Tuntematonta sotavankia etsimässä

Vanha opiskelukaverini Ira kirjoitti kirjan. Pääsin iskemään siihen näppini jo ennen tämänpäiväistä julkaisua, mutta ajattelin lukea ensin keskeneräisen fantasiakirjani loppuun ja vasta sitten paneutua tuntemattoman sotavangin mysteeriin. Päätin kuitenkin ihan vaan vilkaista kirjaa vähän alusta ja jatkaa sitten syksymmällä kun paikka luettavien kirjojen jonon jostain välistä avautuisi. Toisin kävi - vaikka olen verraten hidas lukija, Tuntematon sotavanki oli luettu parissa päivässä.

Iran isälle Juhanille selvisi vasta äitinsä Lempin kuoleman kynnyksellä, ettei hänen isäkseen luulemansa mies ollutkaan hänen oikea isänsä. Äiti ei ehtinyt avautua asiasta enempää, vaan melkeinpä draaman kaaren sääntöjen mukaisesti kuoli juuri ennen kuin ehti selittää enempää. Suku oli lojaalisti ollut hiljaa kaiken tämän ajan, vain muutamat oudot tokaisut Juhanin lapsuudessa saivat nyt merkityksensä, kun selvisi, että hän onkin venäläisen sotavangin lapsi. Kuka tämä sotavanki oli, se tieto meni hautaan Juhanin äidin ja Iran isoäidin mukana. Jäljelle jäi vain kasa valokuvia.

Vuosikymmenet asiaa miettinyt Ira kouluttautui historijoitsijaksi ja eräänä päivänä, kahden työsuhteen välillä, päätti lopulta alkaa selvittää selvittää kadonneen isoisänsä henkilöllisyyttä. Työkaluina selvitystyössä ovat olleet mm. historiatieteen laitoksella 90-luvulla opitut arkistomenetelmät, lähdekritiikki, haastattelut, kartat, sekä teknologisen kehityksen mukanaan tuomat uudet keinot, kuten digitoidu arkistomateriaali, satelliittikuvat, interaktiiviset kartat, Skype-puhelut, online-sukupuut ja DNA-tutkimukset.

Iran isoäiti Lempi ja isäpuolensa sylissä isä Juhani

Kirjasta sukeutuu melkeinpä kuin dekkaritarina, vaikka Ira ei omien sanojensa mukaan ole koskaan ollut mikään dekkareiden ystävä. Lempin lemmentarinasta otetaan kaikki irti, valtava määrä vihjeitä tarkistellaan, arvaillaan, umpikujaan päädytään, epätoivo herää, uudet käänteet virittävät uutta toivoa, DNA-putkiloon sylkäistään useammankin kerran ja mysteerin monien keskeisten paikkojen päällä käydään ihan fyysisesti kokemassa vuosikymmenten takaisten tapahtumien jättämiä aistimuksia. Kirjan kerronta kulkee hyvin henkilökohtaisella tasolla, ja Ira toteaakin, etteivät kaikki sukulaiset ole välttämättä kovin iloisia kuolleiden omaisten muistolla julkisesti revittelystä.

Kirjassa onkin monia eri tasoja, joista toisiin samaistuu enemmän, toisiin vähemmän. Olen itsekin muutamia vuosia sitten jäljittänyt netin avulla vanhempieni 'kadonneita' Amerikan- ja Australiantuttuja 70-luvulta, soitellut epämääräisiin ulkomaisiin puhelinnumeroihin ja tutkinut valokuvia. Vaikka omassa tapauksessani salapoliisityö on ollut mitätön murto-osa siitä mitä Ira on tehnyt, pystyin hyvin elämään mukana kirjan mysteerin selvittelyssä. Iraa ja minua yhdistää näköjään sellainenkin pieni seikka, että diggaamme matkustaa Google Mapsin avulla ympäri maailmaa.

Hevosmiehen mysteeriä selvitellään kirjassa kovasti.

Kirjan teemoista yllättävän moni on edelleen tätä päivää. Se kertoo ajasta, jolloin avioton lapsi löi naisen otsaan himon ja heikkouden stigman ja pakotti punomaan loppuelämän mittaisen monimutkaisen valheiden ja salailun verkon. Ajasta, jolloin kastepappi ei välttämättä antanut äidin edes päättää äpäräpoikansa nimeä. Se voi tuntua kaukaiselta, mutta kuten vaikkapa tämän kesän burkinifarssit kertovat, ei naisella ole meidän valistuneissa länsimaissakaan itsestäänselvää vapautta valita edes uima-asuaan. Samalla tavalla kirjan käsittelemästä muukalaisuuden ja toiseuden teemasta löytyy paikoin hyytäviä yhtymäkohtia tämän päivän maailmaamme. Vanhana historianopiskelijana itselleni nousi korostuneesti esiin myös historiateema (vaikka siis historiahan tämän kirjan genre tietenkin onkin!) Oli hauska bongailla itselleni uusia tai ainakin unohtuneita historiallisia käsitteitä, kuten pillupoliisi, vaakasuora yhteistyö ja sotavankimakkara. Sotavankien lasten ja lastenlasten ja muiden sotaomaisiaan etsivien muodostamat, rajojen yli menevät verkostot toivat jotenkin etäisesti mieleen pakenevien orjien käyttämän maanalaisen rautatien orjuuden ajan Yhdysvalloissa.

Onko joku näistä miehistä Iran isoisä?

Pidin kirjassa valtavasti minuuden pohdiskelusta. Olemmeko me esivanhempiemme jälkeläisiä? Mikä meissä muuttuu, jos kuulemme että olemmekin tulleet jostain muualta mistä olemme koko ajan luulleet? Muuttuuko mikään. Mieleen hiipii John Saylesin hieno elokuva Lone Star, jossa päähenkilöt joutuvat käsittelemään menneisyydestään paljastuvia tosiasioita. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että minä olen ensisijaisesti minä enkä halua tulla etukäteen määritellyksi suomalaisena, tamperelaisena, kaljuna, Beatles-fanina tai vaikkapa sinä kuuluisana sorrettuna valkoisena lihaa syövänä heteromiehenä. Jos ihminen pitää välttämättä tuomita, tuomittakoon hänet sanojensa ja ennen kaikkea tekojensa mukaan, ei alkuperänsä, kulttuurinsa, tai geeniperimänsä perusteella. Geeneistä puheen ollen: Tämän kirjan luettuaan saattaa löytää itsensäkin harkitsemasta DNA-testin teettämistä...

