Tuntematonta sotavankia etsimässä

Vanha opiskelukaverini Ira kirjoitti kirjan. Pääsin iskemään siihen näppini jo ennen tämänpäiväistä julkaisua, mutta ajattelin lukea ensin keskeneräisen fantasiakirjani loppuun ja vasta sitten paneutua tuntemattoman sotavangin mysteeriin. Päätin kuitenkin ihan vaan vilkaista kirjaa vähän alusta ja jatkaa sitten syksymmällä kun paikka luettavien kirjojen jonon jostain välistä avautuisi. Toisin kävi - vaikka olen verraten hidas lukija, Tuntematon sotavanki oli luettu parissa päivässä.

Iran isälle Juhanille selvisi vasta äitinsä Lempin kuoleman kynnyksellä, ettei hänen isäkseen luulemansa mies ollutkaan hänen oikea isänsä. Äiti ei ehtinyt avautua asiasta enempää, vaan melkeinpä draaman kaaren sääntöjen mukaisesti kuoli juuri ennen kuin ehti selittää enempää. Suku oli lojaalisti ollut hiljaa kaiken tämän ajan, vain muutamat oudot tokaisut Juhanin lapsuudessa saivat nyt merkityksensä, kun selvisi, että hän onkin venäläisen sotavangin lapsi. Kuka tämä sotavanki oli, se tieto meni hautaan Juhanin äidin ja Iran isoäidin mukana. Jäljelle jäi vain kasa valokuvia.

Vuosikymmenet asiaa miettinyt Ira kouluttautui historijoitsijaksi ja eräänä päivänä, kahden työsuhteen välillä, päätti lopulta alkaa selvittää selvittää kadonneen isoisänsä henkilöllisyyttä. Työkaluina selvitystyössä ovat olleet mm. historiatieteen laitoksella 90-luvulla opitut arkistomenetelmät, lähdekritiikki, haastattelut, kartat, sekä teknologisen kehityksen mukanaan tuomat uudet keinot, kuten digitoidu arkistomateriaali, satelliittikuvat, interaktiiviset kartat, Skype-puhelut, online-sukupuut ja DNA-tutkimukset.

Iran isoäiti Lempi ja isäpuolensa sylissä isä Juhani

Kirjasta sukeutuu melkeinpä kuin dekkaritarina, vaikka Ira ei omien sanojensa mukaan ole koskaan ollut mikään dekkareiden ystävä. Lempin lemmentarinasta otetaan kaikki irti, valtava määrä vihjeitä tarkistellaan, arvaillaan, umpikujaan päädytään, epätoivo herää, uudet käänteet virittävät uutta toivoa, DNA-putkiloon sylkäistään useammankin kerran ja mysteerin monien keskeisten paikkojen päällä käydään ihan fyysisesti kokemassa vuosikymmenten takaisten tapahtumien jättämiä aistimuksia. Kirjan kerronta kulkee hyvin henkilökohtaisella tasolla, ja Ira toteaakin, etteivät kaikki sukulaiset ole välttämättä kovin iloisia kuolleiden omaisten muistolla julkisesti revittelystä.

Kirjassa onkin monia eri tasoja, joista toisiin samaistuu enemmän, toisiin vähemmän. Olen itsekin muutamia vuosia sitten jäljittänyt netin avulla vanhempieni 'kadonneita' Amerikan- ja Australiantuttuja 70-luvulta, soitellut epämääräisiin ulkomaisiin puhelinnumeroihin ja tutkinut valokuvia. Vaikka omassa tapauksessani salapoliisityö on ollut mitätön murto-osa siitä mitä Ira on tehnyt, pystyin hyvin elämään mukana kirjan mysteerin selvittelyssä. Iraa ja minua yhdistää näköjään sellainenkin pieni seikka, että diggaamme matkustaa Google Mapsin avulla ympäri maailmaa.

Hevosmiehen mysteeriä selvitellään kirjassa kovasti.

Kirjan teemoista yllättävän moni on edelleen tätä päivää. Se kertoo ajasta, jolloin avioton lapsi löi naisen otsaan himon ja heikkouden stigman ja pakotti punomaan loppuelämän mittaisen monimutkaisen valheiden ja salailun verkon. Ajasta, jolloin kastepappi ei välttämättä antanut äidin edes päättää äpäräpoikansa nimeä. Se voi tuntua kaukaiselta, mutta kuten vaikkapa tämän kesän burkinifarssit kertovat, ei naisella ole meidän valistuneissa länsimaissakaan itsestäänselvää vapautta valita edes uima-asuaan. Samalla tavalla kirjan käsittelemästä muukalaisuuden ja toiseuden teemasta löytyy paikoin hyytäviä yhtymäkohtia tämän päivän maailmaamme. Vanhana historianopiskelijana itselleni nousi korostuneesti esiin myös historiateema (vaikka siis historiahan tämän kirjan genre tietenkin onkin!) Oli hauska bongailla itselleni uusia tai ainakin unohtuneita historiallisia käsitteitä, kuten pillupoliisi, vaakasuora yhteistyö ja sotavankimakkara. Sotavankien lasten ja lastenlasten ja muiden sotaomaisiaan etsivien muodostamat, rajojen yli menevät verkostot toivat jotenkin etäisesti mieleen pakenevien orjien käyttämän maanalaisen rautatien orjuuden ajan Yhdysvalloissa.

Onko joku näistä miehistä Iran isoisä?

Pidin kirjassa valtavasti minuuden pohdiskelusta. Olemmeko me esivanhempiemme jälkeläisiä? Mikä meissä muuttuu, jos kuulemme että olemmekin tulleet jostain muualta mistä olemme koko ajan luulleet? Muuttuuko mikään. Mieleen hiipii John Saylesin hieno elokuva Lone Star, jossa päähenkilöt joutuvat käsittelemään menneisyydestään paljastuvia tosiasioita. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että minä olen ensisijaisesti minä enkä halua tulla etukäteen määritellyksi suomalaisena, tamperelaisena, kaljuna, Beatles-fanina tai vaikkapa sinä kuuluisana sorrettuna valkoisena lihaa syövänä heteromiehenä. Jos ihminen pitää välttämättä tuomita, tuomittakoon hänet sanojensa ja ennen kaikkea tekojensa mukaan, ei alkuperänsä, kulttuurinsa, tai geeniperimänsä perusteella. Geeneistä puheen ollen: Tämän kirjan luettuaan saattaa löytää itsensäkin harkitsemasta DNA-testin teettämistä...

Tuntematon sotavanki on kiistatta myös kirja suomalaisuudesta ja vieläpä savolaisuudesta. Päähenkilöinä on tietysti tämä mysteerinen isoisä, jota ollaan etsimässä, mutta myös Ira sekä tietysti hänen isänsä Rauli, siis Raimo, taikka oikeastaan Juhani, eli Jussi, joka vaikuttaa kirjan perusteella olevan todella hyvä tyyppi. En ole koskaan häntä tavannut, mutta nyt kirjan luettuani on kuin vähän olisin.

Ira Vihreälehto: Tuntematon sotavanki - Venäläistä isoisääni etsimässä
Atena (2016)
Kuvat Iran luvalla.

