Kaveri kertoi hiljattain dramaattisesta talitiaisen pelastusoperaatiosta työpaikkansa sisätiloista ulos vapauteen. En sitä minäkään ole siivekkäitä ystäviämme pulaan jättänyt. Vuosia sitten saavuin aamuyöstä kotiin hieman ns. liikuttuneessa tilassa. Olin jo riisuutunut ja aikeissa painua pehkuihin, mutta kuten niin usein juuri tuohon vuorokaudenaikaan, pääsi nälkä yllättämään, joten vedin aamutakin niskaan ja menin syömään voileipää parvekkeelle. Oli kuulas, lämmin ja lähes tyyni kesäyö. Aurinko alkoi pikku hiljaa tehdä tuloaan itäiselle taivaalle. Pyhäjärven päällä leijui usvaa. Täydellinen suomalaiskansallinen sininen hetki.
Hiljaisuuden rikkoi ja minut pahanpäiväisesti pelästytti yläpuoleltani kuuluva epämääräisen räpiköivä ääni. Osittain parvekkeen ylle laskeutuvan katonreunan rännissä heilui jokin, jonka päättelin olevan siipi. Joku lintu oli pudonnut räystäskouruun! Seurasin katseellani kun siivekäs rävelsi kourussa, muttei päässyt sieltä pois. Lopulta se kulkeutui rännin kohtaan josta alkoi neljä kerrosta alas johtava syöksytorvi, ja sinnehän se tippui. Ryntäsin katsomaan parvekkeen kaiteen yli minkänäköinen otus maahan oli pudonnut, mutta ei siellä mitään ollut. Mystistä. Jotain vaimeaa kahinaa kuului jostain läheltä. Tajusin, että lintu oli syöksytorven vinossa osassa, ja yritti luultavasti kaikin voimin putkea takaisin ylöspäin. Kopistelin putkea harjanvarrella muutamaan kertaan mojovilla iskuilla, jotta lintu tippuisi paukkeen voimasta putken pystysuoraan osaan ja sitä kautta ulos, mutta ei, nyt jo äänekäs räpiköiminen kuului itsepintaisesti juuri vinon osan keskivaiheilta.
 |
| Kuoleman syöksytorvi |
Mikä nyt neuvoksi? Enhän voi antaa lintuparan nälkiintyä kuoliaaksi putkeen! Sitä paitsi kuoltuaan se alkaa kuitenkin kesähelteillä haista. Tuskin se sinne harmittomasti muumioituukaan, kun paikka on kuitenkin kostea sateella ja sen jälkeen. Ja voiko parvekkeella olosta nauttia jatkossa enää tietoisena siitä että reilun metrin päässä viruu kätkössä elävältä mätänemään jätetty luontokappale? Vähän sama kuin muuraisi apotin luostarin seinään ja jäisi itse sinne asumaan. Ei, nyt oli tehtävä jotain. Purkaisin syöksytorven! Noudin päättäväisesti keittiöjakkaran sekä ruuvimeisselin ja nousin irrottamaan putken liitososien ruuveja. Koska jakkara ei ollut tarpeeksi korkea ja syöksytorvi oli jonkin verran kaiteen ulkopuolella, piti minun seistä toinen jalka keittiöjakkaran päällä ja toinen parvekekaiteen pyöreän metalliputken päällä ja kurkottaa siitä ruuveihin. Tässä vaiheessa mekastukseeni herännyt vaimo tuli parvekkeelle kysymään mitä ihmettä olin tekemässä. Sanoin irroitettu ruuvi suussani jotain, että
tuolla on se lintu ja että se pitää pelastaa! Vaimo katseli unenpöpperöisenä tasapainoiluani ja mutisi:
Tulisit alas sieltä, ja meni takaisin nukkumaan.
Mutta minulla oli vielä Tehtävä kesken. Kolmannen ruuvin irti saatuani putkesta kuulunut räpiköinti loppui, kuului eräänlainen suhahdus, ja tajusin että ne ruuvithan olivat sitä lintua siellä putkessa pitäneet ja nyt se oli viimein tippunut! Putkesta neljän kerroksen matkan maahan oli pudonnut siipien muodosta päätellen pääskynen, joka virui maassa kivilaatoituksella. Äkkiä portaita alas katsomaan miten linnun oli käynyt. Kun pääsin ulos talosta ja syöksytorven suuaukon luokse, ei mystistä lintua näkynyt mailla halmeilla! Joko se oli toennut koettelemuksestaan nopeasti ja lehahtanut karkuun vapauteen, tai sitten putken luona oli sattunut pääskyn pudotessa olemaan todella onnekas kissa.
Palasin ymmälläni kotiin ja istahdin vielä hetkeksi ennen nukkumaanmenoa parvekkeelle ihmettelemään mitä juuri oli tapahtunut. Pikku hiljaa aloin tajuta miten hyvä idea oli ollut keikkua neljännen kerroksen parvekekaiteen ja huteran keittiöjakkaran päällä pienessä laitamyötäisessä. Tai kuinka nerokasta oli ensin herättää naapurusto valoisan kesäyön pikkutunneilla paukuttamalla ränniä harjanvarrella ja sitten kiivetä vain silkkinen aamutakki päällä poseeraamaan kaiteen yläpuolelle leppeän kesätuulen tehdessä pieniä Marilyn-efektejä takinhelmoille.
.jpg)
Mökkeily vie kaupunkilaispojankin lähemmäs luontoa. Tämän kesän viikonloppuina on tullut ihmeteltyä ainakin uivaa rantakäärmettä, puuhastelevaa tikkapariskuntaa, haukia ja niiden väsymättömiä sydänlihaksia, sammakkolammen orgioita, pikkulintujen pesimispuuhia, valtavia koivupahkoja ja sorsalintujen tuttavallisuutta. Autotieltä on löytynyt roadkill-vaskitsoja. Ampiaiset rakentavat vajaan yhä isompaa ja isompaa pesää, jota en ole kiusallanikaan tuhonnut. Käki mekastaa lähistöllä, muttei tule näkösälle, vaikka kutsuisi (tai juuri siksi). Peippo sitä vastoin livertää kivellä parin metrin päässä. Hyttyset räjähtelevät sähkölätkään ja erehtyvät huipputeknologiseen ansaan, mutta niitä riittää kyllä kiusaamaan ihmisiäkin. Onneksi jokivarsi on hämärän tultua hyttyskantaa niinikään verottavien lepakkojen valtakuntaa. Räpsin nahkasiivistä summamutikassa kuvia pimeän joen yllä.
Metsissämme elää sieni, joka tarttuessaan muurahaisiin muuttaa nämä tahdottomiksi olioiksi, jotka vaeltavat sopivalla korkeudella oleviin puunlehtiin, tarraavat leuoillaan lehden alapinnan 'suoneen' ja kuolevat. Sieni kasvaa muurahaisen pään sisällä ja pölläyttää itiönsä ilmaan ja kiertokulku voi jatkua.