Tuntematon sotavanki on kiistatta myös kirja suomalaisuudesta ja vieläpä savolaisuudesta. Päähenkilöinä on tietysti tämä mysteerinen isoisä, jota ollaan etsimässä, mutta myös Ira sekä tietysti hänen isänsä Rauli, siis Raimo, taikka oikeastaan Juhani, eli Jussi, joka vaikuttaa kirjan perusteella olevan todella hyvä tyyppi. En ole koskaan häntä tavannut, mutta nyt kirjan luettuani on kuin vähän olisin.

Ira Vihreälehto: Tuntematon sotavanki - Venäläistä isoisääni etsimässä
Atena (2016)
Kuvat Iran luvalla.

Uunisurman talolla

Viime kesänä, uusina mökkiläisinä Kokemäellä, kuulimme vaimon kanssa saunan huilitauolla metsän takaa raikaavaa iskelmämusiikka ja ihmettelimme, että onko lähistöllä joku tanssilava, josta emme olleet vielä kuulleet.  Kello oli kai jo tuntia vaille puoliyö. Fillaroin saunan jälkeen kesäyössä muutaman kilometrin päähän, jossa erään talon pihalla oli kaksi nuorehkoa pariskuntaa nuotion ääressä, ja viereen pysäköidystä autosta soi volyymit ns. yhdellätoista sekalainen valikoima metalli-, suomirock- ja iskelmämusiikkia.

Tontille tulijaa kohtaa näky uunisurmatalon viimeisistä vaiheista.

Meininki oli kuin  Matti Ijäksen elokuvasta. Minut toivotettiin tervetulleeksi nuotion äärelle ja osoitettiin kovasti kokemäkistä vieraanvaraisuutta; käteen iskettiin oluttölkki, sain tupakierroksen vanhassa, mutta hiljattain remontoidussa talossa, pienen geologialuennon, minulle näytettiin pari retromopoa ja selvisi, että paikan emäntä oli kaksinkertainen Miss Mopo. Viivyin lopulta paikalla pikkutunneille asti. Talon isäntä lupasi myös viedä minut jossain vaiheessa myös Kokemäen Krootilan kylän uunisurmatalolle. Vaikka ajoimme kesän aikana muutamankin kerran näiden melkein-naapurien ohi, ei pihassa juuri niillä kerroilla ollut porukkaa paikalla, ja uunisurmavisiitti jäi lopulta tekemättä.

Hiljattain asia palasi kuitenkin mieleen, kun joku lehti uutisoi taas uunisurmasta. Lehdethän mielellään nostavat näitä suomalaisen rikoshistorian merkkitapauksia silloin tällöin esille. Kokemäen uunisurma on hyvin kolkko tarina kotimaisesta perheväkivallasta. Perheen viisi lasta huostaanotetaan tai adoptoidaan, ja äiti jää asumaan väkivaltaisen alkoholistimiehensä kanssa. Jossain vaiheessa rusikointi menee liian pitkälle ja isä muuraa äidin talon uunin sisään, mahdollisesti vielä elävänä. Tai näin uskotaan. Miestä ei pystytty tuomitsemaan edes kuolemantuottamuksesta todisteiden uupuessa ja rikoksen vanhettua. Pahoinpitelystä hän istui vain vuoden asuttuaan sitä ennen 12 vuotta samassa talossa, missä hänen muumioitunut vaimonsa virui vain muutaman metrin etäisyydellä uunissa. Tuomionsa istuttuaan mies palasi Krootilan taloonsa, jossa asui kuolemaansa asti 1986.

Pinkopahvissa on kiinni hyvin vanhaa sanomalehteä.

Facebook-tuttu postasi viime viikonloppuna kuvan talosta, joka järkytyksekseni onkin vastikään purettu. Viimeisimpien lehtijuttujen aiheuttama synkän turismin virta rikospaikalle sai ilmeisesti Kokemäen kaupungin purkamaan vaaralliseksi lahonneen ja rapistuneen tönön ennen kuin jotakuta sattuisi taas. Ajoimme mökiltä katsomaan vielä raunioita. Muurarintien (!) päästä löytynyt umpeenkasvanut tontti lauta- ja kivikasaksi hajotettuine taloineen on kieltämättä ankea. Raunioista pistää esiin vielä hormin rippeet ja pystyyn jäänyt kakluuni. Lautojen ja tiilien välistä löytyy huonekaluja sekä vanhoja sanomalehtiä. Taivas tiputtaa räntää ja tontilla on ahdistava tunnelma.

Ruumiskätkö oli muurin toisella puolella

Videokuvaa paikan päältä:

Someron linnamäki

Rautelan entisen kosken jännä silta

Bongasin joskus jostain muinaislinnalistauksesta, että Somerolla on Linnanmäki-niminen paikka. Esihistorialliset tai rautakautiset asuma- ja linnoituspaikathan paljastuvat usein paikannimien perusteella. No, hoksasin että tuo linnamäki on vain muutaman kilometrin päässä appiukon talolta, Härkätien varrella, ja olen siis vuosikaudet ajellut paikasta ohitse vain jokusen sadan metrin etäisyydeltä. Vaimon isää ja isoisää haastateltuani minulle selvisi, että paikka on ns. Rautelankosken vieressä, ja että aikanaan valtoimenaan virrannut koski on perattu ja soranotto on hävittänyt Linnanmäen lähes tyystin. En lannistunut, vaan pitihän siellä päästä käymään, kun erinäisiä linnavuoria on muutenkin tullut vuosien varrella käytyä ihmettelemässä.

Villiä länttä. Tässä oli ennen linnavuori.

Rautelankoski oli tosiaan mennyttä, paikalla virtaa järvien pinnat tasaava uoma. Kapeikon ylittää aika huonokuntoinen silta, jonka ylitse on melkoisen jännä ajaa autolla. Linnanmäki alkaa muutaman kymmenen metrin päästä, mutta metsittynyt rinne on niin vaikeakulkuinen, että jätän auton niille sijoilleen, ja lähden kiertämään mäkeä järven puolelta paremman nousupaikan toivossa. Soraa on jo järven puolelta otettu iso lohmaisu, mutta tien kääntyessä etelään soranoton laajuus paljastuu kaikessa karmeudessaan. On kuin olisi tullut villiin länteen. Lähden kiipeämään Linnanmäelle sorakuopan seinämää pitkin. Virhe. Isommatkin astinkivet meinaavat pettää jalkojen alta. Joudun laittamaan kameran taskuun ja turvautumaan kavutessani käsiini. Aiheutan pieniä kivivyöryjä edetessäni lähes nelinkontin. Eikös joku ole joskus kuollutkin jossain sorakuoppamaanvyöryssä? Päässä soi Indiana Jones -leffojen tunnari.

