Kirjahaaste: Nyt luettavana Suomen mysteerit

Day 29: Book you’re currently reading

Ostin Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilta kesällä ilmestyneen kirjan Suomen mysteerit, jossa on yksi hupaisimmista sisällysluetteloista pitkään aikaan. Kirja pitää sisällään mm. sellaisia lukuja kuin Raahen muumiot, Mouhijärven hirviö, Speden kadonnut elokuva, Keksittiinkö Aku Ankka Suomessa? ja Oliko Aleksis Kiveä olemassa? Lisäksi teos piti sisällään kosolti kotikaupunkiini Tampereeseen tai sen ympäristöön liittyviä artikkeleja, joten olihan se 'pakko' ostaa. Kirja pitää sisällään hämmästyttäviä esoteerisia teorioita erilaisista ilmiöistä, varsin vapaalla kädellä, kuten em. maininnat sisällysluettelosta antavat ymmärtää. Kirjan luettuani voisin sitä mukaellen ja sen hengessä esitellä sen toimittajan ja monien artikkelien kirjoittajan:

Tietokirjailija Jukka Niemisen nimessä on 13 kirjainta. On selvää, että  tämä temppeliherrojen huhutuista saatananpalvontarituaaleista lähtöisin oleva luku on nykyisin kovin muodissa olevan kabbalistisen pelkistyksen mukaan numerologisesti rinnastettavissa Mannerheimin nelosiin (1+3 pelkistyy perusluvuksi 4). Mannerheim taas tiettävästi oli homoseksuaali, eli homo, jossa on neljä kirjainta, mikä vahvistaa asian. Siitä ei pääse mihinkään. Kiistatta myös Niemisen ensimmäisen teoksen Tooran salakirjoitus, kolmannen kirjan Hans Boijen salaisuus ja kymmenennen opuksen Suomalaisten tuho 10 000 eKr. ISBN-numerot voidaan pelkistää neloseksi. Suomalaisten tuhon ISBN:n numerot päätyvät myös toisella tavalla yhteenlaskettuna neloseen, joten asia ei voi olla sattumaa. Lisäksi Niemisen järjestyksessä toisen teoksen ISBN:n numerot yhteenlaskettuna tuottavat 44. Jukkiksen syntymävuosi on 1967, joka voidaan pelkistää numeroksi 5, mikä ei kieltämättä sovi nelosiin, mutta toisaalta on selvää, että tämä seikka on joko tarkoituksellinen hämäys tai sitten se kuvastaa tietokirjailijan muita ominaisuuksia. On kuitenkin selvää, että näitä Niemisen nelosia seuraamalla niitä löytyisi vaikka millä mitalla, ja en yllätyisi jos selviäisi kirjailijan olevan jonkun korkean vapaamuurariloosin jäsen tai ruusuristiläinen suoraan alenevassa polvessa.

Tuolta vaikuttaa moni Suomen mysteerien artikkeli. Löydetään joko joku odottamaton säännönmukaisuus tai poikkeavuus jostain tutusta asiasta, ja kovin kevein perustein esitetään sille jokin salaliittomainen selitys. Esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen sisällöstä löydetään tiettyä bilateraalista harmoniaa, mikä on tietysti sinne kätketty koodi. No voisihan tuo olla mahdollista, jos kohta löydetty 'koodi' on aika heppoinen. Päättely menee kuitenkin eteenpäin, kun todetaan Kiven olleen kriitikko Frederik Cygnaeuksen suojatti, joten 'koodin on pakostakin oltava Cygnaeuksen luoma, siitä ei päästä mihinkään'. Mitä helvettiä? Miten niin on pakostakin oltava? Tästä salaliittoteoretisointi etenee vielä siihen, että mitä jos Kiveä ei ollut edes olemassa, vaan mahtavammat tahot julkaisivat rahvaskirjallisuutta tekaistun identiteetin turvin. Mitään todisteita ei tietenkään esitellä, mutta saadaanpahan meillekin oma Shakespearesalaliittoteoria. Aika vähin eväin, ikävä kyllä.

Kirja vilisee kirjoitusvirheitä ja huolimatonta suomea. Esim. edellämainittu bilateraalisymmetria on järjestään 'biletaarisymmetriaa' jne. Toimittaja kertookin toisaalla ettei oikoluku häntä paljon kiinnosta, vaan pikemminkin ärsyttäminen. Tämä antaa hänelle tietenkin mahdollisuuden tuomita kaikenlainen kritiikki ymmärtämättömien keskinkertaisuuksien pilkunviilailuiksi. Ikävä kyllä tavalliselle lukijalle huolimaton kieli näyttäytyy juuri siltä, huolimattomalta kieleltä. Virheitä jää kaikkiin kirjoihin, mutta jos ei edes viitsi viimeistellä teostaan, tai vieläpä vittuillakseen tekee sen tahallaan, niin se heijastuu kyllä sitten jo muuhunkin sisältöön. Ja kyllähän asenne paistaa läpi nimenomaan Niemisen (mukanahan on muitakin kirjoittajia) kirjoitustyylissä. Ilmaisu 'on selvää' toistuu jatkuvasti, parhaimmillaan neljä (!) kertaa yhdessä pienessä kappaleessa, ja yleensä se sanotaan silloin kun asia ei nimenomaan ole mitenkään selvä. Eikä se toistamalla selväksi muutu. Muita vastaavia usein toistuvia ilmaisuja on esim. 'kiistatta' ja 'pakostakin' jotka antavat kuvan suu vaahdossa kovalla vauhdilla kirjoitetusta tekstistä, jossa ei paljon lähteitä tarvitse esitellä. Onkin ironista, että silloin kun kirjoittajalle sopii, käsketään käyttää lähdekritiikkiä, mutta muuten lähteitä tai edes kunnollisia perusteluja ei näy eikä kuulu.

Kirjan olisi kiva jos -teoretisoinnista huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) opuksen viihdearvo on melkoinen. Jukkiksen vauhdikkaita tekstejä  on joitakin naamakämmeniä lukuun ottamatta varsin hauska lukea, varmaan samoista syistä, miksi italialaisia 70-luvun barbaarileffoja on hauska katsoa - ne ovat pirun viihdyttäviä. Ja on kirjassa muutama oikeastikin kysymyksiä herättävä artikkeli. Esim. Bobrikovin murhaan liittyvät epäselvyydet, jos (ISO jos) ne ovat sellaisia kuin Jukkis kertoo, saavat mitä jos -vaihteen ajattelussa päälle. Valitettavasti kun mitään lähteitä ei asialle esitetä, ja koska kirjoittaja ei välitä muutenkaan kieliasusta eikä varmaan muidenkaan asioiden kunnollisuudesta, on tässäkin mysteerissä luultavasti paljon puhetta ja vähän villoja. Itselleni ehkä mielenkiintoisin artikkeli oli Jukkiksen ja minun kotikaupungista löytyvän muinaisjäännöksen mysteeri, josta itsekin juuri bloggasin. Jutussa oli kirjan totutusta meiningistä poiketen jopa pari lähdeviitettä, mutta se olikin Veli-Matti Rintalan kirjoittama, jo aiemmin muualla julkaistu juttu.

On tämä hauska kirja, muttei se ihan kolmenkympin edestä anna viihdettä. Positiivista on tietysti kirjan tarjoama mitä jos -tyyppinen toisinajattelu, joka parhaimmillaan voi johtaa todellisiin oivalluksiin. Mutta tämän kirjan luettuaan huomaa kyllä tällainen skeptikko- ja esoteerikkopiirien ulkopuolinenkin lukija äkkiä, että syvälle asemasotajuoksuhautoihin on kaivauduttu, eikä sieltä hevin ylös tulla.