 |
| Aika hyvä. |
Työpaikan erikoiskahvihuoneen kolmihenkinen raatimme on jo useampien vuosien ajan hakenut täydellistä Runebergintorttua. Torttuja vedetään keväisin kohtuulyhyen Runeberg-kauden mittaan naamaan toista kymmentä per nenä. Kyseessähän on mitä parhain leivonnainen arvosteltavaksi ja vertailtavaksi. Siinä on maun lisäksi myös tärkeä ja monikohtainen esteettinen ulottuvuus, ja asiaan vaikuttaa vielä lisäksi hinta-paino- sekä hinta-laatusuhde. Tuoteseloste on syytä siis tsekata jo ennen kassaa. Lisäksi Runebergintortun syntyetymologian yhtäläisyys muiden klassikkoruokien, kuten esim. pitsan, pyttipannun, Shepherd's Pien, perunaleivoksen tai bouillabaissen kanssa on kiehtova: Luodaan kulinaristinen elämys saatavilla olevista aineksista sen sijaan, että hankitaan luksusraaka-aineet sieltä kalliimmasta puodista.
Ulkonäkö
 |
| Väärä muoto, liian vaalea. |
Lähdetään liikkeelle pinnallisesti muotoseikoista. Runebergintorttuhan ei ole mikään muffini. Taikinaosan pitää olla geometrisen tarkka ympyrälieriö eli sylinteri ilman mitään paperi- tai foliomuottia. Mm. Leivon ja Närpiön leipomojen tuotokset hylätään armotta jo tämän seikan perusteella. Lisäksi päällä oleva koristelu antaa tortulle sille ominaisen ulkonäön, joka varmasti on jo Fredrika-rouvan peruja. Tässä kohdassa ei pidä mennä sooloilemaan, kuten Mestari Brander, jonka tortuissa on sinänsä jännä ratkaisu sekoittaa vadelmahillo ja sokerikuorrute spiraalin muotoon tortun päälle. Hyvä jippo, mutta menee pyhäinhäväistyksen puolelle, joten hylsy tulee. Ulkonäköseikoissa painaa vielä taikinaosan väri, jonka ohjenuorana on että mitä tummempi, sitä parempi. Pyritään poispäin siitä vaaleasta muffinimaisuudesta. Ja hillosilmää ympäröivän sokerikuorruterenkaan värjääminen vaaleanpunaiseksi on vääräoppisuutta ja ihan turhaa puppelointia. Meinaatteko, että Fredrika olisi muka värjännyt tomusokeriseostansa elintarvikevärillä? Saletisti ei.
Koostis
 |
Kotona leivottu? Saa anteeksi,
mutta muuten ei siis näin. |
Ennen kuin päästään kiistelemään makuasioista, on syytä luoda katsaus tortun koostumukseen. Kuten perunaleivoksessa, tiheys on valttia. Edelleenkään ei haeta muffinin kuohkeutta, vaan fysiikan lakien rajoilla liikkuvaa tiheyttä, tilavuuteen nähden aivan liian suurelta vaikuttavaa massaa. Hyvä merkki kaupassa on, jos pieneltä näyttävä torttupaketti painaa kädessä enemmän kuin ulkonäön perusteella olisi olettanut. Tähän vaikuttaa tietysti Runebergintortun kosteus - mitä enemmän nestettä, sitä tiheämpi leivos. Tässäkin leipuri voi kuitenkin mennä liiallisuuksiin. Ainakin viime vuonna Lidlin tortut vaikuttivat suorastaan kiellettyllä fysiikalla leivotuilta, sen verran painavia järkäleitä paketissa oli. Ikävä kyllä nesteen määrä vaikutti jo negatiivisesti tortun koostumukseen. Vettynyt taikina oli ikävää suussa, varsinkin kun neste vaikutti pikemminkin sokerivedeltä kuin rommilta tai punssilta. (Lidlin tapauksessa on huomioitava, että kauppa ostanee eri vuosina tortut sieltä mistä parhaan tarjouksen saa ja myy ne 'ominaan', mutta leipomo ja laatu ilmeisesti vaihtelevat eri vuosina.)
Itse arvostan koostumuksessa myös taikinan sattumia. Jotkut leipomot lisäävät mantelin taikinaan jauheena, mutta mantelilastut tai mieluiten -rouhe antavat tortulle luonnetta. Ja tarvitseeko mainitakaan, että hillo ei saa olla mitään muuta kuin vadelmaa. Tärkeä yksityiskohta on hillon meneminen taikinan sisään. Jos laiska leipuri on lätkäissyt hillosilmän vain lieriön päälle, jää pänkäle kyllä seuraavalla kerralla kauppaan.