Pääsen vammoitta mäen harjalle, ja järvelle päin maisemat ovat kieltämättä huikeat. Olen varmaan neljättäkymmentä metriä järveä korkeammalla. Tässä kohdassa puita on vähemmän ja mäellä kasvaa puolukoita. Harjanteella, jonka toisella puolella on jyrkänne lohduttomaan sorakuoppaan, kulkee selvästi ihmisen talloma polku. Tänne on siis parempikin tuloreitti. Se näkyykin kun tulen harjanteen toiseen päähän. Päätän mennä tutkimaan metsäisempää pohjoiseen viettävää rinnettä. Kyllä, metsikössä on joitain kiviharjanteita, jotka voisivat hyvällä tahdolla ja amatöörin silmällä katsoen joskus olla jonkinlaisia vallituksia. Mitä sanovat auktoriteetit? Ei kannata uskoa suoralta kädeltä ainakaan Wikipediaan, joka väittää ettei merkkejä muinaisjäännöksestä ole. Muinaisjäännösrekisterissä, johon Wikipedia itsekin viittaa, mainitaan talteen saaduista asuinpaikkalöydöistä. Alueen isot soranotot, jotka ovat tuhonneet merkittävän osan Linnanmäestä, ovat poikineet rikosepäilynkin, joka kuitenkin johti näytön puuttuessa syyttämättä jättämiseen.

Googlen satelliittikuva paljastaa soranoton laajuuden.

Yritän laskeutua mäeltä suoraan autolle, mutta linnamäen luonnollisen jyrkkyyden takia siinä olisi mitä luultavimmin taittunut niskat, joten talsin suosiolla takaisin harjanteelle, josta löytyy kävelykelpoinen ura läheiselle tielle. Mäen päällä olevassa metsikössä kävellessä kuuluu läheisistä puista koko ajan jotain rapinaa, ikään kuin jokin pieni eläin seuraisi minua. Ääni loppuu aina kun pysähdyn. En kuitenkaan näe mitään, ja rapinat jäävät taakse, kun pääsen tielle.

Mitä jäi käteen visiitistä? Amatöörinä jäin edelleen herttaisen tietämättömäksi siitä, kävelinkö entisen muinaislinnoituksen päällä, vai vain ison rahaksi muutetun ja muutettavan harjusorakasan päällä. Ikään kuin ei Somerolta harjusoraa muualta löytyisi. Mutta komeat olivat maisemat, ja aivan muinaislinnaksi uskottavalla paikalla se sijaitsi. Eikä tietyltä seikkailufiilikseltä voinut kavutessa ja kompastellessa välttyä. Ja tätä juttua kirjoittaessani löysin Somerniemeltä toisen Linnanmäki-nimisen paikan. Se on kovin lähellä appiukon mökkiä, joten kaipa sinnekin pitää mennä vielä joskus rymyämään...

Härkätie fillarilla, Osa 3/3 - Tammelasta Hämeenlinnaan

Edelliset osat:
1/3 - Tausta ja suunnittelu
2/3 - Turusta Tammelaan

Täältä soppatykit ja sähikäiset!

Lauantain taipaleen jälkeen lepäilimme tulevassa yöpymispaikassamme pari tuntia aluksi vain laiturilla makoillen ja matkaeväitä napostellen. Isäntäväki oli tulossa vasta myöhemmin paikalle, joten laakereilla lepääminen oli helteisen kuusijapuolituntisen päätteeksi enemmän kuin paikallaan. Hetken paikallani maattuani nousin seisomaan, ja reisilihas kramppasi välittömästi. Se oli vielä senlaatuinen suonenveto, jota ei saanut pois ihan vain laittamalla painoa jalan varaan. Lihasta hakkaamalla sain krampin hieman hellittämään, ja vaikka olinkin jo nauttinut vähän ylimääräistä magnesiumia, toi Jani minulle vielä nopeavaikutteisen magnesiumannoksen. Se tuntui vaikuttavan lähes välittömästi, eikä suonenveto enää palannut. Ikinä ei vielä tuollaista kramppia ole ollut. Mökkiväki ilmaantui viimein, ja Liekkitiimi kestitsi meitä polkijoita enemmän kuin hyvin. Sauna, uiminen, seura, ruoka ja juoma takasivat hyvät yöunet, ja vaikka Jania lukuunottamatta nukuimme vähän pommiin, olimme seuraavana päivänä pyörien selässä puoli kymmenen jälkeen.

Viimeistä huutoa oleva ajokalsarihoususortsi-combo

Etukäteen ilmassa oli vähän hermostuneisuutta siitä, mitä istumalihakset olisivat mieltä satulaan istumisesta eilisen koitoksen jälkeen. Itsehän en omista pyöräilyhousuja, vaan pyöräilykalsarit, joissa ahteriosastoa suojaava pehmuste on integroitu reisipituisilla lahkeilla varustettuihin urheilualushousuihin. Muuten hyvä, mutta sortsini olivat sen verran lyhyet että kalsongit näkyivät lahkeista selvästi. Hällä väliä - olin liikkeellä kerrospukeutuminen on aina muodissa -periaatteella. Liikkeellelähtö oli joka tapauksessa yllättävän - ja huojentavan - helppoa. Lähdin vetämään karavaaniamme aivan liian kovaa, ja kun vetovuoro vaihtui (vaihdoimme jonomme järjestystä muutaman kilometrin välein), olin jo eiliseen tapaan aika piipussa, kun polkijatoverini näyttivät vasta lämpenevän. Onneksi maisemien vaihtelu ja tien kumpuileva mutkittelu piti ajatukset poissa itse suorituksesta ja eteneminen sujui rivakasti. Härkätien ylittäessä tien 54 alkaa neljäntoista kilometrin mittainen museotiepätkä, jossa Härkätie on suurimmaksi osaksi verrattain huonokuntoista soratietä, ainakin pyörällä ajettavaksi. Maalaismaisemat olivat tällä pätkällä kyllä hienot, ja aika tarkkaan tällä tielinjauksella se Härkätie on kulkenut jo puoli vuosituhatta. Oma vanha leveärenkainen maastofillarini oli porukkamme parhaiten sopiva tällaiselle tiealustalle muiden ollessa lähinnä huolissaan vanteistaan.

Muistokivi

Ensimmäiseksi taukopaikaksi oli sovittu etukäteen Sotkan kylässä olevaan kesäkahvila. Tuttuun tapaan olimme paikalla taas väärään aikaan: Kahvila ei ollut aukeamassa vielä pariin tuntiin. Tässä vaiheessa ei kukaan varsinaisesti vielä tarvinnut erityisiä kahvilapalveluja, olihan matkaa taitettu vasta vajaa tunti. Pienten omien evästelyjen jälkeen hilpaisimme matkaan, ja tulimme pitkästä aikaa taas Turkua ja Hämeenlinnaa nykyään suorimmin yhdistävälle Kymppitielle. Lähes saman tien Härkätie kuitenkin poikkesi tien pohjoispuolelle parinkin hiekkataipaleen verran, joista toisen, Eskolankulman, varrella sijaitsee toinen taukopaikkamme: Niemisten veljesten muistokivi. Paasi on pystytetty kuusikon katveeseen paikalle, jossa sijaitsi aikoinaan kymmenlapsinen Niemisen talo. Isä-Nieminen kuoli 30-luvun alkupuolella, ja toiseen maailmansotaan kutsuttiin aseisiin perheen viidestä pojasta neljä. Yksikään ei palannut kotiin. Perheen talokin paloi 40-luvun lopulla. Söimme eväitämme jonkinlaisen hiljaisuuden vallitessa. Aivan vieressä olevan talon kukko kyllä piti meteliä.

Nuoret miehet Rengon Härkätiemuseolla

Härkätie jatkui tästä läheiseen Kuittilan kylään, mutta koska päivä ei ollut vielä puolessakaan, päätimme poiketa reitiltä ja käydä vielä kerran 10-tien tuolla puolen Rengon keskustassa katsomassa, josko kirkolla sijaitseva Härkätiemuseo olisi avoinna. Tällä kertaa natsasi aukioloaikojen puolesta, ja paikalla oli ystävällinen nainen ottamassa museovieraita vastaan. Vanhaan viljamakasiiniin sijoitetussa museossa esitellään enimmäkseen 1800-luvun talonpoikaisesineistöä. Palveluun kuului vielä kuvan ottaminen Härkätien pyöräilijäkolmikosta ja pyörien vahtiminen sillä aikaa kun käväisimme vilkaisemassa vielä vieressä seisovaa keskiaikaista Pyhän Jaakon kirkkoa. Koska lähinnä auki olevan eteläoven ympärillä parveili ihmisiä, emme halunneet hikisinä tungeksia heidän ohitseen. Olimme jo menossa länsipäädyn ovea kohti, kun joku seurakuntalaisista kysyi, että mistäs nuoret miehet ovat tulossa. -No nuorista ei nyt niin tiedä, mutta Turustahan me, vastasi nimikkokirkkoaan katsomaan tullut Jaakko. Saimme samantien kutsun kahville, jota tarjoillaan kuulemma aina jumalanpalveluksen jälkeen.Vastailimme pyöräretkeämme koskeviin kysymyksiin, ja saimme kuulla, kuinka osa kahvitteluporukasta oli muutama vuosi sitten kävellyt samaa reittiä Turun linnalle. Rengon kirkkohan on jo keskiajalla muuallakin Euroopassa tunnettu Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitin kaukainen tärkeä etappi. Kirkkorakennuksesta kuulimme, että sen alkuperäinen holvikatto oli aikojen saatossa sortunut, ja että jälleenrakennuksen aikana yksi kirkon sisällä kasvaneista puista höylättiin nykyisen katon tukihirreksi.

Vespula vulgaris kamikazis

Rengossa punahilkkailun jälkeen palasimme taas varsinaiselle Härkätien reitille. Kuittilan läpi ajaessaan pystyi kuvittelemaan kylän näyttäneen samanlaiselta jo useamman sata vuotta. Samalla tuli ajetuksi Härkätien viimeinen soratiepätkä, minkä päättymisestä etenkin fillaristitoverini ja heidän vanteensa riemuitsivat. Olimme miettineet mahdollisuutta käväistä matkalla vielä perheeni mökillä, jonne olisi tullut vain kuuden kilometrin poikkeama, mutta tullessamme risteykseen päätimme olla perillä mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin. Itsehän olin joka tapauksessa tulossa seuraavaksi yöksi mökille. Matkaa mukavan mutkittelevaa maalaistietä Hämeenlinnaan oli vielä parikymmentä kilometriä, joten päätimme joka tapauksessa pitää vielä yhden pienen levähdystauon ennen maaliviivaa. Muistin, että matkan varrella pitäisi olla Kissankulman kotieläinpiha, joka sovittiin taukopaikaksi. Se oli etäämpänä kuin muistelin, ja maatila osoittautuikin olevan itse asiassa lähes kiinni Hämeenlinnan taajamassa, mutta ajoimme silti pihaan limuille ja jätskille. Saimme samalla kuulla tilan isännän luennointia minipossujen ällistyttävästä älykkyydestä.

Se on siinä.

Eläinkohtaamiset jatkuivat suorastaan dramaattisesti lähes välittömästi polkaistuamme kotieläintilalta viimeiselle etapille, kun Jaakon kypärän sisään lensi vauhdissa ampiainen, joka tietysti pisti samoin tein miestä ohimoon. Allergiset reaktiot eivät onneksi kuitenkaan päässeet anafylaktoimaan loppureissua, vaan kamikazepistiäisen uhri hetken sadateltuaan jo naureskellen poseerautti kypärässä henkitoreissaan viruvaa hyönteistä. Edellisenä päivänä krampanneen reisilihakseni ohella ampiaisenpistos jäikin Härkätien-retkemme ainoaksi vastoinkäymiseksi, ja vajaan vartin päästä jarruttelimme jo Hämeen linnan portilla. Matkaa kertyi tälle päivälle 58 km ja koko reissun pituudeksi Rengon poikkeama mukaanlukien 181 km. Suostuttelimme ohi tallustavan italialaisturistin kuvaamaan Hämeen Härkätien tuoreet veteraanit ja hetken keskinäisten selkääntaputtelujen jälkeen erkanimme omille teillemme. Jaakko asuu Hämeenlinnassa, joten hän oli jo lähes kotona. Retkueemme pro Jani jatkoi matkaa seuraavana päivänä puolisoineen Tampereelle, pyörällä tietysti. Itse olisin jäljellä olevien voimieni puolesta vielä mainiosti jaksanut polkaista reilut parikymmentä kilsaa mökille, mutta myönnettäköön nyt häveliäästi, että vaimo nouti minut ja pyöräni autolla linnanpuistosta kirjaa lukemasta. Virallinen selitys on, että kaupassa piti joka tapauksessa käydä, joten samalla siinä meni sitten mies ja pyöräkin.

Härkätie fillarilla, Osa 2/3 - Turusta Tammelaan

Lähtöpisteessä Turun linnalla

Edellinen osa: Tausta ja suunnittelu

Olimme sopineet, että yritämme pyöräillä Härkätien niin tarkasti kuin se on nykyteitä kulkien poljettavissa. Vaikka vanha kauppatie lienee vielä reilusti linnojakin iäkkäämpi, oli luontevaa valita lähtöpisteeksi Turun linna ja maaliviivaksi Hämeen linnan portti. Jotta matkan teko tuntuisi riittävän leppoisalta suunnittelimme yöpymisen vähän yli puoleenväliin Tammelaan.

Olin sen verran täpinöissäni, että yöuneni lyheni molemmista päistä jääden ehkä neljän tunnin mittaisiksi. Aamulla olin kuitenkin täysissä sielun tai ainakin ruumiin voimissa. Jaakko neuvotteli alennusta toriaamiaisesta, jonka jälkeen kokoonnuimme aamukahdeksalta Turun linnalle, jossa kiinnitimme pakaasimme, pistimme mittauslaitteet päälle ja lähmimme suojakerrointa iholle. Ohikulkija kuvasi meidät lähtijät pyynnöstä. Päivästä oli tulossa aurinkoinen. Turun lauantaiaamun liikenne ei ollut vielä vilkastunut, ja äkkiä olimme jo polkaisseet kaupungin läpi valtatielle numero 10, vaikka Jaakon satulaa piti pysähtyä välillä kiristämään. Matkan ensimmäinen soratietaival oli Liedon Vanhalinnan kautta kulkeva tienpätkä. Olisi ollut hienoa kavuta tuolle esihistorialliselle linnavuorelle, mutta olimme vasta päässeet vauhtiin, ja itsehän olin toki jo siellä ennestään käynyt, joten jatkoimme matkaa kohti Hämeenlinnaa.

Liedon Vanhalinna

Kymppitien varressa kulki pitkiä pätkiä kevyen liikenteen väylää, joka oli välillä asvalttia, välillä sorapäällystettä. Lievästä kumpuilusta huolimatta matka eteni ainakin minun osaltani pelkästään alkuinnostuksen tuomilla voimilla varsin helposti Tarvasjoelle, noin 36 km päähän lähtöpisteestä, jossa evästelimme idyllisellä vanhalla sillalla puropahasen yllä. Nyt matkan jälkeen näen kartasta, että olisimme voineet vilkaista myös Paimionjoen patoa sähkölaitoksen kohdalla, josta minulle etukäteen mainittiin. Se olisi ollut vain satakunta metriä sivuun Härkätiestä. Mutta matka jatkui tasaisessa Paimionjokilaaksossa kohti Marttilaa. Tien varren huomattavin bisnestyyppi tuntui maanviljelyksen jälkeen olevan kirpputorin pito. Oli pihakirppistä, kotikirppistä, taidekirppistä ja latokirppistä. Emme kuitenkaan pysähtyneet tällaisiin tekemään löytöjä, vaikka epäilemättä ajoimme merkittävien vintageaarteiden ohi.

Koski

Reilun 60 km päässä lähtöpisteestä jarruttelimme lounaalle Koski Tl:n keskustan Seo-aseman pihaan. Vajavaisiksi jääneet välietappimittaukset ennen matkaa olivat jättäneet meidät siihen käsitykseen, että päivän ajo päättyisi Tammelassa sijaitsevalle mökille n. 100 km poljettuamme. Koskelta oli kuitenkin jo pelkästään Somerolle 25 kilsaa, joten ylitystä tulisi reilusti. Tällainen henkinen takaisku on omiaan lannistamaan ajohaluja. Psykologisilla seikoilla kun on yllättävän suuri merkitys kestävyysliikunnassa. Kun tietää, että jokin välietappi on lähestymässä, saa ikään kuin ylimääräistä virtaa jatkaa vääntämistä. Vastaavasti takaiskut, esimerkiksi pelkkä huonot sääolosuhteet murentavat henkistä jaksamista tehokkaasti. Itse olin kuitenkin juuri ylittänyt kesän pyöräilyn päiväennätykseni, mikä oli omiaan tuomaan ylimääräistä adrenaliinia suoniin. Taukopaikaksi valikoitui Koskella Seo-asema muuten siksi, että siellä kuulemma tarjoillaan Suomen (ellei koko maailman) ainoita metsämansikkamunkkeja.

Munkkien jälkeen kohti Someroa. Ohitimme Kosken keskustassa 236-vuotiaan punaisen kellotapulin ja ihmettelimme vähän aikaa EU-rahoilla kunnostettua Patakoskea. Pyöräily helteisellä Härkätiellä alkoi pikku hiljaa vaatia veroaan, mutta onneksi tie Someroa kohti oli alussa osin metsän varjostama ja varsinkin Someron päässä koko lailla tasaista, vaikkakin aurinkoista. Nämä seudut ovat minulle vaimon suvun kautta jo osittain tuttuja, joten tiesin jo etukäteen odottaa lähellä Someron keskustaa olevaa Pusulanjärven uimarantaa, josta muodostui virkistävä taukopaikka, vaikka peltojen keskellä oleva ruskeavetinen järvi ei varsinaisesti kutsunut ulkomuodollaan. Tästä eteenpäin roolini karavaanimme heikompana lenkkinä alkoi helteisessä maastossa korostua. Pojat kuitenkin hidastivat sopivasti aina kun näkivät minun jäävän jälkeen. Maasto alkoi olla Someron jälkeen jo mäkistä, ja pistävä auringonpaiste sekä taakse jo jääneet kilometrit painoivat reisilihaksissa itse kullakin. Päivä oli varmaan kesän kuumin, eivätkä päälläni olevat enimmäkseen mustat vaatteet ainakaan viilentäneet oloani.

