Elokuvahaaste: Suosikkidraama

Day 4: Favorite drama

Palataanpa vaihteeksi elokuvahaasteeseen. 'Draama' on niin laaja käsite, että siihen nyt sopii melkein mikä elokuva vain. Tämä olikin haasteena vaikea pähkinä purtavaksi, mutta vähintäänkin lähellä totuutta on Milos Formanin säveltäjänerokuvaus Amadeus. Valintaa helpotti sekin, kun näin tämän aika nuorena, tuoreeltaan teatterissa about 11-tai 12-vuotiaana, ja se pääsi tekemään tuolloin vielä vain vähän turmeltuneeseen sieluuni syvät jäljet. Tämä leffa olikin niitä ensimmäisiä jotka herättelivät tajuamaan että elokuva voi olla muutakin kuin terencehillejä ja budspencereitä. Jotain elämää suurempaa.

Taisi olla niin, että vanhempani kävivät katsomassa leffan ensin, ja ihastuttuaan siihen kuskasivat minut ja kaverini vielä samalla viikolla katsomaan sitä. Vastoin odotuksia elokuva pääsi yllättämään meidät varhaisteinit erittäin positiivisesti. Asiaa auttoi varmaan vielä se, kun rasavillin Mozartin näyttelijän Tom Hulcen ikoniset naurunryöpsähdykset kuulostivat aika lailla oman äitini naurulta.

Olen katsellut Amadeuksen muutamaan otteeseen, ja tarina kateudesta, neroudesta ja kuolemattomasta musiikista on toiminut joka kerralla erinomaisesti omista ikävuosistani riippumatta. Mutta mitä tapahtui punk-Mozartia aivan huipusti näytelleelle Tom Hulcelle? Miehen olisi luullut roolin jälkeen olleen sellaisessa nosteessa, että tuottajat olisivat olleet puukkohippasilla toistensa kanssa saadakseen miehen näyttelemään elokuviinsa. Mutta Tomppa on ollut aika harvakseltaan missään, roolien välissä on toisinaan ollut vuosia. Itse muistan nähneeni miehen ainoastaan Kenneth Branaghin Frankenstein-filmatisoinnissa kymmenen vuotta Amadeuksen jälkeen. Toivottavasti syy miehen näkymättömyyteen on se että hän on elellyt mukavasti tehden mitä huvittaa.

Elokuvahaaste: Paras komedia

Day 3: Favorite comedy

Tähän ei ole kuin yksi oikea vastaus: Coenin veljesten kulttiklassikko The Big Lebowski (1998). Elokuvaa suositeltiin minulle aikoinaan ihan väärin argumentein: Veljesparin edellinen leffa Fargo oli kuulemma 'ihan paska' tähän verrattuna. Suosittelijan ideana oli tietysti todistella, että niinkin hyvä elokuva kuin mitä Fargo on, on tähän verrattuna silti surkea. Ei se noin toimi. Fargo on loistava elokuva, ja sitä vähättelemällä Lebowskia katsoikin ensimmäisellä kerralla vähän kädet puuskassa, sellaisella asenteella että no miten tämä nyt on sitten niin erinomainen? Olihan se ihan hauska jo ekalla kerralla, mutta vääristyneet ennakko-odotukset veivät leffan parhaan terän. Ja kuten parhaat leffat usein, tämä ei muutenkaan kolissut heti ekan katsomisen jälkeen vaan komediaan ikään kuin kasvoi ajan kanssa. Taisi mennä muutama vuosi, ennen kuin elokuvan näki seuraavan kerran, luultavasti jollakin tv-esityskierroksella, ja se olikin sitten menoa. Nykyään, yli kymmenen katselukerran jälkeen, leffan lähes jokainen repliikki naurattaa, ja katselutapahtumasta itsestään on tullut liki yhtä hupaisaa kuin mitä itse elokuvan huumori on.

Mistä tämä muka niin erinomaisen hauska komedia sitten kertoo? Vanhenevasta hipistä, jonka työttömän vetelehtijän elämään kuuluu lähinnä kavereiden kanssa keilaaminen. Arki muuttuu kuitenkin eräänlaiseksi absurdiksi dekkaritarinaksi, kun pari kovanaamaa pahoinpitelee hänet kotonaan samalla pilaten virtsaamalla hänen mattonsa, joka sivumennen sanoen todella kruunasi huoneen. Käy nopeasti ilmi, että gorillat ovat väärässä osoitteessa, kun hipillä sattuu olemaan sama nimi kuin samassa kaupungissa asuvalla miljonäärillä. Elokuvassa seuraa sitten korvaavan maton etsimistä, paljon keilaamista ja kidnappausmysteerin selvittelyä. Onkin syytä kysyä: Miksi näistä lähtökohdista ponnistavan elokuvan pitäisi olla mitenkään hauska? Sitä ihmettelimme mekin vaimon kanssa, mutta nykyään Lebowskin seikkailuja tulee kerrattua lähes vuosittain.

Elokuvahaaste: Epäsuosikki

Day 2: Least favorite film

Leffahaasteen toinen osa osoittautui paljon edellistä vaikeammaksi. Suosikkileffa on helpo sanoa, kun sen on ennalta lukinnut tiettyyn elokuvaan, mutta miten seuloa satojen näkemieni b-ö -luokan kauhu- ja scifiörvellyksien seasta se tylsin ja ärsyttävin, jolla ei ole tippaakaan sitä kuuluisaa kalkkuna-arvoa, joka tuonkaltaisista rainoista tekee usein niin mukavia katsottavia? Epäsuosikit ovat syystä epäsuosikkeja, ei niitä kai kuulukaan muistaa. Vai tuleeko tällaisessa tapauksessa valita sellainen elokuva, josta olisi edeltäkäsin halunnut tykätä kovasti, mutta joka osoittautui surkeaksi pettymyksen luomaksi huonoudeksi? Vähän kuin joku Alien vs. Predator? Ei sellaisistakaan ole mielestäni inhokkileffoiksi, koska pökkelöydestään huolimatta niissä usein kuitenkin on jäljellä jotain siitä miksi niistä olisi alunperin halunnut pitää. Kuten esimerkkitapauksessa vaikkapa ne alienit ja predatorit.

No, sain minä yhden leffan mieleeni, ihan toisesta genrestä tosin. Eikä oikeastaan tekisi mieli edes mainostaa sitä sanomalla tässä sen nimeä, mutta menköön nyt: Arto Lehkamon ohjaama Young Love (2001) on patavanhoillinen, sovinistinen ja homofobinen oksennus. Muutenhan tuollainen vanhatestamentillisesta kloaakista niljaistu pökäle voisi aikuista katsojaa naurattaakin, mutta kun tämä räkäklimppi on nuorisoleffa, jonka sanomaan kuuluu mm. kertoa naisen paikka ja että kommarihomon kuuluukin kuolla AIDSiin. Leffassa varhaismurrosikäinen poika tirkistelee alle kaksikymppistä naapurintyttöä, mutta ei toki masturbatorisella tavalla - se jätetään katsojille, sillä kamera nuolee kyllä teinityttötähtensä tissejä epäilyttävänkin paljon. Naapurin tyttöä hakkaa tämän ilkeä isäpuoli ja koska tytön rooli on kirjoitettu täysin stereotyyppiseksi avuttomaksi bimboksi, tämän ainoa apu on saada luonnollisesti neuvoja 13-vuotiaalta pojanklopilta. Leffa on sisällöltään ja moraaliltaan hirvittävää paskaa, ja sen suurin synti on olla suunnattu nuorisolle.

30 päivän elokuvahaaste

Kovin huonosti lähden tällaisiin haasteisiin ja blogien välisiin juttuihin mukaan, mutta kun kerran Lonkeropiirakka-bloggaajien esimerkki sai minut aikoinaan aloittamaan kirjahaasteenkin, niin nyt kun ne aloittivat tällaisen leffahaasteen, niin miksen minäkin.

Day 1: Favorite film
Day 2: Least favorite film
Day 3: Favorite comedy
Day 4: Favorite drama
Day 5: Favorite action
Day 6: Favorite horror
Day 7: Favorite animated feature
Day 8: Favorite thriller
Day 9: Favorite musical
Day 10: Favorite foreign film (kotimainen elokuva)
Day 11: Favorite kid's movie
Day 12: Favorite love story
Day 13: Favorite chick flick
Day 14: Favorite documentary
Day 15: Favorite play adaptation
Day 16: Favorite book adaptation
Day 17: Least favorite book adaptation
Day 18: Film that is your guilty pleasure
Day 19: Film that made you cry the hardest
Day 20: Movie with your favorite actress
Day 21: Movie with your favorite actor
Day 22: Movie you wish you could live in
Day 23: Movie that inspires you
Day 24: Movie with your favorite soundtrack
Day 25: Movie with the most beautiful scenery
Day 26: Movie you're most embarrassed to say you like
Day 27: Movie with your favorite villain
Day 28: Movie with your favorite hero
Day 29: First movie you ever remember watching
Day 30: Last movie you watched

Tarkoitus olisi kait vetäistä elokuva-aiheinen kirjoitus kolmenakymmenenä peräkkäisenä päivänä, mutta minulla meni siihen kirjahaasteeseenkin muistaakseni vähän yli vuosi, joten en hötkyile nytkään. Haastekirjoitus tulee kun tulee, ja välillä muuta. Mutta mennään nyt saman tien tämä haasteen eka kohta: Suosikkielokuvani.

Day 1: Favorite film

Tällaista kysymystä pidetään perinteisesti lähes mahdottomana vastata, ja sitähän se periaatteessa onkin. Se mikä on üüberiä parhautta juuri tällä hetkellä, voi olla ensi viikolla jokin aivan muu elokuva. Muistelen ensimmäisen ehdottoman suosikkileffani olleen E.T. joskus silloin kun se oli uusi ja minä n. 12-vuotias. No nyt se ei enää ole suosikkini ja itsekin olen hieman ikääntynyt. Päätin jo vuosia sitten juuri tällaisia valintatilanteita varten sanoa kaikkiin suosikkileffakyselyihin sen kummemmin miettimättä A Clockwork Orange (1971). Tämä vastaus ei voi koskaan olla kovin paljon väärässä.

Stanley Kubrickin ohjaama ikoninen Kellopeliappelsiini teki joskus about 17-vuotiaana sen elokuvakerhon teatteriesityksenä nähdessäni huikean vaikutuksen. Häiriintynyt tarina Beethoveniin ja väkivaltaan hurahtaneesta Alexista outoine lavastuksineen ja puheenparsineen oli nastaa jo sinänsä, mutta jopa teini-ikäinen minä sain otetta elokuvan ja Anthony Burgessin alkuperäisteoksen yhteiskunnallisista viitteistä. Kun leffa on vielä perfektionisti Kubrickin selluloidille loihtima, on kasassa huonosti mihinkään genreraameihin sopiva paketti viihdettä, taidetta, seksiä, väkivaltaa, scifiä, kauhua, musiikkia ja kaiken taustalla on kuitenkin selkeä ajatus, idea, sanoma. En ole katsonut elokuvaa varmaan kymmeneen vuoteen. Pitänee korjata asia piakkoin.