Zombeja pakoon Porissa

Huomiota huomiota hoo! Satakunnan suunnalla on kuukauden päästä kivaa zombitoimintaa. Ei mikään zombie walk, vaan peräti zombie run! Kyseessä on viiden kilometrin juoksukilpailu, jossa vaarana on jäädä zombien kynsiin. Tapahtuma yhdistelee urheilua, pukeutumista ja pelillisyyttä; juoksijoilla on elämiä, joita he voivat menettää matkan varrella zombeille. Vaikuttaa hauskalta.

Juoksijapaikat on jo täytetty, mutta zombeille on vielä tilaa. Kertokaa kommenteissa, jos olitte paikalla.

Lisää tapahtuman sivuilta: Zombie Run Pori 2015

Härkätie fillarilla, Osa 3/3 - Tammelasta Hämeenlinnaan

Edelliset osat:
1/3 - Tausta ja suunnittelu
2/3 - Turusta Tammelaan

Täältä soppatykit ja sähikäiset!

Lauantain taipaleen jälkeen lepäilimme tulevassa yöpymispaikassamme pari tuntia aluksi vain laiturilla makoillen ja matkaeväitä napostellen. Isäntäväki oli tulossa vasta myöhemmin paikalle, joten laakereilla lepääminen oli helteisen kuusijapuolituntisen päätteeksi enemmän kuin paikallaan. Hetken paikallani maattuani nousin seisomaan, ja reisilihas kramppasi välittömästi. Se oli vielä senlaatuinen suonenveto, jota ei saanut pois ihan vain laittamalla painoa jalan varaan. Lihasta hakkaamalla sain krampin hieman hellittämään, ja vaikka olinkin jo nauttinut vähän ylimääräistä magnesiumia, toi Jani minulle vielä nopeavaikutteisen magnesiumannoksen. Se tuntui vaikuttavan lähes välittömästi, eikä suonenveto enää palannut. Ikinä ei vielä tuollaista kramppia ole ollut. Mökkiväki ilmaantui viimein, ja Liekkitiimi kestitsi meitä polkijoita enemmän kuin hyvin. Sauna, uiminen, seura, ruoka ja juoma takasivat hyvät yöunet, ja vaikka Jania lukuunottamatta nukuimme vähän pommiin, olimme seuraavana päivänä pyörien selässä puoli kymmenen jälkeen.

Viimeistä huutoa oleva ajokalsarihoususortsi-combo

Etukäteen ilmassa oli vähän hermostuneisuutta siitä, mitä istumalihakset olisivat mieltä satulaan istumisesta eilisen koitoksen jälkeen. Itsehän en omista pyöräilyhousuja, vaan pyöräilykalsarit, joissa ahteriosastoa suojaava pehmuste on integroitu reisipituisilla lahkeilla varustettuihin urheilualushousuihin. Muuten hyvä, mutta sortsini olivat sen verran lyhyet että kalsongit näkyivät lahkeista selvästi. Hällä väliä - olin liikkeellä kerrospukeutuminen on aina muodissa -periaatteella. Liikkeellelähtö oli joka tapauksessa yllättävän - ja huojentavan - helppoa. Lähdin vetämään karavaaniamme aivan liian kovaa, ja kun vetovuoro vaihtui (vaihdoimme jonomme järjestystä muutaman kilometrin välein), olin jo eiliseen tapaan aika piipussa, kun polkijatoverini näyttivät vasta lämpenevän. Onneksi maisemien vaihtelu ja tien kumpuileva mutkittelu piti ajatukset poissa itse suorituksesta ja eteneminen sujui rivakasti. Härkätien ylittäessä tien 54 alkaa neljäntoista kilometrin mittainen museotiepätkä, jossa Härkätie on suurimmaksi osaksi verrattain huonokuntoista soratietä, ainakin pyörällä ajettavaksi. Maalaismaisemat olivat tällä pätkällä kyllä hienot, ja aika tarkkaan tällä tielinjauksella se Härkätie on kulkenut jo puoli vuosituhatta. Oma vanha leveärenkainen maastofillarini oli porukkamme parhaiten sopiva tällaiselle tiealustalle muiden ollessa lähinnä huolissaan vanteistaan.

Muistokivi

Ensimmäiseksi taukopaikaksi oli sovittu etukäteen Sotkan kylässä olevaan kesäkahvila. Tuttuun tapaan olimme paikalla taas väärään aikaan: Kahvila ei ollut aukeamassa vielä pariin tuntiin. Tässä vaiheessa ei kukaan varsinaisesti vielä tarvinnut erityisiä kahvilapalveluja, olihan matkaa taitettu vasta vajaa tunti. Pienten omien evästelyjen jälkeen hilpaisimme matkaan, ja tulimme pitkästä aikaa taas Turkua ja Hämeenlinnaa nykyään suorimmin yhdistävälle Kymppitielle. Lähes saman tien Härkätie kuitenkin poikkesi tien pohjoispuolelle parinkin hiekkataipaleen verran, joista toisen, Eskolankulman, varrella sijaitsee toinen taukopaikkamme: Niemisten veljesten muistokivi. Paasi on pystytetty kuusikon katveeseen paikalle, jossa sijaitsi aikoinaan kymmenlapsinen Niemisen talo. Isä-Nieminen kuoli 30-luvun alkupuolella, ja toiseen maailmansotaan kutsuttiin aseisiin perheen viidestä pojasta neljä. Yksikään ei palannut kotiin. Perheen talokin paloi 40-luvun lopulla. Söimme eväitämme jonkinlaisen hiljaisuuden vallitessa. Aivan vieressä olevan talon kukko kyllä piti meteliä.

Nuoret miehet Rengon Härkätiemuseolla

Härkätie jatkui tästä läheiseen Kuittilan kylään, mutta koska päivä ei ollut vielä puolessakaan, päätimme poiketa reitiltä ja käydä vielä kerran 10-tien tuolla puolen Rengon keskustassa katsomassa, josko kirkolla sijaitseva Härkätiemuseo olisi avoinna. Tällä kertaa natsasi aukioloaikojen puolesta, ja paikalla oli ystävällinen nainen ottamassa museovieraita vastaan. Vanhaan viljamakasiiniin sijoitetussa museossa esitellään enimmäkseen 1800-luvun talonpoikaisesineistöä. Palveluun kuului vielä kuvan ottaminen Härkätien pyöräilijäkolmikosta ja pyörien vahtiminen sillä aikaa kun käväisimme vilkaisemassa vielä vieressä seisovaa keskiaikaista Pyhän Jaakon kirkkoa. Koska lähinnä auki olevan eteläoven ympärillä parveili ihmisiä, emme halunneet hikisinä tungeksia heidän ohitseen. Olimme jo menossa länsipäädyn ovea kohti, kun joku seurakuntalaisista kysyi, että mistäs nuoret miehet ovat tulossa. -No nuorista ei nyt niin tiedä, mutta Turustahan me, vastasi nimikkokirkkoaan katsomaan tullut Jaakko. Saimme samantien kutsun kahville, jota tarjoillaan kuulemma aina jumalanpalveluksen jälkeen.Vastailimme pyöräretkeämme koskeviin kysymyksiin, ja saimme kuulla, kuinka osa kahvitteluporukasta oli muutama vuosi sitten kävellyt samaa reittiä Turun linnalle. Rengon kirkkohan on jo keskiajalla muuallakin Euroopassa tunnettu Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitin kaukainen tärkeä etappi. Kirkkorakennuksesta kuulimme, että sen alkuperäinen holvikatto oli aikojen saatossa sortunut, ja että jälleenrakennuksen aikana yksi kirkon sisällä kasvaneista puista höylättiin nykyisen katon tukihirreksi.

Vespula vulgaris kamikazis

Rengossa punahilkkailun jälkeen palasimme taas varsinaiselle Härkätien reitille. Kuittilan läpi ajaessaan pystyi kuvittelemaan kylän näyttäneen samanlaiselta jo useamman sata vuotta. Samalla tuli ajetuksi Härkätien viimeinen soratiepätkä, minkä päättymisestä etenkin fillaristitoverini ja heidän vanteensa riemuitsivat. Olimme miettineet mahdollisuutta käväistä matkalla vielä perheeni mökillä, jonne olisi tullut vain kuuden kilometrin poikkeama, mutta tullessamme risteykseen päätimme olla perillä mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin. Itsehän olin joka tapauksessa tulossa seuraavaksi yöksi mökille. Matkaa mukavan mutkittelevaa maalaistietä Hämeenlinnaan oli vielä parikymmentä kilometriä, joten päätimme joka tapauksessa pitää vielä yhden pienen levähdystauon ennen maaliviivaa. Muistin, että matkan varrella pitäisi olla Kissankulman kotieläinpiha, joka sovittiin taukopaikaksi. Se oli etäämpänä kuin muistelin, ja maatila osoittautuikin olevan itse asiassa lähes kiinni Hämeenlinnan taajamassa, mutta ajoimme silti pihaan limuille ja jätskille. Saimme samalla kuulla tilan isännän luennointia minipossujen ällistyttävästä älykkyydestä.

Se on siinä.

Eläinkohtaamiset jatkuivat suorastaan dramaattisesti lähes välittömästi polkaistuamme kotieläintilalta viimeiselle etapille, kun Jaakon kypärän sisään lensi vauhdissa ampiainen, joka tietysti pisti samoin tein miestä ohimoon. Allergiset reaktiot eivät onneksi kuitenkaan päässeet anafylaktoimaan loppureissua, vaan kamikazepistiäisen uhri hetken sadateltuaan jo naureskellen poseerautti kypärässä henkitoreissaan viruvaa hyönteistä. Edellisenä päivänä krampanneen reisilihakseni ohella ampiaisenpistos jäikin Härkätien-retkemme ainoaksi vastoinkäymiseksi, ja vajaan vartin päästä jarruttelimme jo Hämeen linnan portilla. Matkaa kertyi tälle päivälle 58 km ja koko reissun pituudeksi Rengon poikkeama mukaanlukien 181 km. Suostuttelimme ohi tallustavan italialaisturistin kuvaamaan Hämeen Härkätien tuoreet veteraanit ja hetken keskinäisten selkääntaputtelujen jälkeen erkanimme omille teillemme. Jaakko asuu Hämeenlinnassa, joten hän oli jo lähes kotona. Retkueemme pro Jani jatkoi matkaa seuraavana päivänä puolisoineen Tampereelle, pyörällä tietysti. Itse olisin jäljellä olevien voimieni puolesta vielä mainiosti jaksanut polkaista reilut parikymmentä kilsaa mökille, mutta myönnettäköön nyt häveliäästi, että vaimo nouti minut ja pyöräni autolla linnanpuistosta kirjaa lukemasta. Virallinen selitys on, että kaupassa piti joka tapauksessa käydä, joten samalla siinä meni sitten mies ja pyöräkin.

Härkätie fillarilla, Osa 2/3 - Turusta Tammelaan

Lähtöpisteessä Turun linnalla

Edellinen osa: Tausta ja suunnittelu

Olimme sopineet, että yritämme pyöräillä Härkätien niin tarkasti kuin se on nykyteitä kulkien poljettavissa. Vaikka vanha kauppatie lienee vielä reilusti linnojakin iäkkäämpi, oli luontevaa valita lähtöpisteeksi Turun linna ja maaliviivaksi Hämeen linnan portti. Jotta matkan teko tuntuisi riittävän leppoisalta suunnittelimme yöpymisen vähän yli puoleenväliin Tammelaan.

Olin sen verran täpinöissäni, että yöuneni lyheni molemmista päistä jääden ehkä neljän tunnin mittaisiksi. Aamulla olin kuitenkin täysissä sielun tai ainakin ruumiin voimissa. Jaakko neuvotteli alennusta toriaamiaisesta, jonka jälkeen kokoonnuimme aamukahdeksalta Turun linnalle, jossa kiinnitimme pakaasimme, pistimme mittauslaitteet päälle ja lähmimme suojakerrointa iholle. Ohikulkija kuvasi meidät lähtijät pyynnöstä. Päivästä oli tulossa aurinkoinen. Turun lauantaiaamun liikenne ei ollut vielä vilkastunut, ja äkkiä olimme jo polkaisseet kaupungin läpi valtatielle numero 10, vaikka Jaakon satulaa piti pysähtyä välillä kiristämään. Matkan ensimmäinen soratietaival oli Liedon Vanhalinnan kautta kulkeva tienpätkä. Olisi ollut hienoa kavuta tuolle esihistorialliselle linnavuorelle, mutta olimme vasta päässeet vauhtiin, ja itsehän olin toki jo siellä ennestään käynyt, joten jatkoimme matkaa kohti Hämeenlinnaa.

Liedon Vanhalinna

Kymppitien varressa kulki pitkiä pätkiä kevyen liikenteen väylää, joka oli välillä asvalttia, välillä sorapäällystettä. Lievästä kumpuilusta huolimatta matka eteni ainakin minun osaltani pelkästään alkuinnostuksen tuomilla voimilla varsin helposti Tarvasjoelle, noin 36 km päähän lähtöpisteestä, jossa evästelimme idyllisellä vanhalla sillalla puropahasen yllä. Nyt matkan jälkeen näen kartasta, että olisimme voineet vilkaista myös Paimionjoen patoa sähkölaitoksen kohdalla, josta minulle etukäteen mainittiin. Se olisi ollut vain satakunta metriä sivuun Härkätiestä. Mutta matka jatkui tasaisessa Paimionjokilaaksossa kohti Marttilaa. Tien varren huomattavin bisnestyyppi tuntui maanviljelyksen jälkeen olevan kirpputorin pito. Oli pihakirppistä, kotikirppistä, taidekirppistä ja latokirppistä. Emme kuitenkaan pysähtyneet tällaisiin tekemään löytöjä, vaikka epäilemättä ajoimme merkittävien vintageaarteiden ohi.

Koski

Reilun 60 km päässä lähtöpisteestä jarruttelimme lounaalle Koski Tl:n keskustan Seo-aseman pihaan. Vajavaisiksi jääneet välietappimittaukset ennen matkaa olivat jättäneet meidät siihen käsitykseen, että päivän ajo päättyisi Tammelassa sijaitsevalle mökille n. 100 km poljettuamme. Koskelta oli kuitenkin jo pelkästään Somerolle 25 kilsaa, joten ylitystä tulisi reilusti. Tällainen henkinen takaisku on omiaan lannistamaan ajohaluja. Psykologisilla seikoilla kun on yllättävän suuri merkitys kestävyysliikunnassa. Kun tietää, että jokin välietappi on lähestymässä, saa ikään kuin ylimääräistä virtaa jatkaa vääntämistä. Vastaavasti takaiskut, esimerkiksi pelkkä huonot sääolosuhteet murentavat henkistä jaksamista tehokkaasti. Itse olin kuitenkin juuri ylittänyt kesän pyöräilyn päiväennätykseni, mikä oli omiaan tuomaan ylimääräistä adrenaliinia suoniin. Taukopaikaksi valikoitui Koskella Seo-asema muuten siksi, että siellä kuulemma tarjoillaan Suomen (ellei koko maailman) ainoita metsämansikkamunkkeja.

Munkkien jälkeen kohti Someroa. Ohitimme Kosken keskustassa 236-vuotiaan punaisen kellotapulin ja ihmettelimme vähän aikaa EU-rahoilla kunnostettua Patakoskea. Pyöräily helteisellä Härkätiellä alkoi pikku hiljaa vaatia veroaan, mutta onneksi tie Someroa kohti oli alussa osin metsän varjostama ja varsinkin Someron päässä koko lailla tasaista, vaikkakin aurinkoista. Nämä seudut ovat minulle vaimon suvun kautta jo osittain tuttuja, joten tiesin jo etukäteen odottaa lähellä Someron keskustaa olevaa Pusulanjärven uimarantaa, josta muodostui virkistävä taukopaikka, vaikka peltojen keskellä oleva ruskeavetinen järvi ei varsinaisesti kutsunut ulkomuodollaan. Tästä eteenpäin roolini karavaanimme heikompana lenkkinä alkoi helteisessä maastossa korostua. Pojat kuitenkin hidastivat sopivasti aina kun näkivät minun jäävän jälkeen. Maasto alkoi olla Someron jälkeen jo mäkistä, ja pistävä auringonpaiste sekä taakse jo jääneet kilometrit painoivat reisilihaksissa itse kullakin. Päivä oli varmaan kesän kuumin, eivätkä päälläni olevat enimmäkseen mustat vaatteet ainakaan viilentäneet oloani.

Arvelimme edessä päin sijaitsevassa Letkun kylässä täytyvän olla jonkinlaisen kaupan tai edes kioskin. Kylmä juoma olisi nyt enemmän kuin paikallaan. Sitä onnen tunnetta, kun näimme ison kyltin, joka kertoi parin kilometrin päässä olevasta kyläkaupasta! Jaakko sanoi jo tuntevansa jäätelön maun kielellään, ja itsekin sain juuri sitä edellämainittua psykologista virtaa polkea entistä reippaammin kohti onnelaa. Sitä karvaampi olikin sitten pettymys, kun kauppa oli mennyt 20 minuuttia sitten kiinni. Myyjä oli vielä sisällä kun koetimme ovea, ja hetken kuluttua portailla istuessamme takaovesta tuli nuori nainen kuin kiusallaan vielä mehujääpuikkoa viekoittelevasti imien. Tiedustelimme, olisiko talon kyljessä edes vesihanaa, johon myyjätyttö sanoi lievästi pahoitellen että on, mutta siihen tarvitaan sellainen avain, ja jatkoi matkaansa. Ei lainkaan pelisilmää maksavia asiakkaita kohtaan, mutta toisaalta eipä kai hän olisi saanut senttiäkään lisää palkkaa vapaaehtoisten ylitöiden tekemisestä. Aukioloaikoja voisi tietysti tarkistella sikäli, kun meidän vielä huilatessamme ovea tuli koittamaan kaksikin autollista ihmisiä. Klo 12 - 14 aukioloajat eivät taida riittää kesälauantaille. Kiersin talon ja löysin vesihanan, jonka jatkeena oli letku jolla pystyi täyttämään vesisäiliöitä. Keksin sovittaa polkupörän työkalupakista löytynyttä avainta hanaan, ja se sopi, joten täytimme kostoksi pullomme omin luvin. Vesi olisi maksanut 0,20 € kymmeneltä litralta, joten Jaakko murjaisikin, että 

nyt tuli varastettua Letkusta vettä.

Muu

Päivän viimeinen rykäys. Liekkitiimin järjestämään majapaikkaamme oli vajaat 20 kilometriä, ja Letkun vedestä ja tauosta virkistyneinä painelimme kakkostien yli, Eerikkilän urheiluopiston ohitse ja saavuimme Portaan kylään. Perimätieto kertoo, että Tammelan kunta on siksi niin suuri, kun se on Portaalla korotettu ja Letkulla jatkettu. Pysähdyimme hetkeksi poseeraamaan Härkätien liikennemerkin kanssa, ja hilpaisimme loppumatkan yöpaikkaamme, sanoisinko lopen uupuneina. Mittarissa oli n. 123 kilometriä Härkätietä (plus aamulla Turun päässä ajamani n. 5 km), mikä on enemmän kuin mitä koskaan olen polkupyörällä ajanut yhden päivän aikana. Taukoineen matkaan kului vähän yli 6 h, joten aikaa olisi ollut vielä reilusti kiskaista saman päivän aikana Hämeenlinnan asti. Lepo yön yli oli kuitenkin kaikkien mielestä enemmän kuin paikallaan.

Seuraava osa: Tammelasta Hämeenlinnaan

Härkätie fillarilla, Osa 1/3 - Tausta ja suunnittelu

Viime viikonloppuna se tuli poljettua. Hämäläisten Härkätie. Ajatus historiallisen kauppatien kulkemisesta polkupyörällä syntyi joskus keväällä työpaikan kahvihuoneessa, ja porukkaan valikoitui kolme fillaristia: Jania voinee sanoa himopyöräilijäksi (vuoden kilometrisaldo tällä hetkellä jossain 4500 paremmalla puolella), Jaakko on muuten vain kova ja monipuolinen urheilija. Ja sitten minä, ylipainoinen, urheilusta kiinnostumaton, ala-asteen koululiikunnanopettajan traumatisoima vätys. Yllytyshullulle koitos vaikutti kuitenkin etukäteen juuri sopivalta haasteelta. Oikeat fillaristithan vetäisevät tuollaisia vajaan kahdensadan kilometrin lenkkejä aamupalaksi. Minun kaltaiselleni sunnuntaimankeloijalle Härkätien mittainen reissu kuulosti julmetulta suoritukselta, mutta kuitenkin etäisesti mahdolliselta. Varsinkin kun jätkät yllytti.

Liikunnallisestihan minä tarvitsen aktivoituakseni lähinnä ahteriin kohdistuvia reiluja potkimisliikkeitä. Jos vaihtoehtona on jonkinlainen kotonapysyttelemisen tapainen toiminto versus lenkille lähtö, voittaa sohvalle jääminen liikuntasuorituksen heittämällä. Kuitenkin Kilometrikisan kaltaiset yhteisölliset haasteet ja älypuhelimien tuomat harjoituksen tunnuslukujen mittausmahdollisuudet vetoavat nörttisieluuni siinä määrin, että liikkumaan tulee joskus lähdettyä. Ja kuten sanottu, sosiaalisen paineen tuomat yllykkeet saattavat saada minut tekemään asioita, joita ei välttämättä tulisi muuten toteutettua. Viime kesänä kehuskelin etukäteen työpaikalla mahdollista n. 85 km pyöräreissua mökille siinä määrin, että se oli lopulta pakko tehdä. Siitä tuli siihenastisisille pyöräilykilometreille päiväennätys, ja paljon pidempään ei olisi jaksanut jatkaa. (Oikeat urheilijat osaavat säännöstellä voimiaan ja resurssejaan.)

Itselleni Härkäten matkan ideologiset oppi-isät olivat Aamulehden toimittaja Matti Kuusela, ja Yleisradion toimittaja Matti Rämö. Kuusela polki pari vuotta sitten kuvaajan kanssa Härkätien ja kirjoitti siitä lehteen mieleenpainuneen reportaasin. Jos Kuusela, niin kyllä minäkin. Kirjoitinhan itsekin kenties juuri Kuuselan edesmenneen Armi-koiran viimeisistä päivistä kertovaa koskettavaa juttua alitajuisesti miettien muistokirjoituksen Onni-kissani eutanasiareissusta. Lisäksi Kuuselan tunnistettavat jylhät piirteet tulivat kesäkuussa parikin kertaa fillarilenkillä Epilässä vastaan Nokiaa kohti polkien. Aivan kuin mies olisi katsonut suoraan silmiin ohi viilettäessään ja tiennyt suunnitelmistani. Olin miltei pysäyttää miehen, tarjota tuopin lähikuppilassa ja kysyä arvokkaita neuvoja tulevaa Härkätiekoitosta varten. Matti Rämön päiväkirjamaisen teoksen  Polkupyörällä Jäämerelle taas luin paria viikkoa ennen matkaa, ja jotenkin sen myötä pääsin polkupyöräfilosofisesti sellaiselle ajatukselliselle tasolle, että pitkä, koko päivän kestävä fillarilla kiskominen tuntuisi aivan hyvin mahdolliselta. Journalisti-Mattien tietämättään tarjoaman henkisen valmiustilan turvin matkan suunnittelu eteni jouhevasti sovittuun h-hetkeen, karhunpäivään, eli heinäkuun kolmanteentoista.

Seuraavat osat:
2/3 - Turusta Tammelaan
3/3 - Tammelasta Hämeenlinnaan

Köysilaskeutumista Pyynikin näkötornista

Ohjelmapalveluyritys Kelo ja kallio Adventures alkoi jo viime vuoden syksynä järjestää köysilaskeutumista alas Pyynikin näkötornista. Olin jo aivan sutena menossa saman tien paikan päälle - pitäähän naapurin näkötornissa järjestettävää ulkomunkillistakin toimintaa ilman muuta tukea. Venäytin kuitenkin syyssateisella juoksulenkillä selkäni pahemman kerran, enkä sitten tohtinut enää mennä testaamaan sen kestävyyttä narun jatkeena roikkuen. Laskeutumista voi kuitenkin edelleen tänä kesänäkin harjoittaa keskiviikkoisin klo 16 - 20, joten sain tänään viimeinkin aikaiseksi kivuta urheilupiireissä tunnetut ns. Tahdon portaat ylös Pyynikinrinnettä Rosendahlin hotellilta kohti näkötornia muutenkin kuin munkkikahvien toivossa.

Jonossa oli peräti seitsemän laskeutujaa ennen minua, joten kynsiä sai pureskella tornin huipulla vielä hyvän tovin tornin juurella tapahtuneen opastuksen jälkeen. Edelläni oli isä kaksine tyttärineen ja yksine poikineen. 13-vuotias poika laskeutui mallikkaasti kuin vanha tekijä, ja hieman vanhemmat tytöt hilpaisivat reunan yli lähinnä riemusta kiljuen. Tää on kivaa! Isä puolestaan tunnusti olevansa melkoisen korkeanpaikankammoinen ja pelkäsi jäätyvänsä näköalatasanteen kaiteelle tyystin. Itse totesin olevani juuri sen verran akrofoobikko, että pelon voittaminen on mahdollista, ja se antaa jälkeenpäin hienon voittajafiiliksen. Toivotin miehelle onnea, ja ukko hyppeli seinää alas ihan liian sujuvan näköisesti. Olen laskeutunut köydellä kerran aikaisemminkin, Espanjassa kallioseinää alas. Se oli suurin piirtein saman mittainen (27 m) kuin Pyynikin näkötorninkin laskeutuminen. Silloin ensikertalaisena köpöttelin matkan todella hitaasti alas (opaskin ilkkui hidastetusta elokuvasta), en osannut ollenkaan sellaista siistiä pomppulaskeutumista, ja jälkeenpäin huomasin jännittäneeni sellaisiakin lihaksia joita en tiennyt olevankaan.

Oma vuoro tuli siitäkin huolimatta, että höpötin jäljessäni tuleville nuorille laskeutujatytöille hermostuneesti niitä näitä. Reunalle oli lopulta pakko kiivetä. Laskeuttajamiekkonen totesi, ettei tarvitse kuin liikuttaa jalkoja ja höllentää käsien otetta - asioita, joita osaa tehdä aika pienestä pitäen. Helppoa. Seisoin näkötornin leveällä kivikaiteella selin ulkoreunaan kantapäät reunan yli. Nojasin taaksepäin köyttä höllentämällä laskien kunnes ahteri oli lähes jalkojen tasalla. Toisin sanoen nojasin tyhjyyteeen sormenpaksuisen narun varassa. Lähdin pienillä töpöaskelilla laskeutumaan. Alku piti ottaa varovaisesti, koska tornin yläosan ikkunat piti ohittaa astumatta niiden päälle. Niitä on tässä hommassa jo rikottu. Räpelsin ikkunoista ohi, ja koetin ottaa pieniä hyppyjä ulos seinästä samalla köyttä päästäen. Jumaleissön! Sehän sujui, ainakin joten kuten. Toki alan harrastajat tulevat tuollaisen suoran seinän alas muutamassa sekunnissa, mutta ei kai tokakertalaiselta voi liikoja odottaa?

Pääsin lopulta laskeutumisprosessissa jonkinlaiseen flow-tilaan ja hyppelin ihan hallitusti tornin seinää alas, mitä nyt verrattain navakka tuuli pyrki tärvelemään asentoani parikin kertaa. Loppusuoralla sormien puristusvoimat alkoivat olla jo tiessään, mikä osaltaan nopeutti alastuloa, mutta samalla herätti huolta siitä, onko tornin päällä olevalla jarrumiehellä tilanne ja köysi hallussaan. Jotain tein varmaan väärin, kun jälkeenpäin vielä laskeutumisen hintaan sisältyvän kahvikupinkin (munkista puhumattakaan) nostaminen tuntui raskaalta, mutta sormivoimat riittivät kuitenkin horjahtavaisella tavalla onnelliseen alastuloon. Katso vaikka itse (joo, ihan loppua lukuunottamatta videota on katsojaystävällisistä syistä vähän nopeutettu):

Härkätie häämöttää

Sarapiston kalmisto

Kesän historiallis-kuntoilullinen kotimaanmatka polkupyörällä lähestyy huimaavaa vauhtia. Reittiä on opeteltu jo huolella, ja vaikka kesäkuussa hyvään malliin päässyt liikuntaharjoittelu pääsi loman alettua repsahtamaan, pystyin kuitenkin kiskaisemaan tänään kokeilumielessä 60 kilometrin lenkin. Alun perin piti vain kiertää Pyhäjärvi Pirkkalan kautta, ja oikeastaan niin teinkin, mutta kierros venähti Lempäälään saakka. Se kannatti: Pysähdyin ihmettelemään viikinkiaikaista Sarapiston kalmistoa, josta löysin vahingossa ja etsimättä geokätkönkin. Vaikken olekaan kätköillyt kotimaassa aktiivisesti enää vuosiin, on näköjään vanhat vaistot vielä tallessa.

Muutenkin pitkä fillarikierros oli paikallaan. Ns. Säijän lenkki oli huikaisevan kaunis ilta-auringossa. Sitä oikein tunsi liikkuvansa ikivanhoilla seuduilla. Taisin ajaa myös Pirkkalankylän Tursiannotkon rautakautisen asutuskeskittymän ohi, jossa kaivetaan keski- ja viikinkiaikaista, rauta- ja jopa kivikautista roinaa ylös tälläkin hetkellä. Kaivaukset eivät tosin näkyneet tielle, mutta valtavien katajien koristama maalaismaisema huokui historiaa ja mennyttä aikaa.

En tyypillisesti ollut taaskaan varautunut tarpeellisella määrällä vettä, joten puolilitraiseni oli juotu varmaan 20 km ennen kotiportaita. Lopun kitkuttelu lopen väsyneenä kestikin huomattavasti kauemmin kuin matkan alkupuolisko. Enkä pitänyt sen Sarapiston paussin jälkeen muita taukoja.

Sponsorilla on asiaa.

Varsinaisella härkätiereissulla on kuitenkin tarkoitus pysähdellä riittävän usein (vinkkejä nähtävyyksistä otetaan vastaan) ja koko matkahan tehdään kahdessa osassa. Ensimmäisten n. 100 km jälkeen yövymme Liekkitiimin sponsoroimassa paikassa Tammelassa. Jos siis tarvitsette ilotulituksia tai pomppulinnoja, kysykää täältä!

Härkätielle

Eipä ole viime aikoina oikein blogituttanut, tiedä sitten miksi. Ei erityistä syytä. Ei tässä mitään mainittavaa ole kyllä tapahtunutkaan. Mitä nyt nelikymppisiä on juhlittu, mihin tuo edellinenkin blogimerkintä viittasi.

Päätin joka tapauksessa kirjoittaa pienen maininnan siitä, että olen lähdössä parin kaverin kanssa pyöräilemään Hämeen härkätietä ensi kuun puolessa välissä Turun linnalta Hämeen linnalle. Tarkoitus olisi polkaista reitti kahden päivän aikana. Syy miksi siitä pitää mainita täällä on se, että mitä julkisemmaksi asian tekee, sitä hankalampi siitä on millään verukkeella vetäytyä. Jos ei siis sääennustus lupaa kissoja ja koiria taivaalta, niin parin viikon kuluttua pitäisi olla jo lähtökuopissa.

Zombeja, juokse!

Kiitos ala-asteen nilkin liikunnanopettajani, olen koko lailla loppuelämäni kaihtanut urheilun ja liikunnan iloja. Keski-iän lähestyessä ja säännöllisen kuukausipalkan tullessa sitä jossain vaiheessa huomaa, ettei kroppa pysykään itsestään timmissä kunnossa, vaan kiloja alkaa kertyä ihan yrittämättäkin. Varsinkin talven jälkeen kunto on tasoa rapa, kun hyötyliikuntakin tahtoo jäädä minimiin. Aina silloin tällöin sitä sitten pyrkii harrastamaan jotain liikunnallista aiheen perustavanlaatuisesta epämiellyttävyydestä huolimatta; joitakin vuosia sitten kävin läpi työkaverin innostamana aika tiiviin kuntosalijakson, joka lopahti salikaverin muuttoon. Kesäisin intoudun pyöräilemään työmatkojen päälle vähän ylimääräistä. Kilometrikisan kaltaiset tapahtumat ja älypuhelimien sports trackerien käyttäminen lisäävät motivaatiota, kun omia suorituksia voi seurata tarkemmin.

Trackereihin liittyen törmäsin hiljattain kuin minulle luotuun älypuhelinsovellukseen Zombies, Run! Idea on yksinkertainen mutta tappavan (sic!) hauska: Juokset (tai kävelet) lenkkisi kuulokkeet päässä, ja seuraat eräänlaisen äänikirjan tarinaa. Peli ottaa käyttöön puhelimen soittolistat, ja soitto taukoaa siksi aikaa kun tarinaa tai örinää tulee korviin lenkin edetessä. Aika ajoin zombeja alkaa olla kintereilläsi, jolloin vauhtia on nostettava. Matkan aikana tarina etenee, ja tulet automaattisesti 'keränneeksi' tai 'pudottaneeksi' (mitään nappeja ei tarvitse juoksun aikana painaa) erilaisia esineitä, joita sitten lenkin jälkeen voi netissä sijoittaa tukikohtansa eri alueille. Kun tukikohta kehittyy, aukeaa uusia tehtäviä, lisää kamoja tarvitaan, juoksemaan on taas mentävä. Mainio motivaattori.

Olihan tämä pakko siis itsellekin ostaa. Eka lenkki meni tarinaa ihmetellessä, eikä puhelimesta kuulunut musiikkia välillä. Tämä johtui siitä, ettei minulla ollut valmiita soittolistoja luurissa, joten pelilläkään ei ollut mitä soittaa. Tämä korjautui seuraavaan lenkkiin mennessä. Kävelin suurimman osan puolituntisesta tehtävästä, paitsi tietysti silloin, kun veren- ja aivonhimoisia epäkuolleita oli pingottava pakoon. Tästä huolimatta 'jäin kiinni' niille kahdesti. Ekalla kerralla kokeilun vuoksi (mitähän nyt tapahtuu?) ja toisella kerralla sen takia, etten juuri sillä hetkellä oikeasti jaksanut juosta ylämäkeen yhtään kovempaa, ja zombit saavuttivat minut. Kiinnijäädessä 'tiputin tavaran', mikä harhautti zombit kintereiltäni, jolloin sai kulkea taas hiljempaa. Tiedä sitten mitä olisi tapahtunut, jos minulla ei olisi ollut kerättyjä kamoja mukanani... Zombie chase -osiot ovat kyllä hauskoja, kun yhtäkkiä konemainen naisääni ilmoittaa: 'Warning, zombies 100 metres away.' ja alan elokuvista tuttu örinä alkaa kuulua korvissa. Tässä kohdassa ilman musiikkia juokseminen on hienompaa kuin musiikin kanssa, sillä ainakin minun juoksumusiikkini, loistava Strapping Young Lad peittää zombien käninän tehokkaasti alleen. Vielä kun menisi märällä iltapimeällä tuonne Pyynikin rinteisiin ravaamaan, niin johan olisi zombi-intervalleissa tunnelmaa.

Kolmas tehtävä. Sinisen käyrän korkeimmissa kohdissa pingottiin zombeja karkuun.

Ääninäyttely ja -maisema on pelissä kohdallaan. Ehkä hieman enemmän saisi olla tilanteenmukaista taustahälyä, muuten näyttelijöiden repliikit voivat olla vähän liikaa studiossa luetun makuisia. Tämä arvio siis vasta kolmen lenkin veteraanilta. Kun tehtävä loppuu, voi halutessaan jatkaa vielä lenkkiä. Musiikin soitto jatkuu entiseen malliin, ja takaa-ajokohtaukset ovat mahdollisia - jopa todennäköisiä. Hauskana lisänä eetteriin tulee tehtävien jälkeen kaksi veikeää radiojuontajaa, jotka spiikkaavat biisien väliin omia juttujaan zombi-infestoidun maailman realiteeteistä, ja soittavat 'maasta löytyneestä mp3-soittimesta' musiikkia, joka on siis oikeasti juoksijan omaa soittolistaa.

Peli oli ekojen kertojen perusteella hieman erilainen kuin mitä ennakkoon olin kuvitellut. Siinä tosiaan vain seurataan äänikirjatarinaa, eikä kulkemisen suunnalla tai edes vauhdilla, poislukien takaa-ajokohtaukset, ole merkitystä. Olin etukäteen mieltänyt homman siten, että peli sijoittaisi tapahtumat oikeasti kartalle siihen paikkaan, missä sillä hetkellä ollaan. Tällaista pelintekijätkin ovat kaavailleet, mutteivät lupaa mitään sellaista vielä pitkiin aikoihin. Sen sijaan lähiaikoina tulossa on kuulemma Zombies, Run! 5k Training -niminen samaan tarinaan sijoittuva uusi sovellus, joka lupaa koulia sohvaperunasta täysiverisen viiden tonnin juoksijan kahdeksassa viikossa. Zombien avulla. Yeah, baby!