Arvelimme edessä päin sijaitsevassa Letkun kylässä täytyvän olla jonkinlaisen kaupan tai edes kioskin. Kylmä juoma olisi nyt enemmän kuin paikallaan. Sitä onnen tunnetta, kun näimme ison kyltin, joka kertoi parin kilometrin päässä olevasta kyläkaupasta! Jaakko sanoi jo tuntevansa jäätelön maun kielellään, ja itsekin sain juuri sitä edellämainittua psykologista virtaa polkea entistä reippaammin kohti onnelaa. Sitä karvaampi olikin sitten pettymys, kun kauppa oli mennyt 20 minuuttia sitten kiinni. Myyjä oli vielä sisällä kun koetimme ovea, ja hetken kuluttua portailla istuessamme takaovesta tuli nuori nainen kuin kiusallaan vielä mehujääpuikkoa viekoittelevasti imien. Tiedustelimme, olisiko talon kyljessä edes vesihanaa, johon myyjätyttö sanoi lievästi pahoitellen että on, mutta siihen tarvitaan sellainen avain, ja jatkoi matkaansa. Ei lainkaan pelisilmää maksavia asiakkaita kohtaan, mutta toisaalta eipä kai hän olisi saanut senttiäkään lisää palkkaa vapaaehtoisten ylitöiden tekemisestä. Aukioloaikoja voisi tietysti tarkistella sikäli, kun meidän vielä huilatessamme ovea tuli koittamaan kaksikin autollista ihmisiä. Klo 12 - 14 aukioloajat eivät taida riittää kesälauantaille. Kiersin talon ja löysin vesihanan, jonka jatkeena oli letku jolla pystyi täyttämään vesisäiliöitä. Keksin sovittaa polkupörän työkalupakista löytynyttä avainta hanaan, ja se sopi, joten täytimme kostoksi pullomme omin luvin. Vesi olisi maksanut 0,20 € kymmeneltä litralta, joten Jaakko murjaisikin, että 

nyt tuli varastettua Letkusta vettä.

Muu

Päivän viimeinen rykäys. Liekkitiimin järjestämään majapaikkaamme oli vajaat 20 kilometriä, ja Letkun vedestä ja tauosta virkistyneinä painelimme kakkostien yli, Eerikkilän urheiluopiston ohitse ja saavuimme Portaan kylään. Perimätieto kertoo, että Tammelan kunta on siksi niin suuri, kun se on Portaalla korotettu ja Letkulla jatkettu. Pysähdyimme hetkeksi poseeraamaan Härkätien liikennemerkin kanssa, ja hilpaisimme loppumatkan yöpaikkaamme, sanoisinko lopen uupuneina. Mittarissa oli n. 123 kilometriä Härkätietä (plus aamulla Turun päässä ajamani n. 5 km), mikä on enemmän kuin mitä koskaan olen polkupyörällä ajanut yhden päivän aikana. Taukoineen matkaan kului vähän yli 6 h, joten aikaa olisi ollut vielä reilusti kiskaista saman päivän aikana Hämeenlinnan asti. Lepo yön yli oli kuitenkin kaikkien mielestä enemmän kuin paikallaan.

Seuraava osa: Tammelasta Hämeenlinnaan

Härkätie fillarilla, Osa 1/3 - Tausta ja suunnittelu

Viime viikonloppuna se tuli poljettua. Hämäläisten Härkätie. Ajatus historiallisen kauppatien kulkemisesta polkupyörällä syntyi joskus keväällä työpaikan kahvihuoneessa, ja porukkaan valikoitui kolme fillaristia: Jania voinee sanoa himopyöräilijäksi (vuoden kilometrisaldo tällä hetkellä jossain 4500 paremmalla puolella), Jaakko on muuten vain kova ja monipuolinen urheilija. Ja sitten minä, ylipainoinen, urheilusta kiinnostumaton, ala-asteen koululiikunnanopettajan traumatisoima vätys. Yllytyshullulle koitos vaikutti kuitenkin etukäteen juuri sopivalta haasteelta. Oikeat fillaristithan vetäisevät tuollaisia vajaan kahdensadan kilometrin lenkkejä aamupalaksi. Minun kaltaiselleni sunnuntaimankeloijalle Härkätien mittainen reissu kuulosti julmetulta suoritukselta, mutta kuitenkin etäisesti mahdolliselta. Varsinkin kun jätkät yllytti.

Liikunnallisestihan minä tarvitsen aktivoituakseni lähinnä ahteriin kohdistuvia reiluja potkimisliikkeitä. Jos vaihtoehtona on jonkinlainen kotonapysyttelemisen tapainen toiminto versus lenkille lähtö, voittaa sohvalle jääminen liikuntasuorituksen heittämällä. Kuitenkin Kilometrikisan kaltaiset yhteisölliset haasteet ja älypuhelimien tuomat harjoituksen tunnuslukujen mittausmahdollisuudet vetoavat nörttisieluuni siinä määrin, että liikkumaan tulee joskus lähdettyä. Ja kuten sanottu, sosiaalisen paineen tuomat yllykkeet saattavat saada minut tekemään asioita, joita ei välttämättä tulisi muuten toteutettua. Viime kesänä kehuskelin etukäteen työpaikalla mahdollista n. 85 km pyöräreissua mökille siinä määrin, että se oli lopulta pakko tehdä. Siitä tuli siihenastisisille pyöräilykilometreille päiväennätys, ja paljon pidempään ei olisi jaksanut jatkaa. (Oikeat urheilijat osaavat säännöstellä voimiaan ja resurssejaan.)