Maku
 |
| Mitä helvettiä? |
Maun paremmuudestahan ei voi olla universaalisti samaa mieltä, mutta joitakin suuntalinjoja on syytä olla. Jotkut leipomothan kostuttavat tortut aromeilla, joiden on ilmeisesti tarkoitus jäljitellä alkoholipitoista arrakkipunssia tai rommia. Ei jumalauta, heresiaa! Ei näin! Torttu kostuu kunnolla vain alkoholilla. Jo tästä syystä on tuoteseloste tarkistettava huolella jo kaupassa. Branderin aidolla rommilla kostutetut Runebergintortut maistuivat oikein hyviltä. Vaasan leipomon Isoäidin Runebergintortuissa kostukkeena on konjakki, joka on käsittääkseni juuri tämän leivoksen kostukkeeksi hieman epäortodoksinen, mutta toimii kyllä. Se, onko arrakkipunssi parempaa tahi oogeempää kuin rommi, on raadiltamme vielä selvittämättä. Olisin taipuvainen uskomaan, että Fredrika Runeberg lorautti kostukkeeksi sitä punssia, jota kansallisrunoilijammekin mielellään lipitteli.
Tuoteselosteet vilisevät leipomosta riippuen eksoottisia yksityiskohtia, kuten appelsiinkuorta, hirvensarvisuolaa ja karvasmantelia. Näiden toimiminen ja toimimattomuus on toistaiseksi mysteerin vallassa, mutta olemme edellämainituin perustein päässet jonkinlaiseen
tämänhetkiseen yksimielisyyteen kolmesta parhaasta maistamastamme Runebergintortusta.
Top 3
Sija 3: Vaasan Isoäidin Runebergintorttu. Tässä ei tunnu mantelirouhe suussa, ja kostukkeena on harhaoppimaisehkosti konjakki. Lisäksi sieluun sattuu nostaa palkintopallille tuollainen pienleipomoihin verrattuna moninkertaisesti liukuhihnalta torttua pukkaava teollisuusleipomo, mutta Vaasan tortussa on maku kuitenkin kohdallaan, ja kyseessä on markkinoiden edullisimpia tuotteita (epäilemättä juuri tuon liukuhihnatehtailun takia): two-pack maksoi viime vuonna halvimmillaan 2,59 € joka on melkein puolet kalleimmista, lähes vitosen pakkauksista, jotka esanssipunsseineen jäävät laadullisestikin vaasalaisia jälkeen. Tänäkin vuonna alle kolmen egen hintoja on havaittu, mutta hinnat saattavat olla hieman viime vuotta kalliimmat.
Sija 2: Makutuote. Über-mielikuvituksellisen nimen omaavan leipomon tortussa lähestytään jo täydellisyyttä hipovaa ulkonäön ja makujen harmoniaa. Lieneekö hyvä maku ja koostumus syynä siihen, että olen näköjään täydellisesti missannut sen faktan, että hillona on nettisivun mukaan omenamarmeladi! Mitä helvettiä? Mistään tällaisesta minulla ei ole muistikuvaa. Onko suussasulavuus ja lähes kaikilla muilla osa-alueilla onnistuminen peittänyt silmämme moiselta pyhäinhäväistykseltä? Vai onko nettisivulla virhe?
Sija 1: Tanniset Runebergintorttu. Perheleipomon tortussa on kaikki kohdallaan, vaikka taaskaan tätä kirjoittaessani en ole varma, oliko näissä sellainen pöljä vaaleanpunainen sokeririnkula. Pitäisi viimeinkin tehdä Exceliin listaus kaikista testatuista Runebergintortuista, jokaiselle ominaisuudelle oma sarake ja pisteytys sen mukaan. Tanniset pärjäävät hyvien makumuistijälkien lisäksi sillä, että kokoa järkäleparilla on 250 g, joka on markkinoiden vakuuttavimpia kokoja, eikä hintaa kuitenkaan ole käännetty yhteentoista, vaan kustannuspaikka löytyy haitarin puolestavälistä. Rahalle siis saa vastinetta.
Jälkisanat
Kuten Top 3:stakin huomaa, raati on aika kujalla 'hyvän Runebergintortun' määrittelyjen ja listassa pokaaleille nousseiden torttujen kanssa. Skaba elää kuitenkin joka vuosi, uusia leipomoita testataan, väärännäköiset false-tortut hylätään kättelyssä, ja torttua menee naamariin vuosittain kymmeniä. Lista elää, markkinat elävät, ja joku päivä se Excel-taulukkokin pistetään pystyyn. Viimeistään siinä vaiheessa leipomot voisivatkin jo alkaa lähettää näytteitä kahvihuoneeseemme.
Ennen kuin koiranleuat alkavat nillittää liivatteesta sun muusta suuhun mahdollisesti huomaamatta eksyvästä eläinperäisestä tuotteesta ilmoitan saman tien, etten luovu esimerkiksi vuosikymmenen perinteestä syödä torstaina työpaikkaruokalassa hernekeittoa, vaikka se vaikuttaakin toisinaan enemmän lihakeitolta, jossa on herneitä. Jos satun menemään kyläpaikkaan, jossa on liharuokaa tarjolla, en ala nirsoilla vegeilyvaatimuksilla vaan syön sitä mitä eteen laitetaan. Haastekin sanoo:
Tarjoilija ylipuhui meidät kesällä Visbyssä ottamaan alkupalaksi savustettuja katkarapuja. Entré tuli jännästi tarjoiltuna tuuman paksuisen lankun päältä. Ravut olivat paperipussissa, ja viereen oli laitettu kasa aliolia ja muutama oliiviöljyllä aateloitu leipäviipale. Savu antoi katkaravuille niin hienon säväyksen, että menin vielä jälkeenpäin kehumaan ruokaa myyjälle (paikka oli pienen kauppahallin ja ravintolan yhdistelmä), ja ilmoitin että oli muuten eka kerta kun söin katkarapuja savustettuna. Myyjä sanoi, että ne ovat aika yleinen juttu Gotlannissa, ja niitä on helppo tehdä itsekin. Ei muuta kuin tuumasta toimeen.
Ensimmäinen yritys alkoi mennä vähän poskelleen jo kaupassa. Kalatiskillä ei ollut katkarapuja ensinkään, ja pakasteesta niitä löytyi kuorellisina ainoastaan kilon pussissa, mikä oli mökkireissua ajatellen liikaa. Ostin puoli kiloa keskikokoisia kuorittuja katkaravunpyrstöjä. Koska vieraat olivat tulossa kohdakkoin mökille, iskin saman tien perille päästyä puoli pussillista jäisiä pyrstöjä folion päälle, ja asettelin savustuspöntön ritilälle. Keitetyt katkaravuthan ovat jo pakasteeseen mennessään syömäkelpoisia, eli ei niitä tarvitse enää savustamalla kypsentää. Idea on vain antaa äyriäisille hienoinen savun maku. Viiden minuutin pössyttelyn jälkeen otin pöntön tulelta ja löysin pyrstöt lillumasta sulamisvedessään folion päällä, suurin osa aivan liian tummina. Savu maistui kumimaisiksi kuivuneissa katkaravuissa kitkeränä, eikä niitä voinut edes alkoholin voimalla pitää onnistuneina. Viisastuneena laitoin pussin toisen puolikkaan pönttöön savustumaan vain kolmeksi minuutiksi. En myöskään lisännyt enempää leppähaketta, kun sitä näytti vielä olevan kärventymättömänä pöntön pohjalla. Koska ravut olivat yhä jäisiä, tuli näistäkin paljon sulamisvettä folion päälle, mutta tällä kertaa savun maku tarttui pyrstöihin sopivan miedosti. Hommahan voisi siis toimiakin, vaikkei tämä nyt vielä ihan putkeen mennyt.
Viikon päästä löysin mökkimatkalla kaupasta sopivankokoisen eli puolen kilon pussin kuorellisia katkarapuja. Rapujen on parempi olla sulaneita kun savustukseen ryhdytään, ja tällä kertaa ei kiirettä ollut, joten virittelin nuotion vasta seuraavana päivänä. Annoin yön yli jääkaapissa sulaneiden katkarapujen enimmän märkyyden imeytyä talouspaperiin ja lävistin ne puisiin grillivartaisiin, jotta ne pysyisivät ritilällä. Käytin savustuslaatikon kahdesta ritilävaihtoehdosta sitä korkeampaa, koska keitettyjä rapuja ei edelleenkään tarvitse kypsentää, eikä niitä niin ollen ole mitään syytä pitää lähempänä kuumaa pohjaa. Leppäpuruakin käytin edelliskertaa vähemmän - ei sitä savuakaan tarvitse olla niin paljon, ja tarkoitus on kuitenkin säilyttää katkaravun omakin maku. Näillä valmisteluilla pönttö hillittyyn nuotioon - viime kerralla taisin savustaa aivan liian isolla tulella - ja eikun savuntuprahduksia odottelemaan.
Pääsiäismatkailu iäkkäämpien sukulaisten luona kannattaa. Pääsin näkemään Ostos-TV:n legendaarisen Aromipesän esi-isän ajoilta, kun tuotekehittelyosasto ei vielä ollut keksinyt värjätä haudutusastiaa mustaksi. Lootassa valmistunut riisipuuro oli oikein maistuvaa.
Day 5: Book you wish you could live in 
Keskikokoinen kurpitsa maksoi kaupassa seitsemisen euroa. Kannattaako keiton takia tuollaista, epäröin. Turhaan, koska siihen hintaan sai saavillisen todella hyvää keittoa (johon käy pöytämausteeksi kurpitsansiemenöljy, johon olen tällä hetkellä totaalisesti koukussa), kolmisen desiä itsepaahdettuja kurpitsansiemeniä (toimii!) ja uniikin lyhdyn. Olen aina halunnut tehdä kurpitsalyhdyn, ja keski-ikään piti elää, ennen kuin sain sellaisen aikaiseksi. Tuli ihan lapsuuden Halloween II -leffan juliste mieleen. Snif.
Törmäsin jääkaapissa camembert-juustoon. Tai oikeastaan huomio kiinnittyi etiketin piirroshenkilöihin. Oli pakko skannata etiketti. (Tosin myöhemmin havaitsin, että löytyyhän siitä kuvia netistäkin.) Mieleen tuli väkisin sähköpostissa ja nettifoorumeilla kiertävä linkki mainioon kokoelmaan vanhoista kammottavista mainoksista.