Raivotautipalkinto

Osallistuin Facebook-ryhmässä The Walking Dead Novels vajaat kaksi kuukautta sitten Zombie Selfie -kilpailuun parin vuoden takaisella Tampereen Zombie Walkissa otetulla kuvalla. Sivustolla vierailevat kirjailijat valitsivat kuvista suosikkejaan ja palkitsivat näitä - milläpä muulla kuin kirjapalkinnoilla, eli valikoiduilla otteilla omasta kirjallisesta tuotannostaan.

Tässä nimenomaisessa skabassa tuomarina oli monesti palkittu yhdysvaltalainen kauhukirjailija Jonathan Maberry, jonka panostus erityisesti zombikauhuiluun kiteytyy parissa hänen kirjasarjassaan, joista yhdestä (ns. Benny Imura -sarja) on tehty myös juuri alkanut sarjakuva-adaptaatio. Minulle Maberry oli kyllä tätä ennen tuntematon suuruus, mutta kaveri näyttää kirjoittaneen aimo läjän kirjoja, jotka ovat saaneet hyviä tähdityksiä myös Goodreadsissä. Tiedä sitten kuinka luotettavia tuollaiset fanilaumojen antamat arviot ovat, mutta kiinnostaahan tuo kuitenkin.

Maberry päätti palkita sivuston alkuperäisajatuksen (kolme palkittavaa) vastaisesti peräti kymmenen zombiselfietä. Facebook-päivityksen mukaan olin voittanut 'Rage Virus Awardin' jonkun toisen osallistujan kanssa. Osoitetta lähettäessäni toivoin Maberryltä, ettei Suomessa asumiseni torppaisi tyystin palkinnon jakoa - moni rapakontapainen kilpailu kun tuppaa olemaan rajoitettu vain liittovaltion kansalaisille.

Olinkin jo ehtinyt unohtaa koko kilpailun, ja odotin itse asiassa ihan toista pakettia, kun postiluukusta tipahti tieto isokokoisesta kirjeestä. Postireissun jälkeen kirjeestä paljastui Maberryn uusin kirja sekä em. sarjisadaptaation ensimmäinen numero! Kirja on näköjään jatko-osa Dead of  Nightille, ja koska sarjakuvan luettuani haluan lukea enemmänkin, lienee selvää, että oli fiksua palkita zombikansaa tällaisilla palkinnoilla. Nythän kirjoja on hankittava lisää!

Jaa, se kuva? Sen otti armoitettu ruokabloggari, valokuvausentusiatisti, Akaan juutti, Mads Schmidt:

Kirjahaaste: Suosikkikahvipöytäkirja

Day 30: Favorite coffee table book

Oho. Kirjahaasteen viimeinen osa on jäänyt roikkumaan blogilliseen limboon, vaikka kyseessä on yksi haasteen helpoimmista kohdista. Noihin moniin muihin kun piti tosissaan miettiä sopivaa kirjaa. Lisäksi koko haasteen tarkoitus oli varmaan päivittää blogia oikeasti 30 peräkkäisen päivän ajan. Minulla meni hommaan näköjään reilut 13 kuukautta, eikä laatu edes korvaa määrää. Tai oikeastaan nopeutta. Tai jotain.

Elämän pirstaleiden boheemiudestaan tarkka taiteilija

Kahvipöytäkirja lienee sellainen opus, joka olisi olohuoneessa jossain näkösällä, aina valmiina selailtavaksi. Sellainen, jonka soisi vieraidenkin näkevän: Oo, täällähän luetaan mielenkiintoista kirjallisuutta, kuinka syvällistä! (Siis vähän samanlainen ilmiö kuin tällaisiin kirjahaasteisiin vastaaminen sosiaalisessa mediassa...) Ranskalaisen satiirikon Gerard Lauzierin mainiossa sarjakuvassa Elämän pirstaleita maalle vetäytynyt 'pirstomistaiteen kuuluisuus' panikoi ennen median haastattelijoiden saapumista, että talossa on liian siistiä ja pöydillä lojuu suurelle taiteilijalle ihan vääriä kirjoja. Jostain tuollaisesta on varmaan kahvipöytäkirjoissakin kysymys. Mekastin blogissa jokin aika sitten ostamastani überhienosta luuvarastoja ja ossuaareja käsittelevästä kirjasta The Empire of Death, joka itse asiassa lojuu tälläkin hetkellä näkyvillä olohuoneessamme. Se jos mikä on kahvipöytäkirja. Päätin kuitenkin päättää tämän kirjahaasteen eräällä toisella kirjallani, joka vaikka kirjahyllyn uumenissä nytkin piileskelee, on ehkä lopulta se rakkain tällä saralla.

Huomaa tyylitön eläinkuosi

Törmäsin joskus 90-luvun puolivälissä Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa isoon järkäleeseen nimeltä The Encyclopedia of Bad Taste. Pitkän linjan John Waters -fanina huonon maun ja kitschin viehätys oli avautunut minulle jo teini-iässä, joten kirja tuntui sopivan minulle kuin voi silmään. Muka köyhänä ja taatusti saitana opiskelijana en raaskinut ostaa opusta omaksi, mutta kuten aina tuollaiset mieliteko-ostokset, tämäkin jäi kaivelemaan mielen perukoille sikäli tiiviisti, että olihan sitä myöhemmin sitten pakko talsia takaisin ensyklopediaa ostamaan. Ikävä kyllä kirjaa ei enää ollut valikoimassa.

Kului useita vuosia. Yhdysvaltalainen nettituttu muutti Tampereelle. Tapasimme tuolloin usein keskustassa kahviloissa, ja jossain vaiheessa tämä huonon maun tietoteoskin tuli puheeksi. Amerikan kaveri käy silloin tällöin kotimaassaan, ja itsekin kirjadiggarina intoutui katselemaan paikan päältä, josko minulle ensyklopediaa löytyisi. Ja löytyihän se jostain antikvaarisesta kirjakaupasta, varmaan jollain viidellä dollarilla, jota kaverini ei edes suostunut ottamaan minulta korvaukseksi.

Aviopari Jane ja Michael Sternin yli parikymmentä vuotta vanha, koko lailla americanapainotteinen ja hieman epätasainen teos paneutuu huonon maun kiehtovaan maailmaan. Puutteistaan huolimatta kirja on, kuten sanottua, kuin tehty kaltaisellelleni John Waters -fanipojalle. Opus käsittää parin kolmen sivun esseitä pääosin 70-80-lukujen kitschkäsitteistä kuten laavalampuista, puskuritarroista, havaijipaidoista, isoista tisseistä, puudeleista, hanurimusiikista jne. Jo ikääntymään päässyt kirja on paikoittain vielä pelottavan ajankohtainen, toisaalta se on viehättävä katsaus aikansa amerikkalaiseen popkulttuuriin ja joihinkin omankin lapsuudenajan ilmiöihin. Ehdottoman kiinnostavaa olisi saada päivitetty uusintapainos, eikä pahitteeksi olisi myöskään laajentaa näkökulmaa vähän eurooppalaisemmaksi. Suositeltava teos, yhtä kaikki. Ja varmana ostan itselleni vielä jonain päivänä havaijipaidan.

Kirjahaaste: Nyt luettavana Suomen mysteerit

Day 29: Book you’re currently reading

Ostin Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilta kesällä ilmestyneen kirjan Suomen mysteerit, jossa on yksi hupaisimmista sisällysluetteloista pitkään aikaan. Kirja pitää sisällään mm. sellaisia lukuja kuin Raahen muumiot, Mouhijärven hirviö, Speden kadonnut elokuva, Keksittiinkö Aku Ankka Suomessa? ja Oliko Aleksis Kiveä olemassa? Lisäksi teos piti sisällään kosolti kotikaupunkiini Tampereeseen tai sen ympäristöön liittyviä artikkeleja, joten olihan se 'pakko' ostaa. Kirja pitää sisällään hämmästyttäviä esoteerisia teorioita erilaisista ilmiöistä, varsin vapaalla kädellä, kuten em. maininnat sisällysluettelosta antavat ymmärtää. Kirjan luettuani voisin sitä mukaellen ja sen hengessä esitellä sen toimittajan ja monien artikkelien kirjoittajan:

Tietokirjailija Jukka Niemisen nimessä on 13 kirjainta. On selvää, että  tämä temppeliherrojen huhutuista saatananpalvontarituaaleista lähtöisin oleva luku on nykyisin kovin muodissa olevan kabbalistisen pelkistyksen mukaan numerologisesti rinnastettavissa Mannerheimin nelosiin (1+3 pelkistyy perusluvuksi 4). Mannerheim taas tiettävästi oli homoseksuaali, eli homo, jossa on neljä kirjainta, mikä vahvistaa asian. Siitä ei pääse mihinkään. Kiistatta myös Niemisen ensimmäisen teoksen Tooran salakirjoitus, kolmannen kirjan Hans Boijen salaisuus ja kymmenennen opuksen Suomalaisten tuho 10 000 eKr. ISBN-numerot voidaan pelkistää neloseksi. Suomalaisten tuhon ISBN:n numerot päätyvät myös toisella tavalla yhteenlaskettuna neloseen, joten asia ei voi olla sattumaa. Lisäksi Niemisen järjestyksessä toisen teoksen ISBN:n numerot yhteenlaskettuna tuottavat 44. Jukkiksen syntymävuosi on 1967, joka voidaan pelkistää numeroksi 5, mikä ei kieltämättä sovi nelosiin, mutta toisaalta on selvää, että tämä seikka on joko tarkoituksellinen hämäys tai sitten se kuvastaa tietokirjailijan muita ominaisuuksia. On kuitenkin selvää, että näitä Niemisen nelosia seuraamalla niitä löytyisi vaikka millä mitalla, ja en yllätyisi jos selviäisi kirjailijan olevan jonkun korkean vapaamuurariloosin jäsen tai ruusuristiläinen suoraan alenevassa polvessa.

Tuolta vaikuttaa moni Suomen mysteerien artikkeli. Löydetään joko joku odottamaton säännönmukaisuus tai poikkeavuus jostain tutusta asiasta, ja kovin kevein perustein esitetään sille jokin salaliittomainen selitys. Esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen sisällöstä löydetään tiettyä bilateraalista harmoniaa, mikä on tietysti sinne kätketty koodi. No voisihan tuo olla mahdollista, jos kohta löydetty 'koodi' on aika heppoinen. Päättely menee kuitenkin eteenpäin, kun todetaan Kiven olleen kriitikko Frederik Cygnaeuksen suojatti, joten 'koodin on pakostakin oltava Cygnaeuksen luoma, siitä ei päästä mihinkään'. Mitä helvettiä? Miten niin on pakostakin oltava? Tästä salaliittoteoretisointi etenee vielä siihen, että mitä jos Kiveä ei ollut edes olemassa, vaan mahtavammat tahot julkaisivat rahvaskirjallisuutta tekaistun identiteetin turvin. Mitään todisteita ei tietenkään esitellä, mutta saadaanpahan meillekin oma Shakespearesalaliittoteoria. Aika vähin eväin, ikävä kyllä.

Kirja vilisee kirjoitusvirheitä ja huolimatonta suomea. Esim. edellämainittu bilateraalisymmetria on järjestään 'biletaarisymmetriaa' jne. Toimittaja kertookin toisaalla ettei oikoluku häntä paljon kiinnosta, vaan pikemminkin ärsyttäminen. Tämä antaa hänelle tietenkin mahdollisuuden tuomita kaikenlainen kritiikki ymmärtämättömien keskinkertaisuuksien pilkunviilailuiksi. Ikävä kyllä tavalliselle lukijalle huolimaton kieli näyttäytyy juuri siltä, huolimattomalta kieleltä. Virheitä jää kaikkiin kirjoihin, mutta jos ei edes viitsi viimeistellä teostaan, tai vieläpä vittuillakseen tekee sen tahallaan, niin se heijastuu kyllä sitten jo muuhunkin sisältöön. Ja kyllähän asenne paistaa läpi nimenomaan Niemisen (mukanahan on muitakin kirjoittajia) kirjoitustyylissä. Ilmaisu 'on selvää' toistuu jatkuvasti, parhaimmillaan neljä (!) kertaa yhdessä pienessä kappaleessa, ja yleensä se sanotaan silloin kun asia ei nimenomaan ole mitenkään selvä. Eikä se toistamalla selväksi muutu. Muita vastaavia usein toistuvia ilmaisuja on esim. 'kiistatta' ja 'pakostakin' jotka antavat kuvan suu vaahdossa kovalla vauhdilla kirjoitetusta tekstistä, jossa ei paljon lähteitä tarvitse esitellä. Onkin ironista, että silloin kun kirjoittajalle sopii, käsketään käyttää lähdekritiikkiä, mutta muuten lähteitä tai edes kunnollisia perusteluja ei näy eikä kuulu.

Kirjan olisi kiva jos -teoretisoinnista huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) opuksen viihdearvo on melkoinen. Jukkiksen vauhdikkaita tekstejä  on joitakin naamakämmeniä lukuun ottamatta varsin hauska lukea, varmaan samoista syistä, miksi italialaisia 70-luvun barbaarileffoja on hauska katsoa - ne ovat pirun viihdyttäviä. Ja on kirjassa muutama oikeastikin kysymyksiä herättävä artikkeli. Esim. Bobrikovin murhaan liittyvät epäselvyydet, jos (ISO jos) ne ovat sellaisia kuin Jukkis kertoo, saavat mitä jos -vaihteen ajattelussa päälle. Valitettavasti kun mitään lähteitä ei asialle esitetä, ja koska kirjoittaja ei välitä muutenkaan kieliasusta eikä varmaan muidenkaan asioiden kunnollisuudesta, on tässäkin mysteerissä luultavasti paljon puhetta ja vähän villoja. Itselleni ehkä mielenkiintoisin artikkeli oli Jukkiksen ja minun kotikaupungista löytyvän muinaisjäännöksen mysteeri, josta itsekin juuri bloggasin. Jutussa oli kirjan totutusta meiningistä poiketen jopa pari lähdeviitettä, mutta se olikin Veli-Matti Rintalan kirjoittama, jo aiemmin muualla julkaistu juttu.

On tämä hauska kirja, muttei se ihan kolmenkympin edestä anna viihdettä. Positiivista on tietysti kirjan tarjoama mitä jos -tyyppinen toisinajattelu, joka parhaimmillaan voi johtaa todellisiin oivalluksiin. Mutta tämän kirjan luettuaan huomaa kyllä tällainen skeptikko- ja esoteerikkopiirien ulkopuolinenkin lukija äkkiä, että syvälle asemasotajuoksuhautoihin on kaivauduttu, eikä sieltä hevin ylös tulla.

Kirjahaaste: Viimeksi luettu

Day 28: Last book you read

Uujee, kerrankin kirjahaasteessa helppo kohta, jota ei tarvitse viikkokaupalla pähkäillä. Meillä on Intian-matka tulossa. Kohteisiin kuuluu mm. Mumbain kaupunki. Ajattelin lukea ennen matkaa ainakin yhden kirjan, joka käsittelisi Intiaa tai Mumbaita jollain tasolla. Hyllystä sattui löytymään Vikas Swarupin bestseller Slummien miljonääri, joka on päätynyt meille sukulaisen jättämässä laatikossa tämän muutettua ulkomaille. Ja mikäs siinä, kirjasta on ohjannut elokuvan vanha suosikkini Danny Boyle - tosin en leffaakaan ole vielä nähnyt - joten täytyyhän tuon vähintään lukemisen arvoinen olla.

Nappasin kirjan mukaan hiljattain Saksaan ja Benelux-maihin päin suuntautuneelle kymmenen päivän reissulle matkalukemiseksi. Ajattelin kotona ääneen, että mahdanko ehtiä lukea teoksen matkan aikana, ja epäröin ottaa toista kirjaa varalukemiseksi ja lisäpainoksi matkatavaroihin. Vaimo se sitten taisi ylipuhua ottamaan varmuuden vuoksi varakirjan, ja koska minulla on useampia novellikokoelmia luettavien pinossa, oli loppujen lopuksi kätevä ottaa mukaan tuollainen lyhyttä luettavaa sisältävä backup-kirja. Olen aika hidas lukija, eikä lukumoraalini anna yleensä jättää mitään kesken tai hyppiä kohtia yli kesken kirjan, joten arvelin Slummien miljonäärin olevan hyvinkin vielä kesken paluulennollakin.

Vaimo on yleensä oikeassa, niin tässäkin asiassa. Luin kirjan matkan kolmen ensimmäisen illan aikana, mikä on minulle melkoinen vauhti. Asiaan saattaa liittyä sekin, että luin pitkästä aikaa kirjan suomeksi, ja kotimaisen tekstin lukeminen on ainakin minulle huomattavasti kevytsoutuisempaa kuin englanninkielisen. Tarina itsessään oli tietyllä tavalla vähän turhan sokeroitu, mutta toisaalta juonta huumorilla ja katarsiksellakin varustettuna oli riittävästi tarjolla. Tällaiselle Intiaa tuntemattomalle lukijalle oli tietysti paikalliseksotiikkaa annosteltu isolla kauhalla, mikä tasapainotti hieman kermakakkumaista juonenkuljetusta. Ei saa ymmärtää väärin, kyllä kirjassa kaikenlaista ihmisluonnon raadollisempaakin puolta esitellään tuntuvasti. Joka tapauksessa leffakin pitää nyt nähdä ennen matkaa, ja perillä pitää ehdottomasti syödä gulab jamuneita ja samosoja.

Kirjahaaste: Suosikkifiktio

Day 27: Favorite fiction book

Hö, johan tuo suosikkikirja tuli ekassa haastekohdassa mainittua, ja fiktiota sekin on. Mutta onhan noita muitakin hyviä kirjoja. Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin yhteistuotos Hyviä enteitä: Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset tipautti aikoinaan tämän lukijan sohvalta hauskuudellaan ja yleisellä parhaudellaan. Klassinen hyvän ja pahan taistelu, Antikristuksen odottelu, ilmestyskirjan ratsastajat ja auton hanskalokerossa vääjäämättä Queenin kokoelmiksi muuttuvat kasetit ovat tämän teoksen rakennuspalikoita. Muistaakseni juuri tässä kirjassa on myös bonuksena pitkähkö osio puhelinmyyjän kohtalosta, joka lämmitti tällaisen samalla alalla kärvistelleen ex-telemarkkinoijan sydäntä.

Lukemisesta on varmaan jotain 12-13 vuotta aikaa, joten uusintalukeminen olisi ihan paikallaan. Ostinkin opuksen alkukielisenä ei niin kauan sitten, mutta yöpöydän pinossa on edelleen paljon muutakin luettavaa, ja illat niin lyhyitä.

Hämmentävät tuotteet

Koiran sixpack

Joskus kun näkee jotain kummallista joka on kaupan, on se miltei pakko ostaa. Näin kävi  hiljattain mainiossa pispalalaisessa eläintarvikekaupassa, kun kissanhiekkaa hakiessani näin kassan vieressä koko joukon ruskeita lasipulloja. Mitä hiittä, koiran olutta? Jo vain, koiran makuun ohramaltaasta ja lihauutteesta (mitä se sitten lieneekään) tehtyä juomaa. Hunde-Bier, klassinen kaikkea se saksalainen keksii -keissi. Myyjä sanoi, että joku asiakas oli itsekin maistanut litkua. Ei kuulemma ollut hyvää, mutta hurtalle kyllä maistui huurteinen. (Ei vaiskaan, huoneenlämpöisenä se tarjoillaan, mutten voinut olla käyttämättä tuota kielikuvaa.) Oli pakko ostaa, ei voinut muuta. Nyt jos meille tulee koira vieraaksi, voin tarjota sille kaljat.

Huomaa mukana tullut ukulipukli.

Toinen juttu tuli lunastettua muutaman päivän takaisesta Book Depositoryn 24 tunnin alennusriehasta. Kaupan oli yhdessä vaiheessa erä pöllönoksennuskirjaa. Kyllä! Sen mukana tuli peräti ihka oikeaa pöllön yrsnöä! Kyseessä on lapsille suunnattu luonnontiedehenkinen kirja, jossa kerrotaan kaikki tarpeellinen pöllöistä ja niiden ruoansulatusmeiningeistä. Pöllöhän nielee saalinsa about kokonaisena, sulattelee sitä mahalaukussaan aikansa kunnes oksu soittaa, jolloin ukuli puklaa appeensa pihalle pörröisenä pikku pallerona. Mm. tämä tulee opiskella kirjasta , kunnes on aika leikellä paketin mukana tullut aito pöllön oksennuspallo varovasti palasiksi ja lajitella sisältä oletettavasti löytyvät luut niin ikään paketin mukana tulleeseen lokerikkoon, josta ne voi puhdistuksen jälkeen liimata paperille hiiren, myyrän, linnun tai mikä elikko sieltä ikinä löytyykään, luurangon muotoon. Sitten oksennuksesta löytyneen luurankoinstallaation voi ripustaa vaikka seinälle. Poika on jo nyt ihan innoissaan, vaikkemme ole vielä edes alkaneet dissektoida oksupalloa. Kuinka voi olla ostamatta näin viehättävää tuotetta? Owl Puke!

Kirjahaaste: Suosikkitietokirja

Day 26: Favorite nonfiction book

Jahas, pitkästä aikaa haasteen pariin. Mitähän tuo 'non-fiction' olisi sujuvalla suomella? Ei-fiktioon kuuluvat nyt ainakin tietokirjat, elämäkerrat, tee-se-itse -oppaat, matkakirjat jne. Olin varsinkin pari-kolmikymppisenä armoton John Watersin elokuvien fani. Pink Flamingosin nähtyään ei ihminen ole enää entisensä, vaikka sittemmin jopa normaali televisiotarjonta tuuppaa eetteriin sokeerampaavaa tavaraa kuin mitä joskus 80-luvun lopulla olisi ikinä voinut kuvitella. Watersin elokuvaura oli joka tapauksessa aikansa sokkihoitoa elokuvien ystäville. Lähes kaikki perversiot käytiin rakkaudella läpi Desperate Livingissä, Female Troublessa, Mondo Trashossa, Cry Babyssä ja monessa muussa klassikossa.

Ihana Kathleen Turner 15 v. jälkeen ja 10 v.
ennen pääroolia John Waters -elokuvassa.

Vaikka Waters on vanhoilla päivillään kesyyntynyt, ei kukaan muu voisi luoda elokuvaansa kohtausta, jossa David Hasselhoffin (as himself) lentokoneessa ulostama pökäle toimii loppukohtauksen ratkaisijana, todellisena deus ex machinana. (A Dirty Shame (2004)). Olen myös vakuuttunut siitä, että Waters turmeli Kathleen Turnerin. Tsekatkaa vaikka sitä söpöä ja kauniin herkkää kirjailijatarta Vihreän timantin metsästyksessä ja verratkaa sitten Californication-sarjan PR-firman omistajaan Sue Colliniin. Mitä ihmettä tapahtui välissä? John Waters ja pääosarooli Serial Mom (1994) -leffassa tapahtui! Eikä siinä mitään, Kathleen on ihq ja loistava.

Divine

Niin, se suosikkikirja. Löysin onnekkaasti muistaakseni vuonna 1992 jyväskyläläisestä kirjakaupasta Watersin nyrjähtäneen omaelämäkerrallisen kirjan Shokkiarvo -hyvällä maulla tehty kirja huonosta mausta, jota jo silloin tituleerattiin yhdeksi suomalaisten kirjastojen varastetuimmista nimekkeistä. Ja kyllä sitä tulikin niihin aikoihin selailtua. Kuinka voi olla pitämättä kirjasta, jossa  on sellaisia lukuja kuin Kaikkein saastaisimmat elossa olevat ihmiset, Miksi rakastan väkivaltaa, ja Edith Massey, munanainen? Loistavasti kirjoittava Waters kertoo siinä hämärästä nuoruudestaan ja pakkomielteistään (kuten Mansonin perheen rikosoikeudenkäynnit), sekä ennen kaikkea rakkaudesta elokuvantekoon ja lievästi sanoen omalaatuisesta ystäväpiiristään, jonka kanssa hän noita roskarainoja väsäsi. Tunnetuin heistä lienee suurenmoinen obeesi drag-artisti Divine, joka saattaa olla vaikuttanut nimimerkkivalintoihini internetin ihmeellisessä maailmassa jo kolmattakymmentä vuotta.

Kirjahaaste: Suosikki kouluajoilta

Day 25: Favorite book you read in school

Koulun pakkopulla saattaa pilata monta hyvää lukukokemusta. Aloin lukea Seitsemää veljestä omin päin samoihin aikoihin, kun Turkan siitä tekemää televisiosarjaa alettiin esittää. (Jota kaverini äiti kommentoi: 'Se on aivan hirveä sarja! En ole katsonut sitä ollenkaan!') Kirja osoittautui yhdeksi hauskimmista ja viihdyttävimmistä edelleenkään lukemistani opuksista. Luinkin veljeksistä innostuneena läjän muutakin Kiven tuotantoa. Mieltä lämmittävät vieläkin erityisesti kirjailijan käyttämät solvaukset. Sinä riihitonttu! Nurkkajulli! Körri!

Aleksis Veljen Seitsemän kivestä tulikin myöhemmin pakollisten koululuettavien listalle, mutta minunhan ei sitä tietenkään enää siinä vaiheessa tarvinnut lukea. En oikeastaan enää muista montakaan koulusta luettavaksi saatua kirjaa. Mitähän niitä oli: Taistelukala, Sotilaspoika, Sieppari ruispellossa, ehkä jotain Steinbeckia (jota luin ominkin päin)... Parhaana on varmaan jäänyt mieleen William Goldingin häiriintynyt yhteiskuntatutkielma Kärpästen herra, jonka voisi hyvinkin lukea uudestaan näin reilun 20 vuoden jälkeen edelliskerrasta. Voi sarvipää, kun tämäkin loistava klassikko varmasti edelleen menee monelta pilalle viheliäisenä pakkopullana. Tajusin muuten vasta ihan hiljattain, että 'kärpästen herra' on hepreaksi jotakuinkin Beelzebub.

Kirjahaaste: Suosikkikohtaus

Day 24: Book that contains your favorite scene

Aluksi meinasin pistää tähän yhden kohtauksen George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjasta, jonka lukemisesta iloitsin niin paljon, että riemuitsin siitä jopa eräälle hämeenlinnalaiselle professorille tekstiviestitse välittömästi sen luettuani. Mutta sitten toisaalta, ei tunnu oikein korrektilta ilakoida edes fiktiivisen lapsen kuolemalla, joten mietitään muuta.

Lempparikirjassani Perdido Street Station on hulvaton kohtaus, jossa eräs keskeinen henkilö ottaa yhteyden Helvettiin. Helvetti on kirjassa siis ihan olemassaoleva paikka, johon voi ottaa yhteyttä Helvetin suurlähettilään välityksellä. Steampunk kun on lajityyppinä, tehdään yhteyden luomiseksi tarvittava uhrauskin hoituu asianmukaisella vempeleellä, ja neuvottelut tuonpuoleisen kanssa pitää käydä tietysti tiettyjen sääntöjen mukaan. Mm. sanajärjestyksellä on väliä. Itse kohtausta sen kummemmin spoilaamatta kerrottakoon, että Helvetin suurlähettiläällä on kaiku, ts. hänen sanojaan seuraa puolen sekunnin viivellä hirvittävä demoninen toisto, joka kuulostaa kidutetun kirkumiselta. Myös näköhavaintoihin tulee häiriöitä - silmiä räpyttäessä saattaa nähdä vilaukselta kammottavia välähdyksiä hyeenanpäistä, kiemurtelevista kaltereista, hampaallisista rinnoista, kavioista ja kynsistä. Kohtauksessa selviää myös, että Helvetissä ollaan edelleen kiinnostuneita saaman elävien sielut talteen ja että Helvetti voi jäädä myöskin palveluksia velkaa maanpäälliselle asujaimistolle.

Kiehtova kohtaus, jossa keksittyyn fantasiamaailmaan ympätään länsimaista uskonnollista kuvastoa steampunk-hengessä mustaa huumoria unohtamatta.

Forssassa

Tuuli Hypénin näkemys.