Itselleni Härkäten matkan ideologiset oppi-isät olivat Aamulehden toimittaja Matti Kuusela, ja Yleisradion toimittaja Matti Rämö. Kuusela polki pari vuotta sitten kuvaajan kanssa Härkätien ja kirjoitti siitä lehteen mieleenpainuneen reportaasin. Jos Kuusela, niin kyllä minäkin. Kirjoitinhan itsekin kenties juuri Kuuselan edesmenneen Armi-koiran viimeisistä päivistä kertovaa koskettavaa juttua alitajuisesti miettien muistokirjoituksen Onni-kissani eutanasiareissusta. Lisäksi Kuuselan tunnistettavat jylhät piirteet tulivat kesäkuussa parikin kertaa fillarilenkillä Epilässä vastaan Nokiaa kohti polkien. Aivan kuin mies olisi katsonut suoraan silmiin ohi viilettäessään ja tiennyt suunnitelmistani. Olin miltei pysäyttää miehen, tarjota tuopin lähikuppilassa ja kysyä arvokkaita neuvoja tulevaa Härkätiekoitosta varten. Matti Rämön päiväkirjamaisen teoksen  Polkupyörällä Jäämerelle taas luin paria viikkoa ennen matkaa, ja jotenkin sen myötä pääsin polkupyöräfilosofisesti sellaiselle ajatukselliselle tasolle, että pitkä, koko päivän kestävä fillarilla kiskominen tuntuisi aivan hyvin mahdolliselta. Journalisti-Mattien tietämättään tarjoaman henkisen valmiustilan turvin matkan suunnittelu eteni jouhevasti sovittuun h-hetkeen, karhunpäivään, eli heinäkuun kolmanteentoista.

Seuraavat osat:
2/3 - Turusta Tammelaan
3/3 - Tammelasta Hämeenlinnaan

Härkätie häämöttää

Sarapiston kalmisto

Kesän historiallis-kuntoilullinen kotimaanmatka polkupyörällä lähestyy huimaavaa vauhtia. Reittiä on opeteltu jo huolella, ja vaikka kesäkuussa hyvään malliin päässyt liikuntaharjoittelu pääsi loman alettua repsahtamaan, pystyin kuitenkin kiskaisemaan tänään kokeilumielessä 60 kilometrin lenkin. Alun perin piti vain kiertää Pyhäjärvi Pirkkalan kautta, ja oikeastaan niin teinkin, mutta kierros venähti Lempäälään saakka. Se kannatti: Pysähdyin ihmettelemään viikinkiaikaista Sarapiston kalmistoa, josta löysin vahingossa ja etsimättä geokätkönkin. Vaikken olekaan kätköillyt kotimaassa aktiivisesti enää vuosiin, on näköjään vanhat vaistot vielä tallessa.

Muutenkin pitkä fillarikierros oli paikallaan. Ns. Säijän lenkki oli huikaisevan kaunis ilta-auringossa. Sitä oikein tunsi liikkuvansa ikivanhoilla seuduilla. Taisin ajaa myös Pirkkalankylän Tursiannotkon rautakautisen asutuskeskittymän ohi, jossa kaivetaan keski- ja viikinkiaikaista, rauta- ja jopa kivikautista roinaa ylös tälläkin hetkellä. Kaivaukset eivät tosin näkyneet tielle, mutta valtavien katajien koristama maalaismaisema huokui historiaa ja mennyttä aikaa.

En tyypillisesti ollut taaskaan varautunut tarpeellisella määrällä vettä, joten puolilitraiseni oli juotu varmaan 20 km ennen kotiportaita. Lopun kitkuttelu lopen väsyneenä kestikin huomattavasti kauemmin kuin matkan alkupuolisko. Enkä pitänyt sen Sarapiston paussin jälkeen muita taukoja.

Sponsorilla on asiaa.

Varsinaisella härkätiereissulla on kuitenkin tarkoitus pysähdellä riittävän usein (vinkkejä nähtävyyksistä otetaan vastaan) ja koko matkahan tehdään kahdessa osassa. Ensimmäisten n. 100 km jälkeen yövymme Liekkitiimin sponsoroimassa paikassa Tammelassa. Jos siis tarvitsette ilotulituksia tai pomppulinnoja, kysykää täältä!

Tampere kupli ja poreili

Jope Pitkäsen melko totuudenmukainen zombinäkemys

Osallistuin jälleen yhteen Tampereen ylivoimaisesti kivoimmista tapahtumista, eli Tamperee Kuplii -sarjakuvafestivaaleille. Aloitin lauantaina menemällä kuuntelemaan tohtori P.A. Mannisen haastattelua uusimmasta Kapteeni Kuolio -albumista. Kuoliosarjakuvat ovat pakollista luettavaa Tampereen historiasta kiinnostuneille, ja tässä tarinassa peräti minulla on näppini pelissä tapahtumapaikkojen valinnassa. Mannista seurasi legendaarisen Jope Pitkäsen haastattelu, jonka päätteeksi Jope jostain syystä halusi lahjoittaa minulle uunituoreen uutuusalbuminsa Persupolis 2:n. Tilanne suorastaan vaati Jopen kanssa Plevnaan oluelle menemistä, jossa sain pyydettyä albumiin jo perinteeksi muodostuneen zombiomistuspiirroksen. Jotenkin mahtavaa kilistää lasia Suomen tai ehkä jopa maailman tuotteliaimman sarjakuvapiirtäjän kanssa, jonka Lempi-sarjakuvaa muistan tavanneeni Ilta-sanomista jo pikkupojasta lähtien.

Tampellan sähköenkeli

Lauri Ahosen zombitulkinta

Festivaalinäyttelyistä mieleenpainuvin oli tamperelaisen General Clay Productionsin installaatiot sarjakuva-aiheisista miniatyyripatsaista. Olen itsekin puljun asiakas, kuten blogia joskus aikaisemmin tavanneet saattavat muistaa. Ostoksia tarttui mukaan muutaman albumin verran mm. Petri Hiltusta, Richard Corbenia ja mainittakoon erityisesti tapahtuman yhteydessä vuoden 2013 Sarjakuva-Finlandiapalkinnon kuitannut Pikku Närhi. Käytännössä totaalisesta tuntemattomuudesta sarjakuvaskeneen pölähtäneet tekijäveljekset Lauri ja Jaakko Ahonen kertoivat olevansa palkinnosta itsekin yhä äimän käkenä, kun kinusin heiltä omaan kappaleeseeni omistuskirjoitusta ja -piirrosta.

Interplanetaarisesta sarjakuvatietokilpailusta kuittasin jäätävällä Tintti- ja vähän muullakin tietämykselläni pari suklaapalkintoa. Muista seuraamistani ohjelmista mainittakoon vielä JP Ahosen ja Jouko Nuoran sympaattiset haastattelut sekä P.A. Mannisen kivenkova esitelmä 1940-luvun tuntemattomaksi jääneestä sarjakuvantekijäsuuruudesta Fletcher Hanksistä. Hanksin Stardust on kovin supersankari ikinä!

Juu, ja Jarlan hihaa olin taas nykimässä Fingerporizombien merkeissä...

