Härkätie fillarilla, Osa 1/3 - Tausta ja suunnittelu

Viime viikonloppuna se tuli poljettua. Hämäläisten Härkätie. Ajatus historiallisen kauppatien kulkemisesta polkupyörällä syntyi joskus keväällä työpaikan kahvihuoneessa, ja porukkaan valikoitui kolme fillaristia: Jania voinee sanoa himopyöräilijäksi (vuoden kilometrisaldo tällä hetkellä jossain 4500 paremmalla puolella), Jaakko on muuten vain kova ja monipuolinen urheilija. Ja sitten minä, ylipainoinen, urheilusta kiinnostumaton, ala-asteen koululiikunnanopettajan traumatisoima vätys. Yllytyshullulle koitos vaikutti kuitenkin etukäteen juuri sopivalta haasteelta. Oikeat fillaristithan vetäisevät tuollaisia vajaan kahdensadan kilometrin lenkkejä aamupalaksi. Minun kaltaiselleni sunnuntaimankeloijalle Härkätien mittainen reissu kuulosti julmetulta suoritukselta, mutta kuitenkin etäisesti mahdolliselta. Varsinkin kun jätkät yllytti.

Liikunnallisestihan minä tarvitsen aktivoituakseni lähinnä ahteriin kohdistuvia reiluja potkimisliikkeitä. Jos vaihtoehtona on jonkinlainen kotonapysyttelemisen tapainen toiminto versus lenkille lähtö, voittaa sohvalle jääminen liikuntasuorituksen heittämällä. Kuitenkin Kilometrikisan kaltaiset yhteisölliset haasteet ja älypuhelimien tuomat harjoituksen tunnuslukujen mittausmahdollisuudet vetoavat nörttisieluuni siinä määrin, että liikkumaan tulee joskus lähdettyä. Ja kuten sanottu, sosiaalisen paineen tuomat yllykkeet saattavat saada minut tekemään asioita, joita ei välttämättä tulisi muuten toteutettua. Viime kesänä kehuskelin etukäteen työpaikalla mahdollista n. 85 km pyöräreissua mökille siinä määrin, että se oli lopulta pakko tehdä. Siitä tuli siihenastisisille pyöräilykilometreille päiväennätys, ja paljon pidempään ei olisi jaksanut jatkaa. (Oikeat urheilijat osaavat säännöstellä voimiaan ja resurssejaan.)

Itselleni Härkäten matkan ideologiset oppi-isät olivat Aamulehden toimittaja Matti Kuusela, ja Yleisradion toimittaja Matti Rämö. Kuusela polki pari vuotta sitten kuvaajan kanssa Härkätien ja kirjoitti siitä lehteen mieleenpainuneen reportaasin. Jos Kuusela, niin kyllä minäkin. Kirjoitinhan itsekin kenties juuri Kuuselan edesmenneen Armi-koiran viimeisistä päivistä kertovaa koskettavaa juttua alitajuisesti miettien muistokirjoituksen Onni-kissani eutanasiareissusta. Lisäksi Kuuselan tunnistettavat jylhät piirteet tulivat kesäkuussa parikin kertaa fillarilenkillä Epilässä vastaan Nokiaa kohti polkien. Aivan kuin mies olisi katsonut suoraan silmiin ohi viilettäessään ja tiennyt suunnitelmistani. Olin miltei pysäyttää miehen, tarjota tuopin lähikuppilassa ja kysyä arvokkaita neuvoja tulevaa Härkätiekoitosta varten. Matti Rämön päiväkirjamaisen teoksen  Polkupyörällä Jäämerelle taas luin paria viikkoa ennen matkaa, ja jotenkin sen myötä pääsin polkupyöräfilosofisesti sellaiselle ajatukselliselle tasolle, että pitkä, koko päivän kestävä fillarilla kiskominen tuntuisi aivan hyvin mahdolliselta. Journalisti-Mattien tietämättään tarjoaman henkisen valmiustilan turvin matkan suunnittelu eteni jouhevasti sovittuun h-hetkeen, karhunpäivään, eli heinäkuun kolmanteentoista.

Seuraavat osat:
2/3 - Turusta Tammelaan
3/3 - Tammelasta Hämeenlinnaan

Köysilaskeutumista Pyynikin näkötornista

Ohjelmapalveluyritys Kelo ja kallio Adventures alkoi jo viime vuoden syksynä järjestää köysilaskeutumista alas Pyynikin näkötornista. Olin jo aivan sutena menossa saman tien paikan päälle - pitäähän naapurin näkötornissa järjestettävää ulkomunkillistakin toimintaa ilman muuta tukea. Venäytin kuitenkin syyssateisella juoksulenkillä selkäni pahemman kerran, enkä sitten tohtinut enää mennä testaamaan sen kestävyyttä narun jatkeena roikkuen. Laskeutumista voi kuitenkin edelleen tänä kesänäkin harjoittaa keskiviikkoisin klo 16 - 20, joten sain tänään viimeinkin aikaiseksi kivuta urheilupiireissä tunnetut ns. Tahdon portaat ylös Pyynikinrinnettä Rosendahlin hotellilta kohti näkötornia muutenkin kuin munkkikahvien toivossa.

Jonossa oli peräti seitsemän laskeutujaa ennen minua, joten kynsiä sai pureskella tornin huipulla vielä hyvän tovin tornin juurella tapahtuneen opastuksen jälkeen. Edelläni oli isä kaksine tyttärineen ja yksine poikineen. 13-vuotias poika laskeutui mallikkaasti kuin vanha tekijä, ja hieman vanhemmat tytöt hilpaisivat reunan yli lähinnä riemusta kiljuen. Tää on kivaa! Isä puolestaan tunnusti olevansa melkoisen korkeanpaikankammoinen ja pelkäsi jäätyvänsä näköalatasanteen kaiteelle tyystin. Itse totesin olevani juuri sen verran akrofoobikko, että pelon voittaminen on mahdollista, ja se antaa jälkeenpäin hienon voittajafiiliksen. Toivotin miehelle onnea, ja ukko hyppeli seinää alas ihan liian sujuvan näköisesti. Olen laskeutunut köydellä kerran aikaisemminkin, Espanjassa kallioseinää alas. Se oli suurin piirtein saman mittainen (27 m) kuin Pyynikin näkötorninkin laskeutuminen. Silloin ensikertalaisena köpöttelin matkan todella hitaasti alas (opaskin ilkkui hidastetusta elokuvasta), en osannut ollenkaan sellaista siistiä pomppulaskeutumista, ja jälkeenpäin huomasin jännittäneeni sellaisiakin lihaksia joita en tiennyt olevankaan.

Oma vuoro tuli siitäkin huolimatta, että höpötin jäljessäni tuleville nuorille laskeutujatytöille hermostuneesti niitä näitä. Reunalle oli lopulta pakko kiivetä. Laskeuttajamiekkonen totesi, ettei tarvitse kuin liikuttaa jalkoja ja höllentää käsien otetta - asioita, joita osaa tehdä aika pienestä pitäen. Helppoa. Seisoin näkötornin leveällä kivikaiteella selin ulkoreunaan kantapäät reunan yli. Nojasin taaksepäin köyttä höllentämällä laskien kunnes ahteri oli lähes jalkojen tasalla. Toisin sanoen nojasin tyhjyyteeen sormenpaksuisen narun varassa. Lähdin pienillä töpöaskelilla laskeutumaan. Alku piti ottaa varovaisesti, koska tornin yläosan ikkunat piti ohittaa astumatta niiden päälle. Niitä on tässä hommassa jo rikottu. Räpelsin ikkunoista ohi, ja koetin ottaa pieniä hyppyjä ulos seinästä samalla köyttä päästäen. Jumaleissön! Sehän sujui, ainakin joten kuten. Toki alan harrastajat tulevat tuollaisen suoran seinän alas muutamassa sekunnissa, mutta ei kai tokakertalaiselta voi liikoja odottaa?

Pääsin lopulta laskeutumisprosessissa jonkinlaiseen flow-tilaan ja hyppelin ihan hallitusti tornin seinää alas, mitä nyt verrattain navakka tuuli pyrki tärvelemään asentoani parikin kertaa. Loppusuoralla sormien puristusvoimat alkoivat olla jo tiessään, mikä osaltaan nopeutti alastuloa, mutta samalla herätti huolta siitä, onko tornin päällä olevalla jarrumiehellä tilanne ja köysi hallussaan. Jotain tein varmaan väärin, kun jälkeenpäin vielä laskeutumisen hintaan sisältyvän kahvikupinkin (munkista puhumattakaan) nostaminen tuntui raskaalta, mutta sormivoimat riittivät kuitenkin horjahtavaisella tavalla onnelliseen alastuloon. Katso vaikka itse (joo, ihan loppua lukuunottamatta videota on katsojaystävällisistä syistä vähän nopeutettu):

Synttärilahja itselle

Täytettiin vaimon kanssa hiljattain molemmat pyöreitä vuosia. Sitä piti minun mielestäni (ei ehkä niinkään vaimon mielestä) juhlistaa ehdottomasti näköispatsaalla. Tamperelainen General Clay Productions on tunnetusti ennenkin tehnyt hienoja juttuja sarjakuvan alalta, joten tilattiin sieltä tällainen herkkä parisuhdetta kuvaava patsas.

Nyt viikonloppunahan on taas Pirkanmaan taidesuunnistus, jossa pääsee lauantaina ja sunnuntaina klo 11-17 tutustumaan taiteilijoiden ja käsityöläisten ateljeetiloihin ja pajoihin. Sarjakuvapatsaita tehdään kohteessa 65 osoitteessa Suomen Trikoo, Pyynikintie 25, sisäpihan ovet Y9 tai Y14, 4. krs. Viimeksi sairastuin juuri sopivasti missatakseni suunnistuksen. Tällä kerralla olisi todellakin tarkoitus käydä Trikoolla.

Ja hei, on tuosta patsaasta vielä tällainen videoklippikin:

Hyväntekeväisyyttä halvalla

Jos on nuuka, vähissä varoissa tai muuten kokee hankalaksi luopua rahoistaan, mutta silti haluaisi edes joskus tehdä jotain jonkun hyväksi sen sijaan, että istuisi sohvalla toljottamassa telkkaria, on olemassa muutamia edullisia tapoja harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Kummilapsitoimintaan tai eri järjestöjen jäsenyyksiin saa helposti kulumaan kymppejä kuussa, eikä siinä mitään, löytyyhän noistakin monia hyviä vaihtoehtoja. Mutta jos haluaa kuitenkin säästää nuo kympit esim. ruokaan, vaatteisiin, lomamatkaan tai vaikkapa omakohtaiseen hedonistiseen rypemiseen, voi yrittää suunnata muiden tahojen rahavaroja avustuskohteisiin tai antamalla osan itseään hyväntekeväisyyskäyttöön.

Osan itseään? No esimerkiksi äitini jäätyä eläkkeelle hän alkoi käydä paikallisessa vanhainkodissa lukemassa asukkaille. Moni mummo ja pappa näkee niin huonosti, että omatoimisesta lukemisesta ei tule mitään, ja monista on kiva kuunnella 'äänikirjaa'. Ja onhan se vaihtelua viikko-ohjelmaankin. Mitään erityisiä tai vaikeita järjestelyjä ei äitini tarvinnut tehdä, kunhan sopi ajoista vanhainkodin johdon kanssa. Halpaa ja helppoa kaikille osapuolille ja mikä tärkeintä, kuten äitini sanoi, dementian äkillisesti yllättäessä hän olisi jo valmiiksi vanhainkodissa. Vapaaehtoistyö on siis yksi tapa, ja onhan tuollaista toimintaa järjestötasolla paljonkin. Juuri hiljattain luin lehdestä, että vanhusten ulkoilukavereista on pulaa. Tamperelaisen Mummon kammarin kautta löytää monia muitakin vapaaehtoishommia jos aikaa ja halua löytyy. Itse olen pari kertaa ollut tekemisissä syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kanssa. Toinen keissi oli ihan sattumaa, jolloin onnistuin avustamaan lastenkodista karanneen kymmenvuotiaan löytämisessä, ja toisella kerralla minua pyydettiin interventiomielessä juttelemaan yhden vähän asioitansa sotkeneen nuoren kanssa, varmaan siksi että näytän joidenkin mielestä isolta rumalta korstolta ja siksi vakuuttavalta.

Lisäksi olen mieltynyt verenluovutukseen: Ilmaista hyväntekeväisyyttä, ei tarvitse kuin maata ja vuotaa verta. Käyn 4-6 kertaa vuodessa luovuttamassa, milloin ei jokin malaria-alueella vierailu ole pistänyt karenssia päälle. Jotain makaaberia viehätystä siinä on kun punainen elämänneste valuu letkua pitkin muovipussiin. Lienee lisäksi ihan hyödyllistä ohentaa varsin korkeita hemoglobiiniarvojani luovuttamalla säännöllisesti. Ja usein vaivanpalkaksi saa normikahvittelun lisäksi jotain ekstraa, kuten heijastimia tai laastarikoteloita. Kun 50 kertaa tuli täyteen, sain halauksenkin.

Miten niitä muiden rahavirtoja sitten voi ohjata hyväntekeväisyyteen? Tietysti patistamalla muut lahjoittamaan, niin säästyy omat fyffet. No jos joka tapauksessa pitää ostaa joulu- tai muita lahjoja, voi etenkin ihmiselle, jolla on jo kaikkea, ostaa lahjaksi vaikka Unicefin Pehmeän paketin. Siinä tietty menee niitä omia rahoja. Joskus aikaisemminkin remensin tässä blogissa palvelusta nimeltä Free Rice, joka todellakin antaa muiden rahoja hyvään tarkoitukseen. Free Ricessa voit opiskella englannin, saksan tai muiden kielten sanoja, kemiaa, kielioppia, matikkaa, maantietoa tai vaikka kuuluisia maalauksia. Jokaisesta oikeasta vastauksesta lahjoitetaan 10 riisinjyvää YK:n nälkäohjelman kautta apua tarvitseville. Homma rahoitetaan mainostuloilla, ja itse voi vain voittaa, kun oppii uusia asioita. Free Rice on ihan helvetin hyvä juttu.


Törmäsin jo joitakin vuosia sitten mikrolainoihin ja niitä välittävään järjestöön nimeltä Kiva. Mikrolainathan ovat siitä vinkeitä, että niissä autetaan luottokelvottomia ja köyhiä avuntarvitsijoita paikan päällä - fakta, jonka pitäisi saada (ja kuulemma saakin) nuivimmankin hompanssin hölläämään kukkaronnyörejään, puhumattakaan tolkun ihmisistä. Esimerkiksi, jos sudanilainen hedelmäkauppias tarvitsee pesämunan kunnostaakseen mopedinsa, jolla tuotteet noutaa, voi hän sen mikronlainan avulla toteuttaa. Rahojen siirtämisestä huolehtii Kiva ja paikallisjärjestöt. Lainantarvitsijoita löytyy ympäri maailmaa mitä erilaisimmista lähtökohdista. En silloin aikoinani Kivan löytäessäni saanut aikaiseksi osallistua toimintaan, mutta ihan hiljan yksi kaverini pisti parit 25 dollarin lainat menemään Etelä-Amerikkaan, jolloin minäkin innostuin lainaamaan kambodzalaiselle maniokinviljelijälle sen $25.

Ideahan on nimenomaan, että avustettava maksaa lainansa jollakin aikataululla, esim. seuraavana vuonna takaisin, jolloin sinun osuutesi tilitetään Kiva-tilillesi takaisin, jolloin voit tulouttaa sen PayPalin kautta itsellesi tai lainata sen taas uudelleen jollekin. Mitä jos lainaaja ei maksakaan takaisin, kysyt. Kiva toimii niin hyvin, että lainoista on tätä kirjoittaessa maksettu 98.94 % takaisin. Ja koko lainasi menee lyhentämättömänä lainaajalle, Kiva ei ota siitä siivua itselleen. (Voit toki lahjoittaa Kiva-järjestölle itselleen erikseen, mutta mikään pakko ei ole.) Todellista hyväntekeväisyyttä pienellä riskillä, etkä edes anna rahojasi lopullisesti pois. Jos joillakuilla on varaa maksaa kummilapsitoiminnasta 50 € kuussa, voin minä taatusti pistää muutaman 25 taalan satsin vuoden aikana lainaksi jollekin, joka mitä luultavimmin maksaa sen vielä takaisin, jolloin fyrkat voi pistää kiertämään uudelleen. Kiva on aivan helvetin kiva juttu.

Kekriä (taas)!

Keskikokoinen kurpitsa maksoi kaupassa seitsemisen euroa. Kannattaako keiton takia tuollaista, epäröin. Turhaan, koska siihen hintaan sai saavillisen todella hyvää keittoa (johon käy pöytämausteeksi kurpitsansiemenöljy, johon olen tällä hetkellä totaalisesti koukussa), kolmisen desiä itsepaahdettuja kurpitsansiemeniä (toimii!) ja uniikin lyhdyn. Olen aina halunnut tehdä kurpitsalyhdyn, ja keski-ikään piti elää, ennen kuin sain sellaisen aikaiseksi. Tuli ihan lapsuuden Halloween II -leffan juliste mieleen. Snif.

Karvan laki

Kaivoin viikonloppuna kissalle haudan metsään. Kissa on tosin elossa vielä. Se on ollut viimeiset puoli vuotta sen verran heikossa hapessa, ja meinasi jo heittää lusikan nurkkaan viime helteillä, joten parempi olla monttu valmiina, jos (kultainen) noutaja tulee. Varsinkin, kun kissa sinnittelee kuitenkin vähintään seuraavaan routaan.

Hyttyset söivät toiselle kuoppaa kaivavaa urakalla. Kissa toteaisi, että se on se karvan laki.

Kaivo, korvasienet ja pakurikääpä

Lauantai oli epätavallinen päivä. Jynssäsin 2½ m syvän kaivon seinät puhtaaksi. Sitten menin metsään katsomaan, josko löytyisi korvasieniä. En oikein uskonut, että löytyisi, eikä niitä heti näkynytkään. Palasin kuitenkin lyhyeltä reissulta saunaan mukanani puolitoista kiloa gyromitriinipommeja. (En minä niitä sieniä saunaan vienyt.)

Ringu III

Pumppaus

Valmistaja

Täysi, mutta niin tyhjä

Tyhjä, mutta niin täysi

Gyromitriiniä!

Pakurikääpää

Yritin samalla reissulla tähyillä koivujen runkoihin löytääkseni suomalaista superruokaa, pakurikääpää. Ei näkynyt, mutta juuri ennen saunaa em. kaivon omistaja kertoi ottaneensa talteen naapurin kaatamasta koivusta ison mustan käävän, jonka oli googlamalla todennut pakuriksi. Enkä ollut edes ehtinyt kertoa omista pakurietsinnöistäni!

Sain pari palaa mukaani ja nyt tuossa korvasienimuhennoksen jälkeen keittelin tikkateet pakurinpalasesta. Ei se paljon millekään maistunut, mutta epäilemättä kehoni parani kaikista orastavista taudeistaan ja nuorennun huomiseen mennessä kymmenen vuotta. Pitää vielä tutkailla keittotapoja, josko teehen saisi lisää ytyä pidemmällä keittoajalla tai jauhamalla pakuria pienemmäksi puruksi. Pakurikääpä kuuluu kyllä ostoslistalle seuraavillakin metsäreissuilla.

Movember

Minulla viha-rakkaussuhde viiksiin. Viikset rakastavat (muiden naamakarvojen mukana) kasvaa naamalleni, mutta minä vihaan viiksiä. No, ehkä vihaaminen on liioiteltua, mutta onhan se vähän hassu tapa miehen koristautua. (Pahoitteluni kaikille viiksekkäille ja viiksifaneille, ei tämä ole henkilökohtaista.) Ajatelkaa nyt jotain Hitleriä. Koko sanakin on hassu. Viikset. Viiksikammoni on saanut jopa sellaisia piirteitä, että partaa ajaessani pidän huolta siitä, että en koskaan jätä viiksiä viimeiseksi ajamatta siltä varalta, että vaivun koomaan tai kuolen yllättäen kesken ajon siten, että naamalleni jää vielä viikset. Sitten ambulanssikuskit tai hautausurakoitsijat luulisivat, että tuolla on viikset. En halua kuolla viiksekkäänä.

Vain muutamassa tapauksessa viikset ovat niin suuri osa naamansa persoonaa, ettei minullakaan voi olla siihen mitään sanomista: Salvador Dali. Esko Nikkari. Pedro Hietanen. Hulk Hogan.

Nyt aion uhmata kuolemaa osallistumalla Movember-kampanjaan. Jaa mihin? No tämä on tällainen terveystietoisuus- ja varainkeräyskampanja, jolla herätellään tietoisuutta eturauhassyövästä. Samanlaisia kampanjoita on naispuolella ollut esim. rintasyövästä tiedottava Pink Ribbon -kampanja. Movemberiin osallistuvat miehet, eli MoVeljet jättävät viiksenä kuukaudeksi ajamatta. Heitä voi sponsoroida lahjoittamalla sopivaksi katsomansa määrän rahaa hyväntekeväisyyteen. Sana Movember tulee tietysti sanojen moustache ja November yhdistelmästä.

Lahjoittaminen on erittäin helppoa: Klikkaamalla http://fi.movember.com -sivun oikeassa reunassa olevaa Hopearahasto-banneria ohjatuu Syöpäsäätiön Hopearahaston lahjoitussivulle, mistä lahjoittaminen onnistuu helposti pankkitunnuksia käyttäen. Lahjoitusvarat menevät lyhentämättömänä Hopearahastoon eturauhassyöpätutkimuksen ja -tiedottamisen ja siten suomalaisten miesten hyväksi.

Voi tosin olla että vaimo maksaa enemmän siitä, että en osallistu viiksien kasvattamiseen...

Kasvishampurilainen pekonilla

Osallistuin lauantaina Vegefestiin menemällä Vastavirta-klubille kuuntelemaan sarjakuvapiirtäjä Ville Pirisen luotsaamaa aivan tolkuttoman mainion shown vetänyttä Grillin' Willie and the Vegetarians -yhtyettä. Musiikki-iloittelun jälkeen toteutin viimein pitkäaikaisen tamperelaisuuteen liittyneen aikeeni, eli asioin pispalalaisella Vaakon nakki -grillillä. Vegefestin kunniaksi ostin kasvishampurilaisen. Pekonilla. Myyjä otti tilauksen silmää räpäyttämättä vastaan.

Ystäväni Jannen sanoin: Enemmän kuin osiensa summa.

Penny-farthing

Sain viime kesänä Englannissa kokeilla 1880-luvulta peräisin olevaa polkupyörää. Omistaja tosin suositteli tuolloin opettelemaan vain potkulautahenkistä vauhdinottoa, koska satulaan nouseminen on kuulemma ihan oma juttunsa, ajamisesta puhumattakaan.

Vapun tienoilla menimme samaan paikkaan uudestaan, ja pyysin saada uuden oppitunnin penny-farthingin ajamisessa. Tällä kertaa pääsin jo satulaan ja polkemaankin parikymmentä metriä. Kaltaiselleni tumpelolle ajaminen todellakin on vaikeaa: Koska polkimet ovat kiinni ison eturenkaan keskiössä, tahtoo joka polkaisu ohjata pyörää väärään suuntaan, jolloin käsien on 'vastustettava' jalkojen aikaansaamaa ohjausta. Tekniikkalaji.




Ja näillä on sentään aikoinaan oikeasti kuljettu pitkiä matkoja.