli pari viimeistä elinvuottaan ns. luuta ja nahkaa. Se ei selvästikään enää saanut ruoasta irti kaikkea mitä olisi pitänyt. Sisäelimet taisivat toimia vajaateholla. Ruoka ja uni kyllä maistuivat, ja kissa vaikutti kaikin puolin tyytyväiseltä ja tuskattomalta. Kaverimme Janne jo epäili, että Onni on itse asiassa zombi, jolta se tosiaan muutenkin viimeisinä vuosinaan vaikutti. Veljeni perheessä joitakin kertoja hoidossa ollessaan Onni sai lempinimen Maailman hitain kissa. Zombikissa ei liikoja kiireitä pitänyt - matka sohvan selkämykseltä ruokakupille saattoi miettimistaukoineen kestää hyvät kymmenen minuuttia. Itse ehdimme ounastella viikatekissan tuloa jo parinkin talven ajan, mutta niin vain kissaäijä selvisi vuodesta toiseen. Viime kesän helteet olivat jo saada Onnin potkaisemaan tyhjää (se juomisongelma, kato), mutta niin vain kissavaari tokeni siitäkin koettelemuksesta. Aloinkin kesästä lähtien tapailla ukulelella mollivoittoista sointukulkua, jolle annoin nimeksi Onni Lament - eka biisini?

Muutama viimeinen viikko alkoi olla jo lopun alkua. Onnin leukaan kasvoi omituinen kova patti, joka kasvatti leuan kooltaan kolminkertaiseksi. Minä olen Gepard Depardjöö, ilmoitti Onni, eikä näyttänyt varsinaisesti kärsivän kasvaimestaan, mitä nyt kuolasi kuin jo vähän isompikokoinenkin koira. Väliin näytti kuin katti olisi syönyt lenkkarin, nauha vain roikkui suusta. Muita lieveilmiöitä oli Onnin hyppäämättömyys. Vanha kroppa ei enää toiminut vetreiden nuoruusvuosien lailla, ja sohvan päälle ja syliin piti kiivetä upottamalla kynnet sohvan kylkeen tai reiteen ja punnertamalla. Hengitys oli käynyt jo työlääksi, kyljet lommolla kissa vinkui, mutta lopunajan merkit realisoituvat viimeistään siinä vaiheessa, kun Onni ei enää pystynyt peseytymään itse. Turkki oli kuin rastafarillla (pastavaarilla!), likainen kuola tahri leuan ja etutassut, silmätulehdus puolet muuta naamaa, ja koko eläin haisi pilaantuneelle kissanruoalle. Olimme tulleet siihen pisteeseen, johon kukaan lemmikkieläimen omistaja ei halua joutua, vaikka kaikki tietävätkin sen olevan jonakin päivänä edessä.

Olin kaivanut Onnille jo kesällä valmiin haudan anopin mökille talven routaa ennakoiden. Siitäkin riitti mustaa huumoria pitkälle syksyyn. (Miten ystävällistä! Oma hauta!) Harkitsin puolitosissani, että veisin Onnin mökille elävänä, ja kalauttaisin kissalta halolla tajun lopullisesti kankaalle. Eläimethän pelkäävät eläinlääkärissä kuollakseen (tässä tapauksessa syystä). Ajattelin, että yllätyskuolema olisi paljon armeliaampi. Tätä suunnitelmaa varjosti ensinnäkin se, että en tiedä pystyisinkö moiseen ollenkaan, ja toiseksi se, että kissantappajalla ei välttämättä olisi kovin lämmin kohtelu kotona. Sitä aina toivoi, että jokin aamu sitä löytäisi kissan nukkumasta vakipaikaltaan olohuoneen patterin vierestä, kunnes huomaisi, että eihän se nukukaan. Mutta harvoin se noin menee. Tänään klo 17.30 oli siis Onnin päivät luetut ihan oikealla eläinlääkärillä. (Eutanasia, mukava asia!)

Morbideissa tunnelmissa menin Onnin kanssa eläinlääkärille. Henkilökunta vaikutti ilmeitänsä, äänenpainojansa ja muuta olemustansa myöten empaattiselta. Paskat, ne tekevät tätä monta kertaa viikossa, ajattelin synkästi. Lääkäri varmisti tullessaan, että onhan kyseessä Onnin eutanasia. Yritin epätoivoisesti keventää (omaa) tunnelmaa sanomalla, että hyvä kun kysyt, ettei mene Rekun luomenpoiston kanssa sekaisin. Lääkäri kysyi myös, että haluanko olla läsnä toimenpiteen ajan. Totta helvetissä, enhän minä nyt voi jättää sitä tänne pelkäämään, kun sinä teloitat sen. (En minä kuitenkaan noin sanonut.) Rauhoittavan aineen alkaessa vaikuttaa hyvästelin Onnin ääneen. Minä, kova jätkä ja oikeastaan enemmän koiraihminen. Sitten nukutusainecocktail vaivutti Onnin viimeiseen uneen. Rapsuttelin kissavanhusta, kunnes stetoskooppi kertoi sydämen pysähtyneen. Työläs vinkuhengitys oli viimein loppunut. Lääkäri jätti minut hienotunteisesti yksin huoneeseen.

En halunnut kuljettaa kuollutta Onnia samassa kantolaatikossa, jossa sen olin eläinlääkäriin tuonut. Olin ottanut töistä mukaan tyhjän kopiopaperilaatikon ruumisarkuksi. Nostin Onnin laatikkoon. Hoitopöydälle jäi virtsalammikko. Lurun viimeinen kusijäynä. Kun suljin kannen, huomasin siinä tarran jossa luki '1 kolli'. Onni oli huumorikissoja loppuun asti. Ajoin anopin mökille valmiille kuopalle, jonka äärellä Onni yllätti vielä kerran: Kissa oli vielä tunnin ajomatkan jälkeen ihan lämmin. Oli pakko tuijottaa valkoista turkkia hyvä tovi, ettei kissa olisi kuitenkin vielä hengittänyt. Ei se hengittänyt. Autoradiossa soi Motörheadin Killed by Death.