Pahani Julmu pahana

Aina ajankohtainen paavi, jonka virka tavanomaisesti
päättyy kuolemaan. Ei Fingerporissa.

Valoa roomalaisessa kylpylässä

All photos © Mads Schmidt

Moni tietää Tampereen Epilänharjun kupeen rotkossa sijaitsevan 'roomalaisen kylpylän' rauniot ja niiden tarinan. Kerrataan kuitenkin vähän: 1930-luvun alun lama ajoi teollisuuden ahtaalle. Tilaukset loppuivat, ja tehtaat joutuivat pistämään väkeä pihalle. Vähän niin kuin juuri nytkin, mutta sillä erotuksella, että naulatehtailija Sixtus Syrjänen oli vanhan koulukunnan työntekijöitään kohtaan reilu patruuna, romantikko, joka ei pistänyt yyteetä välittömästi päälle, vaan keksaisi vaimonsa kanssa teettää omilla rahoillaan duunareilla talonsa lähellä olevan lammen rannalle roomalaiskylpylätyyppisen paviljongin, jossa oli tarkoitus huokailla tsehovilaisittain puissa riippuvien lyhtyjen kajossa, kenties astella rautaisen kaarisillan ylitse lammen pienelle saarelle ja fiilistellä syysillan hämärässä.

Paviljonki ei ilmeisesti koskaan valmistunut lopullisesti sellaiseksi hitaiden teehetkien näyttämöksi kuin tehtaanjohtaja Sixtus ja rouvansa sen visioivat, mutta paikasta on edelleen vuosikymmenten jälkeen jäljellä betoniaitaa, romahtanutta paviljongin kattoa ja metallisillan luurankoa. Aika ja teini-ikäisten metkut ovat saattaneet betonisen roomalaiskylpylän fyysiseen, muttei ehkä kuitenkaan henkiseen alennustilaan. Paviljongin katto on romahtanut useista kohdista, valtavat betonilohkareet roikkuvat vaarallisen näköisinä vääntyneiden ja ruosteisten rautatankojen varassa. Lampi on täynnä roskaa, epämääräisiä myrkkytynnyreitä ja kuolleita puunrankoja, ympäristössä lojuu sekalaista jätettä, lasinsirpaleita ja nuotionjälkiä. Rakennuksen seinät ovat halkeilleet, ja jok'ikisellä tasaisella betonipinnalla on nykypäivän spraymaalimichelangelojen kädenjälkeä. Tienoo näyttää lähinnä post-apokalyptiseltä onnettomuusalueelta, mutta siitä huolimatta, tai pikemminkin ehkä juuri siksi se vetää puoleensa kalja-spraymaali-teinejä ja kaltaisiani urbaaniromantikkoja. Mitä inspiroivin paikka siis, vaikka mihin.

Keväällä 2013 ilmestyy tamperelaisen supersankarin Kapteeni Kuolion uusimmista seikkailuista kertova tohtori P.A. Mannisen sarjakuva-albumi Kapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeli. Minulla on näppini sen verran pelissä, että tarinan alkukohtaus tapahtuu juuri Epilän roomalaisen kylpylän maisemissa, koska esittelin paikan taiteilija Manniselle. Tein hiljattain myös oheisen, erityisen amatööris-blairwitchmäisen videopätkän Epilän kylpylästä paikan päällä käydessäni. Video puolestaan inspiroi kaveriani tekemään valomaalauskokeiluja pimeissä raunioissa, joten hiivimme taannoin marraskuisessa iltahämärässä paikan päälle kameran, linssien, taskulamppujen, pojalta lainaksi saadun valomiekkalelun ja muiden tuunattujen valovehkeiden ynnä rekvisiitan kanssa piirtämään valolla. Kuten Vatikaanin nimiesikuvansakin, Sixtuksen kappeli on edelleen omiaan innoittamaan visionäärejä.





Seuraavassa blogimerkinnässä on vielä lisää näitä valomaalauskokeiluita.

Tapparamäki

Tampereella Nokiantien kupeessa sijaitsee tarkemmin ajoittamaton - ehkä rauta- tai pronssikautinen - muinaismuistoksi luokiteltu kiviröykkiö, jonka alkuperästä ollaan monta mieltä. Virallinen selitys on luonnonmuodostelma, jääkauden muodostama keko, mutta ihmistä on myös ehdotettu kukkulan rakentajaksi. Paikka tunnetaan monella nimellä mm. Kuningaskuoppa ja Kuninkaanhauta. Syntytavasta riippumatta mäki on hyvinkin voinut toimia käräjäpaikkana, lappalaisten seitana tai muunlaisessa uhri- tai palvontakäytössä. Paikka huokuukin sen sortin mystisyyttä, että esoteerikot ovat intoilleet kivikasasta jo pitkään.

Pakurikäävän paikka

Erään teorian mukaan Tapparamäki on nimittäin eräänlainen muinainen auringon temppeli. Kukkulan lakipisteessä on iso 'silmäkivi', jonka eteläpuolta ympäröi viisi pienempää murikkaa tasaisesti kaaressa. Eräässä jutussa sanotaan, että silmäkiveltä piirretyt janat reunimmaisiin kiviin muodostavat n. 90 asteen kulman, joka vastaisi auringon liikettä talvipäivänseisauksena ja että keskimmäinen kivi osoittaa silmäkiveltä suoraan etelään. Vähän kuin siis Suomen Stonehenge.

Olen käynyt kukkulalla parikin kertaa, ja viimeksi käydessäni tarkistin tuon ilmansuunnan, eteläänhän se tosiaan näyttää, ja hienosti ovat nuo viisi kiveä kaaressa isoa kiveä ympäröiden. Mutta onhan siellä paljon muitakin kiviä... Kukkulassa ja sen kivissä on paljon ihmisen eri aikoina jättämiä jälkiä, tuoreimmat ovat keskenkasvuisten natiaisten töhrimiä maalijälkiä ja roskaa, mutta esim. silmäkivessä on vanhempiakin muokkauksen jälkiä. Kukkulalla kasvavasta koivusta on hiljattain irrotettu iso pakurikääpä. Oli Tapparamäen syntytarina mikä tahansa, on paikka ehdottomasti visiitin arvoinen. Pitäisi kai itse käydä toteamassa se auringon liike talvipäivänseisauksena.

Ohessa vähän yleiskuvaa kukkulasta. Silmäkivi, kivikaari ja keskimmäisen kiven eteläsuunta käyvät hyvin ilmi: