Uunisurman talolla

Viime kesänä, uusina mökkiläisinä Kokemäellä, kuulimme vaimon kanssa saunan huilitauolla metsän takaa raikaavaa iskelmämusiikka ja ihmettelimme, että onko lähistöllä joku tanssilava, josta emme olleet vielä kuulleet.  Kello oli kai jo tuntia vaille puoliyö. Fillaroin saunan jälkeen kesäyössä muutaman kilometrin päähän, jossa erään talon pihalla oli kaksi nuorehkoa pariskuntaa nuotion ääressä, ja viereen pysäköidystä autosta soi volyymit ns. yhdellätoista sekalainen valikoima metalli-, suomirock- ja iskelmämusiikkia.

Tontille tulijaa kohtaa näky uunisurmatalon viimeisistä vaiheista.

Meininki oli kuin  Matti Ijäksen elokuvasta. Minut toivotettiin tervetulleeksi nuotion äärelle ja osoitettiin kovasti kokemäkistä vieraanvaraisuutta; käteen iskettiin oluttölkki, sain tupakierroksen vanhassa, mutta hiljattain remontoidussa talossa, pienen geologialuennon, minulle näytettiin pari retromopoa ja selvisi, että paikan emäntä oli kaksinkertainen Miss Mopo. Viivyin lopulta paikalla pikkutunneille asti. Talon isäntä lupasi myös viedä minut jossain vaiheessa myös Kokemäen Krootilan kylän uunisurmatalolle. Vaikka ajoimme kesän aikana muutamankin kerran näiden melkein-naapurien ohi, ei pihassa juuri niillä kerroilla ollut porukkaa paikalla, ja uunisurmavisiitti jäi lopulta tekemättä.

Hiljattain asia palasi kuitenkin mieleen, kun joku lehti uutisoi taas uunisurmasta. Lehdethän mielellään nostavat näitä suomalaisen rikoshistorian merkkitapauksia silloin tällöin esille. Kokemäen uunisurma on hyvin kolkko tarina kotimaisesta perheväkivallasta. Perheen viisi lasta huostaanotetaan tai adoptoidaan, ja äiti jää asumaan väkivaltaisen alkoholistimiehensä kanssa. Jossain vaiheessa rusikointi menee liian pitkälle ja isä muuraa äidin talon uunin sisään, mahdollisesti vielä elävänä. Tai näin uskotaan. Miestä ei pystytty tuomitsemaan edes kuolemantuottamuksesta todisteiden uupuessa ja rikoksen vanhettua. Pahoinpitelystä hän istui vain vuoden asuttuaan sitä ennen 12 vuotta samassa talossa, missä hänen muumioitunut vaimonsa virui vain muutaman metrin etäisyydellä uunissa. Tuomionsa istuttuaan mies palasi Krootilan taloonsa, jossa asui kuolemaansa asti 1986.

Pinkopahvissa on kiinni hyvin vanhaa sanomalehteä.

Facebook-tuttu postasi viime viikonloppuna kuvan talosta, joka järkytyksekseni onkin vastikään purettu. Viimeisimpien lehtijuttujen aiheuttama synkän turismin virta rikospaikalle sai ilmeisesti Kokemäen kaupungin purkamaan vaaralliseksi lahonneen ja rapistuneen tönön ennen kuin jotakuta sattuisi taas. Ajoimme mökiltä katsomaan vielä raunioita. Muurarintien (!) päästä löytynyt umpeenkasvanut tontti lauta- ja kivikasaksi hajotettuine taloineen on kieltämättä ankea. Raunioista pistää esiin vielä hormin rippeet ja pystyyn jäänyt kakluuni. Lautojen ja tiilien välistä löytyy huonekaluja sekä vanhoja sanomalehtiä. Taivas tiputtaa räntää ja tontilla on ahdistava tunnelma.

Ruumiskätkö oli muurin toisella puolella

Videokuvaa paikan päältä:

Tammerkosken pohjalla

Taisi olla vain kolmisen vuotta sitten kun kävin ekaa kertaa Tammerkosken pohjalla. Tiistaina koski tyhjennettiin taas, kuulemma Takon tehtaan pumppujen huoltotöiden takia. Pojan kanssa kotimatkalla hypättiin sitten koskeen kymmenien muiden kanssatamperelaisten tavoin.

Kuvasin retkestä myös videon, jota Aamulehtikin päätyi käyttämään jutussaan.

Sinnikäs koivu

Kaakkoisaasialainen vaijerinsyöjäpuu

Jossain lehdessä oli juttu puusta, joka 'nielaisi' metallisen verkkoaidan kasvamalla sen ympärille. Samassa jutussa kerrottiin tammen oksalle vuosikymmeniksi jääneestä viikatteesta, joka lopulta oli kasvanut kiinni lähes puun ytimeen. Itsekin kuvasin kerran Thaimaassa harusvaijerin nielaisseen puun.

Oma suosikkini on kuitenkin Pyynikillä kasvava koivu, joka on selvästi oman tiensä kulkija. Joku on aikoinaan taivuttanut nuoren koivun kaiteen läpi pariinkin kertaan, mikä ei puuta ole juurikaan haitannut. Luonnolla on taipumus lopulta peitota ihmisen luomat rakenteet.

Someron linnamäki

Rautelan entisen kosken jännä silta

Bongasin joskus jostain muinaislinnalistauksesta, että Somerolla on Linnanmäki-niminen paikka. Esihistorialliset tai rautakautiset asuma- ja linnoituspaikathan paljastuvat usein paikannimien perusteella. No, hoksasin että tuo linnamäki on vain muutaman kilometrin päässä appiukon talolta, Härkätien varrella, ja olen siis vuosikaudet ajellut paikasta ohitse vain jokusen sadan metrin etäisyydeltä. Vaimon isää ja isoisää haastateltuani minulle selvisi, että paikka on ns. Rautelankosken vieressä, ja että aikanaan valtoimenaan virrannut koski on perattu ja soranotto on hävittänyt Linnanmäen lähes tyystin. En lannistunut, vaan pitihän siellä päästä käymään, kun erinäisiä linnavuoria on muutenkin tullut vuosien varrella käytyä ihmettelemässä.

Villiä länttä. Tässä oli ennen linnavuori.

Rautelankoski oli tosiaan mennyttä, paikalla virtaa järvien pinnat tasaava uoma. Kapeikon ylittää aika huonokuntoinen silta, jonka ylitse on melkoisen jännä ajaa autolla. Linnanmäki alkaa muutaman kymmenen metrin päästä, mutta metsittynyt rinne on niin vaikeakulkuinen, että jätän auton niille sijoilleen, ja lähden kiertämään mäkeä järven puolelta paremman nousupaikan toivossa. Soraa on jo järven puolelta otettu iso lohmaisu, mutta tien kääntyessä etelään soranoton laajuus paljastuu kaikessa karmeudessaan. On kuin olisi tullut villiin länteen. Lähden kiipeämään Linnanmäelle sorakuopan seinämää pitkin. Virhe. Isommatkin astinkivet meinaavat pettää jalkojen alta. Joudun laittamaan kameran taskuun ja turvautumaan kavutessani käsiini. Aiheutan pieniä kivivyöryjä edetessäni lähes nelinkontin. Eikös joku ole joskus kuollutkin jossain sorakuoppamaanvyöryssä? Päässä soi Indiana Jones -leffojen tunnari.

Pääsen vammoitta mäen harjalle, ja järvelle päin maisemat ovat kieltämättä huikeat. Olen varmaan neljättäkymmentä metriä järveä korkeammalla. Tässä kohdassa puita on vähemmän ja mäellä kasvaa puolukoita. Harjanteella, jonka toisella puolella on jyrkänne lohduttomaan sorakuoppaan, kulkee selvästi ihmisen talloma polku. Tänne on siis parempikin tuloreitti. Se näkyykin kun tulen harjanteen toiseen päähän. Päätän mennä tutkimaan metsäisempää pohjoiseen viettävää rinnettä. Kyllä, metsikössä on joitain kiviharjanteita, jotka voisivat hyvällä tahdolla ja amatöörin silmällä katsoen joskus olla jonkinlaisia vallituksia. Mitä sanovat auktoriteetit? Ei kannata uskoa suoralta kädeltä ainakaan Wikipediaan, joka väittää ettei merkkejä muinaisjäännöksestä ole. Muinaisjäännösrekisterissä, johon Wikipedia itsekin viittaa, mainitaan talteen saaduista asuinpaikkalöydöistä. Alueen isot soranotot, jotka ovat tuhonneet merkittävän osan Linnanmäestä, ovat poikineet rikosepäilynkin, joka kuitenkin johti näytön puuttuessa syyttämättä jättämiseen.

Googlen satelliittikuva paljastaa soranoton laajuuden.

Yritän laskeutua mäeltä suoraan autolle, mutta linnamäen luonnollisen jyrkkyyden takia siinä olisi mitä luultavimmin taittunut niskat, joten talsin suosiolla takaisin harjanteelle, josta löytyy kävelykelpoinen ura läheiselle tielle. Mäen päällä olevassa metsikössä kävellessä kuuluu läheisistä puista koko ajan jotain rapinaa, ikään kuin jokin pieni eläin seuraisi minua. Ääni loppuu aina kun pysähdyn. En kuitenkaan näe mitään, ja rapinat jäävät taakse, kun pääsen tielle.

Mitä jäi käteen visiitistä? Amatöörinä jäin edelleen herttaisen tietämättömäksi siitä, kävelinkö entisen muinaislinnoituksen päällä, vai vain ison rahaksi muutetun ja muutettavan harjusorakasan päällä. Ikään kuin ei Somerolta harjusoraa muualta löytyisi. Mutta komeat olivat maisemat, ja aivan muinaislinnaksi uskottavalla paikalla se sijaitsi. Eikä tietyltä seikkailufiilikseltä voinut kavutessa ja kompastellessa välttyä. Ja tätä juttua kirjoittaessani löysin Somerniemeltä toisen Linnanmäki-nimisen paikan. Se on kovin lähellä appiukon mökkiä, joten kaipa sinnekin pitää mennä vielä joskus rymyämään...

Köysilaskeutumista Pyynikin näkötornista

Ohjelmapalveluyritys Kelo ja kallio Adventures alkoi jo viime vuoden syksynä järjestää köysilaskeutumista alas Pyynikin näkötornista. Olin jo aivan sutena menossa saman tien paikan päälle - pitäähän naapurin näkötornissa järjestettävää ulkomunkillistakin toimintaa ilman muuta tukea. Venäytin kuitenkin syyssateisella juoksulenkillä selkäni pahemman kerran, enkä sitten tohtinut enää mennä testaamaan sen kestävyyttä narun jatkeena roikkuen. Laskeutumista voi kuitenkin edelleen tänä kesänäkin harjoittaa keskiviikkoisin klo 16 - 20, joten sain tänään viimeinkin aikaiseksi kivuta urheilupiireissä tunnetut ns. Tahdon portaat ylös Pyynikinrinnettä Rosendahlin hotellilta kohti näkötornia muutenkin kuin munkkikahvien toivossa.

Jonossa oli peräti seitsemän laskeutujaa ennen minua, joten kynsiä sai pureskella tornin huipulla vielä hyvän tovin tornin juurella tapahtuneen opastuksen jälkeen. Edelläni oli isä kaksine tyttärineen ja yksine poikineen. 13-vuotias poika laskeutui mallikkaasti kuin vanha tekijä, ja hieman vanhemmat tytöt hilpaisivat reunan yli lähinnä riemusta kiljuen. Tää on kivaa! Isä puolestaan tunnusti olevansa melkoisen korkeanpaikankammoinen ja pelkäsi jäätyvänsä näköalatasanteen kaiteelle tyystin. Itse totesin olevani juuri sen verran akrofoobikko, että pelon voittaminen on mahdollista, ja se antaa jälkeenpäin hienon voittajafiiliksen. Toivotin miehelle onnea, ja ukko hyppeli seinää alas ihan liian sujuvan näköisesti. Olen laskeutunut köydellä kerran aikaisemminkin, Espanjassa kallioseinää alas. Se oli suurin piirtein saman mittainen (27 m) kuin Pyynikin näkötorninkin laskeutuminen. Silloin ensikertalaisena köpöttelin matkan todella hitaasti alas (opaskin ilkkui hidastetusta elokuvasta), en osannut ollenkaan sellaista siistiä pomppulaskeutumista, ja jälkeenpäin huomasin jännittäneeni sellaisiakin lihaksia joita en tiennyt olevankaan.

Oma vuoro tuli siitäkin huolimatta, että höpötin jäljessäni tuleville nuorille laskeutujatytöille hermostuneesti niitä näitä. Reunalle oli lopulta pakko kiivetä. Laskeuttajamiekkonen totesi, ettei tarvitse kuin liikuttaa jalkoja ja höllentää käsien otetta - asioita, joita osaa tehdä aika pienestä pitäen. Helppoa. Seisoin näkötornin leveällä kivikaiteella selin ulkoreunaan kantapäät reunan yli. Nojasin taaksepäin köyttä höllentämällä laskien kunnes ahteri oli lähes jalkojen tasalla. Toisin sanoen nojasin tyhjyyteeen sormenpaksuisen narun varassa. Lähdin pienillä töpöaskelilla laskeutumaan. Alku piti ottaa varovaisesti, koska tornin yläosan ikkunat piti ohittaa astumatta niiden päälle. Niitä on tässä hommassa jo rikottu. Räpelsin ikkunoista ohi, ja koetin ottaa pieniä hyppyjä ulos seinästä samalla köyttä päästäen. Jumaleissön! Sehän sujui, ainakin joten kuten. Toki alan harrastajat tulevat tuollaisen suoran seinän alas muutamassa sekunnissa, mutta ei kai tokakertalaiselta voi liikoja odottaa?

Pääsin lopulta laskeutumisprosessissa jonkinlaiseen flow-tilaan ja hyppelin ihan hallitusti tornin seinää alas, mitä nyt verrattain navakka tuuli pyrki tärvelemään asentoani parikin kertaa. Loppusuoralla sormien puristusvoimat alkoivat olla jo tiessään, mikä osaltaan nopeutti alastuloa, mutta samalla herätti huolta siitä, onko tornin päällä olevalla jarrumiehellä tilanne ja köysi hallussaan. Jotain tein varmaan väärin, kun jälkeenpäin vielä laskeutumisen hintaan sisältyvän kahvikupinkin (munkista puhumattakaan) nostaminen tuntui raskaalta, mutta sormivoimat riittivät kuitenkin horjahtavaisella tavalla onnelliseen alastuloon. Katso vaikka itse (joo, ihan loppua lukuunottamatta videota on katsojaystävällisistä syistä vähän nopeutettu):

Härkätie häämöttää

Sarapiston kalmisto

Kesän historiallis-kuntoilullinen kotimaanmatka polkupyörällä lähestyy huimaavaa vauhtia. Reittiä on opeteltu jo huolella, ja vaikka kesäkuussa hyvään malliin päässyt liikuntaharjoittelu pääsi loman alettua repsahtamaan, pystyin kuitenkin kiskaisemaan tänään kokeilumielessä 60 kilometrin lenkin. Alun perin piti vain kiertää Pyhäjärvi Pirkkalan kautta, ja oikeastaan niin teinkin, mutta kierros venähti Lempäälään saakka. Se kannatti: Pysähdyin ihmettelemään viikinkiaikaista Sarapiston kalmistoa, josta löysin vahingossa ja etsimättä geokätkönkin. Vaikken olekaan kätköillyt kotimaassa aktiivisesti enää vuosiin, on näköjään vanhat vaistot vielä tallessa.

Muutenkin pitkä fillarikierros oli paikallaan. Ns. Säijän lenkki oli huikaisevan kaunis ilta-auringossa. Sitä oikein tunsi liikkuvansa ikivanhoilla seuduilla. Taisin ajaa myös Pirkkalankylän Tursiannotkon rautakautisen asutuskeskittymän ohi, jossa kaivetaan keski- ja viikinkiaikaista, rauta- ja jopa kivikautista roinaa ylös tälläkin hetkellä. Kaivaukset eivät tosin näkyneet tielle, mutta valtavien katajien koristama maalaismaisema huokui historiaa ja mennyttä aikaa.

En tyypillisesti ollut taaskaan varautunut tarpeellisella määrällä vettä, joten puolilitraiseni oli juotu varmaan 20 km ennen kotiportaita. Lopun kitkuttelu lopen väsyneenä kestikin huomattavasti kauemmin kuin matkan alkupuolisko. Enkä pitänyt sen Sarapiston paussin jälkeen muita taukoja.

Sponsorilla on asiaa.

Varsinaisella härkätiereissulla on kuitenkin tarkoitus pysähdellä riittävän usein (vinkkejä nähtävyyksistä otetaan vastaan) ja koko matkahan tehdään kahdessa osassa. Ensimmäisten n. 100 km jälkeen yövymme Liekkitiimin sponsoroimassa paikassa Tammelassa. Jos siis tarvitsette ilotulituksia tai pomppulinnoja, kysykää täältä!

Mök mök

Mökkeily vie kaupunkilaispojankin lähemmäs luontoa. Tämän kesän viikonloppuina on tullut ihmeteltyä ainakin uivaa rantakäärmettä, puuhastelevaa tikkapariskuntaa, haukia ja niiden väsymättömiä sydänlihaksia, sammakkolammen orgioita, pikkulintujen pesimispuuhia, valtavia koivupahkoja ja sorsalintujen tuttavallisuutta. Autotieltä on löytynyt roadkill-vaskitsoja. Ampiaiset rakentavat vajaan yhä isompaa ja isompaa pesää, jota en ole kiusallanikaan tuhonnut. Käki mekastaa lähistöllä, muttei tule näkösälle, vaikka kutsuisi (tai juuri siksi). Peippo sitä vastoin livertää kivellä parin metrin päässä. Hyttyset räjähtelevät sähkölätkään ja erehtyvät huipputeknologiseen ansaan, mutta niitä riittää kyllä kiusaamaan ihmisiäkin. Onneksi jokivarsi on hämärän tultua hyttyskantaa niinikään verottavien lepakkojen valtakuntaa. Räpsin nahkasiivistä summamutikassa kuvia pimeän joen yllä.

Parempi kyy kipossa kuin kymmenen povella.

Eilen tuli ensimmäinen lähikohtaaminen kyyn kanssa sitten lapsuuden. Matelija luikerteli nurmikolla muina kyinä aivan mökin lähellä, vaikka me olimme tömistelleet tontilla jo useamman päivän. Käärme yritti kyllä karkuun, mutta nappasin sen kiinni ja kuskasin kauas metsään, jonne päästin sen vapaaksi. Mitä nyt tappamaan viatonta luontokappaletta. Vaikka kyllähän minulla on eräs tuttu, joka haaveilee kyyn grillaamisesta, ja minä tietysti niihin syöminkeihin osallistumisesta. Joku toinen kerta sitten.

Nasta kehrääjä 

Sitten on tämä mysteeriperhoseksi jäädä meinannut tapaus. Siivekäs oli melkoisen pöllämystyneessä tilassa nurmikolla keskellä aurinkoista päivää. Karvainen ja paksu ruumiinrakenne viittasi johonkin yöperhoseen, siipien muoto ei kuitenkaan ehkä niinkään, mutta määritin sen netin avulla lopulta nastakehrääjäksi (Aglia tau). Nostin sen saunan seinälle, johon se jäi huilimaan, ja jonkin ajan kuluttua se oli kadonnut. Mahdoinkohan tarjoilla jollekin ohikulkeneelle linnulle helpon aterian?

Loppuun vielä hidastusvideota pakenevasta kyystä. Matele henkesi edestä!

Lisää valomaalausta

Muutamia valomaalauskuvia lisää Epilän kylpylästä. Kaikkien kuvien oikeudet © Mads Schmidt.

Onneton yritys kirjoittaa pojan nimi ilmaan tuotti lopulta aika vinkeän lopputuloksen.

Portaikko

Valomiekka viilsi ilmaa.

Paviljonki psykedeelisissä valoissa

Graffiti highlight

Pistävä katse

Mystinen huone

Sähköjännitettä maassa?

Valo tihkuu murtumista.

Sammal

Resistance is futile.

It's a kind of magic.

Valoa roomalaisessa kylpylässä

All photos © Mads Schmidt

Moni tietää Tampereen Epilänharjun kupeen rotkossa sijaitsevan 'roomalaisen kylpylän' rauniot ja niiden tarinan. Kerrataan kuitenkin vähän: 1930-luvun alun lama ajoi teollisuuden ahtaalle. Tilaukset loppuivat, ja tehtaat joutuivat pistämään väkeä pihalle. Vähän niin kuin juuri nytkin, mutta sillä erotuksella, että naulatehtailija Sixtus Syrjänen oli vanhan koulukunnan työntekijöitään kohtaan reilu patruuna, romantikko, joka ei pistänyt yyteetä välittömästi päälle, vaan keksaisi vaimonsa kanssa teettää omilla rahoillaan duunareilla talonsa lähellä olevan lammen rannalle roomalaiskylpylätyyppisen paviljongin, jossa oli tarkoitus huokailla tsehovilaisittain puissa riippuvien lyhtyjen kajossa, kenties astella rautaisen kaarisillan ylitse lammen pienelle saarelle ja fiilistellä syysillan hämärässä.

Paviljonki ei ilmeisesti koskaan valmistunut lopullisesti sellaiseksi hitaiden teehetkien näyttämöksi kuin tehtaanjohtaja Sixtus ja rouvansa sen visioivat, mutta paikasta on edelleen vuosikymmenten jälkeen jäljellä betoniaitaa, romahtanutta paviljongin kattoa ja metallisillan luurankoa. Aika ja teini-ikäisten metkut ovat saattaneet betonisen roomalaiskylpylän fyysiseen, muttei ehkä kuitenkaan henkiseen alennustilaan. Paviljongin katto on romahtanut useista kohdista, valtavat betonilohkareet roikkuvat vaarallisen näköisinä vääntyneiden ja ruosteisten rautatankojen varassa. Lampi on täynnä roskaa, epämääräisiä myrkkytynnyreitä ja kuolleita puunrankoja, ympäristössä lojuu sekalaista jätettä, lasinsirpaleita ja nuotionjälkiä. Rakennuksen seinät ovat halkeilleet, ja jok'ikisellä tasaisella betonipinnalla on nykypäivän spraymaalimichelangelojen kädenjälkeä. Tienoo näyttää lähinnä post-apokalyptiseltä onnettomuusalueelta, mutta siitä huolimatta, tai pikemminkin ehkä juuri siksi se vetää puoleensa kalja-spraymaali-teinejä ja kaltaisiani urbaaniromantikkoja. Mitä inspiroivin paikka siis, vaikka mihin.

Keväällä 2013 ilmestyy tamperelaisen supersankarin Kapteeni Kuolion uusimmista seikkailuista kertova tohtori P.A. Mannisen sarjakuva-albumi Kapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeli. Minulla on näppini sen verran pelissä, että tarinan alkukohtaus tapahtuu juuri Epilän roomalaisen kylpylän maisemissa, koska esittelin paikan taiteilija Manniselle. Tein hiljattain myös oheisen, erityisen amatööris-blairwitchmäisen videopätkän Epilän kylpylästä paikan päällä käydessäni. Video puolestaan inspiroi kaveriani tekemään valomaalauskokeiluja pimeissä raunioissa, joten hiivimme taannoin marraskuisessa iltahämärässä paikan päälle kameran, linssien, taskulamppujen, pojalta lainaksi saadun valomiekkalelun ja muiden tuunattujen valovehkeiden ynnä rekvisiitan kanssa piirtämään valolla. Kuten Vatikaanin nimiesikuvansakin, Sixtuksen kappeli on edelleen omiaan innoittamaan visionäärejä.





Seuraavassa blogimerkinnässä on vielä lisää näitä valomaalauskokeiluita.

Tapparamäki

Tampereella Nokiantien kupeessa sijaitsee tarkemmin ajoittamaton - ehkä rauta- tai pronssikautinen - muinaismuistoksi luokiteltu kiviröykkiö, jonka alkuperästä ollaan monta mieltä. Virallinen selitys on luonnonmuodostelma, jääkauden muodostama keko, mutta ihmistä on myös ehdotettu kukkulan rakentajaksi. Paikka tunnetaan monella nimellä mm. Kuningaskuoppa ja Kuninkaanhauta. Syntytavasta riippumatta mäki on hyvinkin voinut toimia käräjäpaikkana, lappalaisten seitana tai muunlaisessa uhri- tai palvontakäytössä. Paikka huokuukin sen sortin mystisyyttä, että esoteerikot ovat intoilleet kivikasasta jo pitkään.

Pakurikäävän paikka

Erään teorian mukaan Tapparamäki on nimittäin eräänlainen muinainen auringon temppeli. Kukkulan lakipisteessä on iso 'silmäkivi', jonka eteläpuolta ympäröi viisi pienempää murikkaa tasaisesti kaaressa. Eräässä jutussa sanotaan, että silmäkiveltä piirretyt janat reunimmaisiin kiviin muodostavat n. 90 asteen kulman, joka vastaisi auringon liikettä talvipäivänseisauksena ja että keskimmäinen kivi osoittaa silmäkiveltä suoraan etelään. Vähän kuin siis Suomen Stonehenge.

Olen käynyt kukkulalla parikin kertaa, ja viimeksi käydessäni tarkistin tuon ilmansuunnan, eteläänhän se tosiaan näyttää, ja hienosti ovat nuo viisi kiveä kaaressa isoa kiveä ympäröiden. Mutta onhan siellä paljon muitakin kiviä... Kukkulassa ja sen kivissä on paljon ihmisen eri aikoina jättämiä jälkiä, tuoreimmat ovat keskenkasvuisten natiaisten töhrimiä maalijälkiä ja roskaa, mutta esim. silmäkivessä on vanhempiakin muokkauksen jälkiä. Kukkulalla kasvavasta koivusta on hiljattain irrotettu iso pakurikääpä. Oli Tapparamäen syntytarina mikä tahansa, on paikka ehdottomasti visiitin arvoinen. Pitäisi kai itse käydä toteamassa se auringon liike talvipäivänseisauksena.

Ohessa vähän yleiskuvaa kukkulasta. Silmäkivi, kivikaari ja keskimmäisen kiven eteläsuunta käyvät hyvin ilmi: