Hukkumisvaara

Tämän vuoden joulukuussa ei tähän mennessä ole näillä leveysasteilla tarvinnut vielä varoa heikkoja jäitä - ei ole ollut mitään varottavaa. Hämeenlinnassa on ainakin vielä muutamana viime vuotena näkynyt tällaisia varoitusmerkkejä Vanajaveden rannassa:

Hienon dramaattinen merkki. Etenkin kun ei noin pienestä aukosta ole koko ihminen voinut pudota. Käden omistaja on siis pudonnut jäihin kuvan ulkopuolella ja virtaava vesi on selkeästi kuljettanut tätä jään alla jonkin matkaa, ennen kuin hän viime voimillaan on lyönyt reiän jäähän alta päin! Pistää miettimään toisenkin kerran heikoille jäille menemistä.

Tee-se-itse rumpualusta

Ostimme pojalle 7-vuotislahjaksi sähkörummut. Pikkumies käy kerran viikossa rumputunneilla ja voi omalla setillään harjoitella kotona. Tai niin me luulimme. Koska olemme kerrostaloasujia, ideana oli nimenomaan hommata sähkörummut, joita voi kuunnella vaikka kuulokkeilla, ja naivisti uskoimme ettei rumpupadeihin kohdistuva kopina kuulu naapuriin talossamme, jossa vuosikausien kokemusten mukaan ei varsinkaan ylä-ala-suunnassa äänet juurikaan välity. Toisin kuitenkin kävi: Alakerran naapuri tuli vähän närkästyneesti tiedustelemaan, että onko meillä rummut. Ilmeisesti erityisesti bassorumpupedaalin polkeminen synnytti runkoääniä, jotka kantautuivat talon rakenteita pitkin naapuriin.

Klikkaa isommaksi.

Ei siinä mitään, en itsekään haluaisi pidemmän päälle kuunnella jos joku pomputtelisi koripalloa yläkerrassa, vaikka vain vartin verran kerrallaan muutaman kerran viikossa. Muusikoiden keskustelupalstaa siteeratakseni runkoäänten katkaisu on naapurisovun ratkaisu. Samaisilta palstoilta ja netin syövereistä löytyikin nopeasti erilaisia innovaatioita runkoäänten vaimentamiseen. Koska edustan nikkarointitaidoiltani ja etenkin  -halukkuudeltani lähinnä peukalo keskellä kämmentä -osastoa, koetin ensin kysellä tutuilta ja alan ihmisiltä, olisiko kellään minkäänlaista valmiiksi rakennettua ratkaisua pölyttymässä varaston nurkassa. Ei niin kovaksi yllätykseksi kukaan ei ilmoittautunut - enpä kyllä itsekään ollut kuullut rumpualustoista tätä ennen mitään. Ei auttanut kuin tarttua työkaluihin ja väsätä alusta itse alusta (sic!)

Parhaiten toimivalta ratkaisulta tuntui ns. tennispallomalli, jossa runkoäänieristävyys syntyy kahden levyn välissä olevista tennispalloista, jotka ottavat joustavasti iskuja vastaan. Muitakin joustavia ja (toivottavasti) värinää absorboivia kerroksia ja materiaaleja tulee mukaan. Mittasin rumpusetin (Millenium MPS-200) ja päädyin tuollaiseen vain metrin levyiseen malliin, vaikka moni nettiohje on paljon leveämmille alustoille. Lattiasta ylöspäin lukien rakennelma muodostuu seuraavista osista:

• Kumijalat, 8 kpl (9,25 €, kiinnitysruuvit löytyi kotoa).
• 1000 x 700 x 19 mm MDF-levy, johon porataan 44 mm reiät tennispalloja varten.
• Kahdeksan tennispalloa istutetaan reikiin (6,00 €).
• Toinen samanlainen MDF-levy, jossa 44 mm reiät täsmälleen samoissa kohdissa. (Levyt valmiiksi leikattuna yht. 34,02 €, reiät porasin reikäsahalla itse)
• 2 mm vahvuista askeläänieristettä (jäänyt varastoon laminaattiasennuksesta).
• 10 mm vahvuista kumista kuntosalimattoa (36,45 €).
• Toinen kerros laminaatin askeläänieristettä.
• Päällysteeksi kuramattoa (9,95 €).

MDF-levyihin ja kumimattoon porasin lisäksi 8 mm reikäparit neljään kohtaan, jolloin sain ne kiinni toisiinsa nippusiteillä (löytyi valmiiksi kotoa). Päällysmatto on taitettu pitkän sivun yli ja naulattu alemman MDF-levyn ulkolaitoihin (naulojakin oli jo valmiiksi), jolloin pitkä laita peittyi siististi. Perjantai-iltapäivänä haettiin tavarat kaupoista, ja alusta oli valmis sunnuntaina alkuillasta. Ja siinä välissä ehti käydä Filkkareillakin katsomassa roskaelokuvia. Useampi tunti rakentamisessa kuitenkin meni. Osa tilpehööristä ja työkaluista löytyi valmiiksi itseltä, ja reikäsahan sain lainaan (yhdeltä toiselta) naapurilta, joten hintaa osille tuli vajaa satanen. 

Tein projektista muodikkaasti vajaan kahden minuutin videon, josta idea toivon mukaan selviää visuaalisesti:

Nyt pitää vielä toivoa, että viritelmä oikeasti vaimentaa runkoääntä! 

Hämmentävät tuotteet

Koiran sixpack

Joskus kun näkee jotain kummallista joka on kaupan, on se miltei pakko ostaa. Näin kävi  hiljattain mainiossa pispalalaisessa eläintarvikekaupassa, kun kissanhiekkaa hakiessani näin kassan vieressä koko joukon ruskeita lasipulloja. Mitä hiittä, koiran olutta? Jo vain, koiran makuun ohramaltaasta ja lihauutteesta (mitä se sitten lieneekään) tehtyä juomaa. Hunde-Bier, klassinen kaikkea se saksalainen keksii -keissi. Myyjä sanoi, että joku asiakas oli itsekin maistanut litkua. Ei kuulemma ollut hyvää, mutta hurtalle kyllä maistui huurteinen. (Ei vaiskaan, huoneenlämpöisenä se tarjoillaan, mutten voinut olla käyttämättä tuota kielikuvaa.) Oli pakko ostaa, ei voinut muuta. Nyt jos meille tulee koira vieraaksi, voin tarjota sille kaljat.

Huomaa mukana tullut ukulipukli.

Toinen juttu tuli lunastettua muutaman päivän takaisesta Book Depositoryn 24 tunnin alennusriehasta. Kaupan oli yhdessä vaiheessa erä pöllönoksennuskirjaa. Kyllä! Sen mukana tuli peräti ihka oikeaa pöllön yrsnöä! Kyseessä on lapsille suunnattu luonnontiedehenkinen kirja, jossa kerrotaan kaikki tarpeellinen pöllöistä ja niiden ruoansulatusmeiningeistä. Pöllöhän nielee saalinsa about kokonaisena, sulattelee sitä mahalaukussaan aikansa kunnes oksu soittaa, jolloin ukuli puklaa appeensa pihalle pörröisenä pikku pallerona. Mm. tämä tulee opiskella kirjasta , kunnes on aika leikellä paketin mukana tullut aito pöllön oksennuspallo varovasti palasiksi ja lajitella sisältä oletettavasti löytyvät luut niin ikään paketin mukana tulleeseen lokerikkoon, josta ne voi puhdistuksen jälkeen liimata paperille hiiren, myyrän, linnun tai mikä elikko sieltä ikinä löytyykään, luurangon muotoon. Sitten oksennuksesta löytyneen luurankoinstallaation voi ripustaa vaikka seinälle. Poika on jo nyt ihan innoissaan, vaikkemme ole vielä edes alkaneet dissektoida oksupalloa. Kuinka voi olla ostamatta näin viehättävää tuotetta? Owl Puke!

Hyväntekeväisyyttä halvalla

Jos on nuuka, vähissä varoissa tai muuten kokee hankalaksi luopua rahoistaan, mutta silti haluaisi edes joskus tehdä jotain jonkun hyväksi sen sijaan, että istuisi sohvalla toljottamassa telkkaria, on olemassa muutamia edullisia tapoja harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Kummilapsitoimintaan tai eri järjestöjen jäsenyyksiin saa helposti kulumaan kymppejä kuussa, eikä siinä mitään, löytyyhän noistakin monia hyviä vaihtoehtoja. Mutta jos haluaa kuitenkin säästää nuo kympit esim. ruokaan, vaatteisiin, lomamatkaan tai vaikkapa omakohtaiseen hedonistiseen rypemiseen, voi yrittää suunnata muiden tahojen rahavaroja avustuskohteisiin tai antamalla osan itseään hyväntekeväisyyskäyttöön.

Osan itseään? No esimerkiksi äitini jäätyä eläkkeelle hän alkoi käydä paikallisessa vanhainkodissa lukemassa asukkaille. Moni mummo ja pappa näkee niin huonosti, että omatoimisesta lukemisesta ei tule mitään, ja monista on kiva kuunnella 'äänikirjaa'. Ja onhan se vaihtelua viikko-ohjelmaankin. Mitään erityisiä tai vaikeita järjestelyjä ei äitini tarvinnut tehdä, kunhan sopi ajoista vanhainkodin johdon kanssa. Halpaa ja helppoa kaikille osapuolille ja mikä tärkeintä, kuten äitini sanoi, dementian äkillisesti yllättäessä hän olisi jo valmiiksi vanhainkodissa. Vapaaehtoistyö on siis yksi tapa, ja onhan tuollaista toimintaa järjestötasolla paljonkin. Juuri hiljattain luin lehdestä, että vanhusten ulkoilukavereista on pulaa. Tamperelaisen Mummon kammarin kautta löytää monia muitakin vapaaehtoishommia jos aikaa ja halua löytyy. Itse olen pari kertaa ollut tekemisissä syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kanssa. Toinen keissi oli ihan sattumaa, jolloin onnistuin avustamaan lastenkodista karanneen kymmenvuotiaan löytämisessä, ja toisella kerralla minua pyydettiin interventiomielessä juttelemaan yhden vähän asioitansa sotkeneen nuoren kanssa, varmaan siksi että näytän joidenkin mielestä isolta rumalta korstolta ja siksi vakuuttavalta.

Lisäksi olen mieltynyt verenluovutukseen: Ilmaista hyväntekeväisyyttä, ei tarvitse kuin maata ja vuotaa verta. Käyn 4-6 kertaa vuodessa luovuttamassa, milloin ei jokin malaria-alueella vierailu ole pistänyt karenssia päälle. Jotain makaaberia viehätystä siinä on kun punainen elämänneste valuu letkua pitkin muovipussiin. Lienee lisäksi ihan hyödyllistä ohentaa varsin korkeita hemoglobiiniarvojani luovuttamalla säännöllisesti. Ja usein vaivanpalkaksi saa normikahvittelun lisäksi jotain ekstraa, kuten heijastimia tai laastarikoteloita. Kun 50 kertaa tuli täyteen, sain halauksenkin.

Miten niitä muiden rahavirtoja sitten voi ohjata hyväntekeväisyyteen? Tietysti patistamalla muut lahjoittamaan, niin säästyy omat fyffet. No jos joka tapauksessa pitää ostaa joulu- tai muita lahjoja, voi etenkin ihmiselle, jolla on jo kaikkea, ostaa lahjaksi vaikka Unicefin Pehmeän paketin. Siinä tietty menee niitä omia rahoja. Joskus aikaisemminkin remensin tässä blogissa palvelusta nimeltä Free Rice, joka todellakin antaa muiden rahoja hyvään tarkoitukseen. Free Ricessa voit opiskella englannin, saksan tai muiden kielten sanoja, kemiaa, kielioppia, matikkaa, maantietoa tai vaikka kuuluisia maalauksia. Jokaisesta oikeasta vastauksesta lahjoitetaan 10 riisinjyvää YK:n nälkäohjelman kautta apua tarvitseville. Homma rahoitetaan mainostuloilla, ja itse voi vain voittaa, kun oppii uusia asioita. Free Rice on ihan helvetin hyvä juttu.


Törmäsin jo joitakin vuosia sitten mikrolainoihin ja niitä välittävään järjestöön nimeltä Kiva. Mikrolainathan ovat siitä vinkeitä, että niissä autetaan luottokelvottomia ja köyhiä avuntarvitsijoita paikan päällä - fakta, jonka pitäisi saada (ja kuulemma saakin) nuivimmankin hompanssin hölläämään kukkaronnyörejään, puhumattakaan tolkun ihmisistä. Esimerkiksi, jos sudanilainen hedelmäkauppias tarvitsee pesämunan kunnostaakseen mopedinsa, jolla tuotteet noutaa, voi hän sen mikronlainan avulla toteuttaa. Rahojen siirtämisestä huolehtii Kiva ja paikallisjärjestöt. Lainantarvitsijoita löytyy ympäri maailmaa mitä erilaisimmista lähtökohdista. En silloin aikoinani Kivan löytäessäni saanut aikaiseksi osallistua toimintaan, mutta ihan hiljan yksi kaverini pisti parit 25 dollarin lainat menemään Etelä-Amerikkaan, jolloin minäkin innostuin lainaamaan kambodzalaiselle maniokinviljelijälle sen $25.

Ideahan on nimenomaan, että avustettava maksaa lainansa jollakin aikataululla, esim. seuraavana vuonna takaisin, jolloin sinun osuutesi tilitetään Kiva-tilillesi takaisin, jolloin voit tulouttaa sen PayPalin kautta itsellesi tai lainata sen taas uudelleen jollekin. Mitä jos lainaaja ei maksakaan takaisin, kysyt. Kiva toimii niin hyvin, että lainoista on tätä kirjoittaessa maksettu 98.94 % takaisin. Ja koko lainasi menee lyhentämättömänä lainaajalle, Kiva ei ota siitä siivua itselleen. (Voit toki lahjoittaa Kiva-järjestölle itselleen erikseen, mutta mikään pakko ei ole.) Todellista hyväntekeväisyyttä pienellä riskillä, etkä edes anna rahojasi lopullisesti pois. Jos joillakuilla on varaa maksaa kummilapsitoiminnasta 50 € kuussa, voin minä taatusti pistää muutaman 25 taalan satsin vuoden aikana lainaksi jollekin, joka mitä luultavimmin maksaa sen vielä takaisin, jolloin fyrkat voi pistää kiertämään uudelleen. Kiva on aivan helvetin kiva juttu.

Karvan laki

Kaivoin viikonloppuna kissalle haudan metsään. Kissa on tosin elossa vielä. Se on ollut viimeiset puoli vuotta sen verran heikossa hapessa, ja meinasi jo heittää lusikan nurkkaan viime helteillä, joten parempi olla monttu valmiina, jos (kultainen) noutaja tulee. Varsinkin, kun kissa sinnittelee kuitenkin vähintään seuraavaan routaan.

Hyttyset söivät toiselle kuoppaa kaivavaa urakalla. Kissa toteaisi, että se on se karvan laki.

Don't Try This at Home

Löytyi tällainenkin Aamulehdestä napattu helmi tietokoneen kuvakansion syövereistä. Kuva liittyy muistaakseni uutiseen, jossa ruotsalaisen saappaanheittokisan osanottaja oli loukkaantunut kisan tiimellyksessä. Sama kuva löytyy työhuoneeni ilmoitustaululta ja kotimme jääkaapin ovesta. Hannu Mänttäri on ykkönen!

Zombie Preparedness Kit

Pientä askartelua se tällaiselta peukalo keskellä kämmentä -tyypin alfaurokselta vaati, mutta nyt on taas varauduttu entistä paremmin:

Tädit

Axamer Lizum. Merkillinen nimi jopa itävaltalaiselle talviurheilukeskukselle. Merkillinen nimi mille vain. Tulimme paahteisena kesäpäivänä tuon Innsbruckin lähellä sijaitsevan hiihtokeskuksen parkkipaikalle tarkoituksenamme mennä muutamaksi tunniksi patikoimaan vuorille. Olimme saapuneet seudulle vuokra-autolla vain pari tuntia aikaisemmin ja ehtineet jo hoitaa yöpaikan Innsbruckin keskustasta, mutta parkkeerausongelmien takia meillä oli yhä kaikki matkatavarat auton perässä, joten vaihdoimme autossaistumiskamppeet vuorillapatikoimiskamppeiksi siinä aurinkoisella parkkipaikalla. Hehtaarin kokoinen pysäköintialue oli lähes tyhjillään, parkissa oli ehkä kymmenisen autoa, kukin sievästi omissa ruuduissaan, lähellä huoltorakennusta ja paikkaa, josta patikointipolut lähtevät. Paitsi tätien auto.

Huoltorakennuksen lipan alle, muutaman metrin päässä meistä, oli varjoon pysäköity vanha henkilöauto, jossa istui kaksi tuiman näköistä iäkkäämpää rouvaa. Kuskitädin ovi oli auki ja repsikkatätikin oli veivannut ikkunansa täysin auki. Kumpikaan ei virkkanut toisilleen sanaakaan, koko aikana. Autoradiosta kuului  hiljaista musiikkia. Molemmilla tädeillä oli isot kärpäsmäiset aurinkolasit. Ja he tuijottivat hiljaa.

Me taas olimme tätä kaikkea tiedostamatta levitelleet matkalaukkujamme ja niiden sisältöä avoimesti parkkipaikalla varusteita vaihtaessamme. Olin tutkinut huoltorakennuksen seinässä olevaa patikkapolkukarttaa. Meistä näki, että meillä on koko omaisuutemme mukana autossa. Vaimo onneksi tajusi yhtäkkiä tilanteen: Olimme selvästi lähdössä useammaksi tunniksi pois autolta, ja oli selvää, että mahdollisilla autoonmurtautujilla olisi hiljaisella, lähes autiolla parkkipaikalla varsin vapaa työrauha. Itse ajattelin aluksi, etteivät tuollaiset vanhukset voi millään pahoilla asioilla olla. Ajatus jäi kuitenkin kalvamaan mieltä, ja tädit tuijottivat häpeilemättä meidän suuntaamme, sikäli kuin sen pystyi päättelemään valtavien kärpäsaurinkolasien suunnasta. Päätin ottaa 'tuijotuskilpailun' repsikkatädin kanssa. Meillä molemmilla oli aurinkolasit päässä, joten periaatteessa kumpikaan ei voinut tietää, katsoiko toinen oikeasti kohti, mutta lopulta repsikkatäti käänsi päänsä pois, mikä aiheutti ilkeän tunteen sisuskaluihin - ne tuijottaa meitä oikeasti.

Päätimme ottaa kaiken helposti kannettavan arvotavaran mukaan reppuihimme. No, olisimme kaiketi tehneet niin joka tapauksessa. Paitsi että automme perässähän tuo pahuutta huokuva tätikaksikko varmasti oli. Soittaisivat murtoryhmän paikalle heti kun näkisivät meidät vuorenrinteellä puoli kilometriä korkeammalla. Tai veisivät kulkupelimme itse. Sitten minulla välähti: ottaisin vaimosta valokuvan siten, että tädit, heidän autonsa, ja auton rekisterinumero taltioituisivat kuvaan. Vaimo meni automme viereen poseeraamaan ja minä asemoiduin siten, että kuvaan tulisi tarvittava informaatio. Välittömästi kameran silmille nostettuani tätien auto käynnistyi ja kaahasi vauhdilla, lähes renkaat ulvoen, pois kuvasta. Kuskitäti veti ovensa kiinni vauhdissa.

Viimeistään tässä vaiheessa tätien pahat aikeet eivät tuntuneet enää vainoharhaiselta kuvittelulta. En häkeltymiseltäni kyennyt edes ottamaan sitä kuvaa. Auto pysähtyi vielä kaukana parkkipaikan toisessa päässä ulosmenotien kohdalla. Nostin kameran uudestaan silmilleni, ja auto kurvasi saman tien pois.

Epidemiaa odotellessa

Tässähän on hyvää aikaa kirjoittaa mietteensä ylös, ennen kuin 'lintu-' tai 'sikainfluenssat' kehkeytyvät maailmanlaajuiseksi zombiepidemiaksi. Silti, on hyvä olla valmiina.