Äitienpäivä viettyi anopin mökillä Forssan perämetsissä. Siinä samassa tuli tilaisuus käydä katsastamassa Forssan Kutomolla oleva jättiläismäinen kuukauden kestävä kirjamyyntitapahtuma Kirjalöytö Outlet, jossa kustantamojen varastotuotteita myydään valtavassa kutomohallissa suoraan siirtolavojen päältä. Valikoimaa on hirvittävästi laidasta laitaan, tietokirjoja, runoutta, romaaneja jos jonkinlaisista lajityypeistä, lastenkirjoja, elämäkertoja, sarjakuvia. Lähes 80 € saatiin kulumaan yhdessä vaimon kanssa ostoksiin, vaikka yritin toppuutella (lähinnä omia) ostointoilujani. Yksi jännä piirre kun selailee kirjavalikoimia, oli se sitten divarissa, sarjakuvafestivaaleilla, kirjakaupassa tai tällaisessa messumaisessa tapahtumassa, on se kuinka paljon hienoja löytöjä sitä tekee sellaisista nimekkeistä, joita jo omistaa. Oi kato, Hannu Lukkarisen järkälemäisiä Paasilinna-sarjiksia vitosella! Blacksadejä seitsemällä eurolla! Max Brooksin zombikirjat suomennettuina! Pelottavaa tuossa on se, kuinka paljon hyvää kamaa tuolla olisi ostettavana, mutta josta ei vain tiedä, että se on hyvää. Ehkä parempi niin.

Nuora selkeästi nuorensi minua.

Niin, ja paikallahan oli tuona päivänä myös kirjojaan signeeraamassa sarjakuvantekijät Milla Paloniemi, Tuuli Hypén ja Pertti Jarla, joten riensin tietysti paikan päälle ekisetäilemään. Kiroilevan siilin piirtäjältähän sain zombikuvan itsestäni jo yli vuosi sitten, joten pyysin kauniisti mainion Nanna-kettutytön tekijältä, jotta piirtäisiköhän tämä minut zombiksi. Ja piirsihän se, upouuteen Pikku-Fingerpori-albumiin, johon Pertti Jarlakin antoi kontribuutionsa. Jarla saattaa luulla, että stalkkaan häntä, mutta hän vakuutti, ettei epäile moista, koska en ollut vajaata tuntia aikaisemmin Salossa kärkkymässä hänen aikaisemmassa signeeraustilaisuudessaan.

Sitten bongasin kirjapinojen välissä tutunoloisen naaman. Eroottisista Nani Cowgirl -sarjakuvistaan(kin) tunnettu forssalainen kuvittaja ja sarjakuvantekijä Jouko Nuorahan se siinä. Rohkenin mennä juttelemaan, ja mieshän jutteli iloisesti varmaan puoli tuntia töistään, Espanjan-matkoistaan ja Forssasta. Ja saldona käteen jäi vielä, ei niin yllättävästi, zombahtava näköisluonnos. Onneksi löysin piirrosta varten vanhan taitellun A4-kokoisen paperinpalan takkini taskusta. Pornopiirtäjän lyijärillä kissan eutanasiakuitin taakse piirtämä zombikarikatyyri - tällaista voi tapahtua vain Forssassa.

Kirjahaaste: Kesken jäänyt

Day 23: Book you tell people you’ve read, but haven’t (or haven’t actually finished)

Oho, kirjahaaste on päässyt melkein unohtumaan. Jatketaan.

Eipä tule juurikaan mieleen kirjaa, jonka sanoisin muille lukeneeni, vaikken olisikaan. Yhden keskenjääneen kirjan muistan: Charles Dickensin David Copperfieldin. Olin kai alta parikymppinen, kun sitä kahlasin, mutta syy ei suinkaan ollut kirjan paksuudessa, tylsyydessä tms. Muistelisin päähenkilön olleen varsin hyväuskoinen ja hänen kohtalonsa julman isäpuolen sekä hirmuvaltaisen rehtorin kohdeltavina olleen varsin kurja. Jotenkin kaikki se epäreiluus ja vääryys mitä kiltin päähenkilön päälle vyörytetään oli ihan liian alleviivaavaa, ja siten ärsyttävää ja vaivaannuttavaa, joten kirja jäi kesken. Tai näin sen muistan.

Tosin painos oli WSOY:n Suuren lukukirjaston kuvitettu versio, joka oli kovakantinen, kooltaan 24 x 29 cm  ja painoakin n. kaksi kiloa. Teksti oli isoilla sivuilla kahdella palstalla. Siis hankala lukea, etenkin sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Ehkä sekin vaikutti keskeyttämiseen. Kirja on kyllä vielä tallessa, ehkä jonakin päivänä...

Kuolematuristin matkaopas

Matkoillani olen kerran jos toisenkin törmännyt kaiken maailman luuröykkiöihin ja muumioihin. Kaikenlaisia katakombeja, viemäreitä, hautapaikkoja ja luolia on tullut koluttua. Muutama tunnettu ossuaari ja krypta on ollut aktiivisesti mielessä missä pitäisi vielä käydä, kunhan niiden suuntaan tie vielä jossain vaiheessa vie.

En ollut kuitenkaan tajunnutkaan, kuinka paljon noita paikkoja pelkästään Euroopassa on. Aiheesta nimittäin julkaistiin hiljattain kirja, jonka tekijä kävi tutustumassa kymmeniin hautakammioihin, kryptoihin, luukokoelmiin ja ruumishuoneisiin. Pelkästään Baijerin seudulla viikon verran pyörimällä voisi vierailla useiden pikkukylien ossuaareissa ihmettelemässä vainajien maallisten jäännösten taiteellista esillepanoa. Ensi kesänä itse asiassa voisi käydä katsomassa kölniläisen pyhän Ursulan kirkon kultaisen kammion luumosaiikkia.

En ole tähän mennessä raaskinut kirjaa ostaa, enkä siis ole sitä vielä lukenut, mutta nyt olisi taas yksi syy enemmän hankkia kaikkien aikojen kahvipöytäkirja, kun lempparinettikauppani Book Depository tarjoilee seuraavan kuukauden ihan kaikesta miinus 10 prosenttia (koodi APMA12 kassalla). Pitäisköhän?

Edit: Piti. Tilasin opuksen alennusperiodin viimeisenä päivänä ja säästin huikeat kolme euroa. Mutta on kirjakin sitten komea.

Kirjahaaste: Seuraava yöpöydän pinosta

Day 22: Book you plan to read next

Kuten olen aikaisemminkin maininnut, odottaa yöpöydälläni (ja oikeastaan makuuhuoneen ikkunasyvennyksessäkin) vino pino lukemattomia kirjoja ja sarjakuvia. Minulla on koko ajan joku kirja kesken. Kun saan yhden loppuun, aloitan seuraavan. Välistä saatan lukea lyhyitä novelleja tai sarjakuvia, vaikka pidempi romaani olisikin kesken, mutta pääsääntöisesti vedän yhden luku-urakan loppuun ennen seuraavan aloittamista. Harvoin, hyvin harvoin mikään jää kesken. Kun olen kerran aloittanut kirjan lukemisen, saatan sen myös ennenmmin tai myöhemmin loppuun.

Mutta lyhyestä virsi kaunis, seuraava kirja tulee olemaan mitä luultavimmin Bernard Cornwellin kirja The Fort, koska kaverini roudasi sen pyytämättä jos kiinnostaa -periaatteella lainaan. Kyllähän Cornwell aina kiinnostaa. Tämäkin, vaikka kaveri sanoi vievänsä sen divariin myöhemmin, mikä saattaa viitata siihen, ettei lukuelämys ollut ikimuistoinen. Muuta en kirjasta tiedäkään, joten aika tabula rasana sitä saa tätäkin lähteä lukemaan.

Tämä kirjahaaste etenee väliin sen verran takellellen, että tiedä vaikka olisin saanut luettua kirjan ennen kuin seuraavan kerran saan aikaiseksi päivittää haastetta. (Toisaalta, en ole mikään nopea lukija.) Muita to-read -kirjoja yöpöydän läheisyydessä on ainakin pari Lovecraft-kokoelmaa,China Miévillen Kraken, toinen lukematon Cornwell Stonehenge, eräs zombinovellikokoelma, ja Pride and Prejudice and Zombies -kirja. Tosin päätin hiljattain lukea alkuperäisen Ylpeys ja ennakkoluulon ensin, jotta satiiri uppoaisi paremmin.

Kirjahaaste: Kuvakirja on kiva kirja

Day 21: Favorite picture book from childhood

Lisää kuvia kirjasta Love in the
Time of Chasmosaurs -blogissa.

Diggailin jo tarhaikäisenä hillittömästi dinosauruksista ja kaikesta esihistorialliseen aikaan liittyvästä. Minusta oli kuulemma tulossa isona arkeologi, mikä tiesi taloudessamme kovaa menekkiä pullasudeille. Kyllä. Vierailin säännöllisesti keittiön laatikolla realisoimassa pullasuteja, ja tein niistä käyttökelvottomia varsinaiseen tarkoitukseensa putsailemalla milloin mitäkin ulkoa löytämiäni 'fossiileja' mullasta ja pölystä. Vähän myöhemmin sivistyssanavarastoni laajeni sen verran, että ymmärsin toiveammattini olevan arkeologin sijaan pikemminkin paleontologi, koska dinot olivat kuitenkin parhaita. Ikävä kyllä Suomen peruskallion päällä olevasta maakerroksesta en koskaan tullut löytäneeksi Triceratopsin kalloa, vaikka joitan epämääräisiä luita joskus muistankin löytäneeni ja äidin pullasudilla hanganneeni. Mitähän nekin loppujen lopuksi olivat...

Dinoinnostus oli tietysti vanhempieni aikaansaannosta. Ehdoton suosikkikirjani oli heiltä saamani pop-up -kirja, jonka useilla sivuilla oli kolmiulotteisia pahvidinoja ja erilaisia pahviliuskoilla itseanimoitavia saurusten arkihetkiä, kuten söpön protoceratops-vauvan kuoriutuminen munasta. Kirja oli ehdoton hitti myös lastentarhan ns. oman lelun päivinä, jolloin 'kaikki' halusivat päästä kokeilemaan kirjani itseanimoitavia sivuja ja pällistelemään pop-uppeja. Luin kirjan tärviölle jo varmaan lapsuudessani, ja veljeni epäilemättä viimeisteli tuhon, mutta kirja on kuin onkin yhä tallella, edelleen kiitos kaukonäköisten vanhempieni. Nyt jo repaleiset sivut ja osin toimimattomat animaatiot löytyvät poikamme kirjahyllystä. Dinointoilu saattaa olla geeneissä.

Kirjahaaste: Useimmin luettu

Day 20: Book you’ve read the most number of times

- Kirja on surkea sijoitus, tokaisi entinen pomoni kerran. Kuunneltuaan rauhallisesti ensimmäiset paheksuvat vastakommentit hän jatkoi: Montako kertaa muka luette jonkun kirjan uudestaan? Mitä järkeä ostaa kallis uutuuskirja, jonka luet kerran ja hyvässä lykyssä puolisosi toisen kerran? Kirjastolaina on paljon järkevämpi. Niinpä. Tätä haastetta miettiessäni oli melkoisen vaikeata muistaa nimikkeitä, joita olisin lukenut useammin kuin kahdesti. Nykytilanteessa minulla on aikaisemmin lukemattomia kirjoja jonossa niin paljon, etten hetkeen voi ajatellakaan tarttuvani johonkin ennen luettuun. Mikä sinänsä on erinomainen juttu.

Useampia kertoja luettuja kirjoja on luultavasti enemmän lapsuuden ja nuoruuden aikana tavatuissa opuksissa, ja jo sieltä ajalta parhaiten nousee esiin Jules Verne -klassikko Matka maan keskipisteeseen. Tarina, jossa maan uumeniin laskeudutaan Islannissa, ulos tullaan tulivuorenpurkauksen mukana Italiassa, ja siinä välissä tavataan koko joukko muinaisia hirmuliskoja ja jättikasveja on mitä parhainta viihdettä. Nuorena tarinan itsekin nuoreen kokijaan oli helppo samaistua, ja olenpa tainnut lukea kirjan aikuisiälläkin ainakin kerran. Montako kertaa kaiken kaikkiaan, sitä en pysty muistamaan, mutta varmasti lukemistani proosakirjoista tämä on kärkipäässä.

Mitä tulee ex-pomoni mielipiteeseen, on siitä vieläkin pakko  olla eri mieltä. Vaikka ostamansa kirjan lukisi vain kerran, menee moni kirja kavereille lainaan, heiltä saa lainaksi muita kirjoja, niitä tulee ostettua käytettynä ja myytyä eteenpäin. Tälläkin hetkellä yöpöydän kyynärän korkuisessa pinossa on ainakin kaksi kavereilta lainattua opusta. Useimmille käsieni kautta kulkeville omilllekin kirjoille kertyy pitkän ajan kuluessa joka tapauksessa useita lukukertoja. Ei se ole huono sijoitus.

Kirjahaaste: Pilke silmäkulmaan

Day 19: Book that turned you on

Tähän ei varmaan nyt haeta mitään aikuisten kuvakirjoja, eihän? Haastetta pohtiessa mieleen ponnahti myös eräs lapsena lukemani Aku Ankan taskukirjan tarina, jossa joku ilkeä hallitsija, kalifi tms. uhkaili Akua ja Roopea kynimisellä. Huolestuneet ankat kuvittelivat itsensä kynittyinä isossa ajatuskuplassa. Vaikka kuva oli kaukana millään tavalla kiihottavasta, tuntui pikkupoikana sen katsominen aina jotenkin hyvin väärältä. Näin sarjakuva turmelee lapsesi mielen.

Kyllähän sitä teininä tuli luettua härätappoaseet ja luolakarhun klaanit ainakin osittain niiden kuuluisien seksikohtausten takia. Hienompaa oli kuitenkin löytää vanhempien kirjahyllystä Terry Southernin ja Mason Hoffenbergin kirja Candy. Lukion historianopettaja oli juuri hiljattain hehkuttanut Voltairen Candiden hyvyyttä (joka sekin löytyi samasta kirjahyllystä ja jonka luin ensin), ja tämä Candy osoittautui jonkinlaiseksi pornahtavaksi nykysatiiriksi tuosta valistusfilosofisesta klassikosta, joka on satiiri itsessäänkin. Kirjassa naiivi, viaton, äärimmäisen kaunis ja haluttava 18-vuotias Candy löytää itsensä oudoista, jopa bisarreista seksuaalisista tilanteista halutessaan vain auttaa muita.

Kirjan lähtökohdat ovat täysin (s)eksploitatiivisia, tekijöiltä odotettiin alun alkaenkin lähinnä pornografista tuotosta. Mutta vaikka tyyli onkin alhaista, oli rima miehillä jo valmiiksi korkealla. Beat-sukupolven kirjoittajat, Hoffenberg ja Southern lainasivat paitsi rakenteen Candidesta, myös yksityiskohtia ja ideoita monista muistakin  maailmankirjallisuuden klassikoista. Tarinan rakenne onkin episodimainen ja suorastaan varhaispostmoderni  Candyn ajautuessa toinen toistaan kummallisempien miesten jakamattoman huomion kohteeksi. Kirja luonnollisesti kiellettiin heti ilmestyttyään Ranskassa vuonna 1958 'shokeeraavana', mutta myöhemmin hippisukupolvi omi tarinan nopeasti, ja kirjaa pidetään nykyisin jonkinlaisena beat- ja kukkaissukupolvien klassikkona, vaikka se on kirjoitettu selkeästi ennen hippiaikaa.

Suomeksi Candy julkaistiin vuonna 1968, jolloin siitä ilmestyi myös hipahtava komediaelokuva. Kymmenen vuotta myöhemmin tarinasta tehtiin vielä pornoelokuvaversio. Leffat on näkemättä, mutta tämän jutun kirjoitettuani on melkeinpä pakko hakea kirja taas käsiini (olenkohan jo realisoinut sen pois porukoiden kirjahyllystä?) ja lukea uudestaan. Luulen, että lihallisemmat yksityiskohdat varastivat ensilukemalla pääosan alta parikymppisen miehen huomiosta, eikä sitä sitten tuolloin saanut ihan kaikkia kirjallisuusviittauksia tarinasta irti.

Kirja-ale taas Book Depositorylla

Kappas, brittiläisellä nettikirjakaupalla Book Depositorylla on taas 24 tunnin ale, jossa se myy yhtä suosittua nimikettä tunnin kerrallaan periaatteella niin kauan kuin tavaraa riittää. Alennukset ovat kovia, luokkaa -60 % tai -80 %. En itse bongannut mitään pakollista viime kerran alessa, mutta täytynee kytätä sivua tunnin välin taas tällä kertaa, jos jotain kivaa löytyisi. Ostokokemukseni tuolta ovat pääsääntöisesti hyviä, virheensäkin osasivat korjata mallikkaasti. Vajaa tunti alen alkamiseen!

Kirjahaaste: Pisin ja lyhin kirja

Day 16: Longest book you’ve read

Näyttää siltä, että pisin lukemani kirja löytyy parin haasteen takaisesta sarjasta A Song of Ice and Fire. Sen jokainen osa taitaa olla lähemmäs tuhatsivuinen, ja pisin on kolmannen osan, A Storm of Swordsin, pehmeäkantinen USA-painos, joka on Wikipedian mukaan 1128 sivun mittainen. Tästä löytyy tosin eri tietoja, ja koska lukemani kirja oli minulla vain lainassa, en pääse tarkistamaan sivumäärää. Kärjessä tuo taitaa joka tapauksessa olla.

Yritin löytää vielä jonkun pitemmän lukemistani Mika Waltarin järkäleistä, mutta eivät pärjänneet Martinille. Dumas'n Monte Criston kreivikin jää miekkamyrskyä lyhyemmäksi. Haastetta pohtiessani huomasin lukeneeni aika paljon yli 750-sivuisia kirjoja, mutta tietyt venäläiset klassikot on kyllä vielä läpikahlaamatta. Ei silti, ei pituus tai lyhyys ole mikään erityinen itseisarvo kirjalle.

Day 17: Shortest book you’ve read

Maailman lyhin kirja on isäni mukaan Anssi Kukkosen Minun käyttämät possessiivisuffiksit, mutta saman nimikkeen kuulee joskus myös väitettävän olevan jonkun muun selostajan (kuten Juha Jokisen tai Raimo Häyrisen) tekosia. Lyhimmän kirjan määritelmä on tietysti ilman vitsailujakin aika häilyvä. Lasketaanko miniromaanit mukaan? Runokokoelmat? Sarjakuvat? Tietokirjat? Lähdin kuitenkin tutkimaan proosakirjoja. Hyllystä löytyvä H.P. Lovecraftin 184-sivuinen pienoisromaani At the Mountains of Madness and Other Stories vie täpärästi voiton vuosia sitten lukemastani Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:stä, joka Wikipedian mukaan on 186 sivua pitkä. Lovecraftin kirjan ne muut tarinat pidensivät opuksen mittaa rankasti, sillä Hulluuden vuoret yksinään on vain 110-sivuinen tarina. Lyhin kirja taitaa kuitenkin olla George Orwellin Eläinten vallankumous, jonka sanotaan olevan vain 126 sivua pitkä - tai siis lyhyt.

Kirjahaaste: Eka kirja lapsena

Day 15: First “chapter book” you can remember reading as a child

Pitkästä aikaa helppo haaste. En tosin ole varma, mitä tuolla 'chapter bookilla' oikeastaan tarkoitetaan, mutta eiköhän se ole jonkinlainen romaani, jossa on lukuja. Niinku ei kuvakirja tai silleen. Opin lukemaan kuulemma neljävuotiaana puhelinluetteloa tutkimalla (muistan vieläkin ne mustat marginaalien neliöt, joissa oli sukunimien alkukirjaimet), ja olen siitä lähtien käyttänyt aina jonkinmoisen osan vapaa-ajastani lukemiseen. Voi olla, että on joitain vieläkin aikaisempia lukemiani luvullisia kirjoja, mutta ihka-aitoja muistikuvia minulla on Gösta Knutssonin klassisista Pekka Töpöhäntä -kirjoista.

Tietenkään en muista mikä niistä kaikista oli juuri se ensimmäinen lukemani, mutta muistan elävästi mm. korvapuolen Mauri Mäyräkoiran, kissamestaruuskisat (jotka lyhennettiin kirjaimilla KM, jotka lopulta viittasivat kisoja sabotoineisiin Konradiin ja Monniin) ja sen, että jossain kirjassa Pilli ja Pulla käyttivät taajaan sanaa 'arvattavasti', koska se kuulosti heistä hienolta. Muistan myös jonkun hienostelevan kissahahmon, joka hoki koko ajan oh la la, koska halusi kuulostaa pariisittarelta. Jostain syystä se ärsytti minua lapsena suunnattomasti, mutta luultavasti se ärsytti kirjan hahmojakin, joihin minä vain eläydyin. Sitä en muista, oliko se mahdollisesti Maija Maitoparran ensiesiintyminen, mutta sen kyllä etten tuolloin ymmärtänyt, että se lausutaan oolalaa, mikä olisi ollut ehkä hiukkasen vähemmän riepova kuin se ainainen oh la la.