Kusilurkin muistolle

Kävin tänään tapattamassa kissamme. Onni oli ollut perheenjäsenemme 15 vuotta. Siinä ajassa heikkomielisempäänkin olentoon kiintyy yllättävän paljon. Ja kyllä, nimitän kissaa perheenjäseneksi. Annan sille nimen, jollaisia voidaan antaa ihmisillekin. Saatanpa toisinaan äityä peräti viittaamaan elikkoon persoonapronominilla, jolla viitataan tavallisesti vain ihmiseen, vaikka joitakin mielensäpahoittajia tällaiset ylvästä ihmisrotua halventavat tavat riepovatkin. Mitä muuta kuin perheenjäsen on toistakymmentä vuotta kuvioissa hilluva, kaiken karvastava, vähä-älyinen, ajoittaisia juomisongelmia (kieli perhana ei ota aina kosketusta veden pintaan) kokeva, mukavuudenhaluinen, ehkä maailman säysein kissa?

Onni oli oman tiensä kulkija. Se otettiin aikoinaan huostaan Kissojen katastrofiyhdistykseen, josta se annettiin yhdessä Armas-kissan kanssa tulevan vaimoni hoteisiin sen ollessa arviolta kaksivuotias. Katastrofiyhdistyksen (mahtavan dramaattinen nimi muuten - olisiko Kissojen maailmanloppuyhdistyksestä edes haastajaksi?) väki nimitti kissaa Luruksi, vaikka kissat saivat uudessa kodissaan uudet nimet Onni ja Armas. Onni nyt vain oli niin onnellisen yksinkertainen olento. Luru saattoi muuten olla ihan aiheesta annettu onomatopoeettinen nimi - sisäkissaksi muuttunut Onni kelpuutti vain verrattain puhtaan ja hajuttoman kissanvessan. Jos laadussa oli moittimisen varaa, ei herralle tuottanut moraalisia ongelmia laskea vesiänsä vaikka lattialle jääneen sateenvarjon päälle. Näitä tapauksia sattui onneksi vain harvakseltaan, ehkäpä parisenkymmentä (Vähättelenkö? Aika kullannut suihkut?) yllätyskusilammikoa Onnin elämän aikana, mutta se opetti isäntäväen nöyrästi olemaan jättämättä reppuja tai vaatekasoja lattialle lojumaan otollisiksi tilapäisvessoiksi. Kenkiäkin suosittiin aseteltavaksi nojaamaan seinään siten, ettei niiden päälle olisi helppo mennä pissalle. Tästä hyvästä lempinimi Kusilurkki (saks. Pissnelke).

Onni oli erittäin koira-, lapsi- ja yleensäkin ihmisystävällinen, mitään pelkäämätön feliini. Se kesti Armaksenkin ennenaikaisen kuoleman kohtuullisen lyhyellä suruajalla. Onnin pystyi lähes käytännössä solmimaan umpisolmuun, ja kissa sen kuin kehräsi. Onnin ympäriltä pystyi imuroimaan ilman, että kissa piittasi ulvovasta vakuumihelvetinkoneesta pätkääkään. Itse asiassa Onnin turkinkin imurointi tuotti eläimelle vain nautintoa. Miten ystävällistä, saan huomiota, se tuntui ajattelevan. Onni tuntuikin ajattelevan asioista omalla tavallaan, ja vuosien saatossa se sai myös oman äänen, jota erityisesti vaimoni osasi tulkita hyvin. Onni oli paha suustaan, se saattoi ihmetellä triviaalejakin asioita varsin vulgääristi: Mitä vittua, myrsky vesilasissa! (kun juomakupin nestepinta heilui ikävästi juomista yrittäessä). Onnilta ei myöskään taipunut kieli tai erikoisemmat sanat aina ihan toivotusti. Eräänkin eläinlääkärireissun jälkeen kissaherra heräsi nukutuksesta epäilemättä pää kivistäen: Miten ystävällistä! Lasse vei minut kaupungille. Taidettiin mennä baariin. Mutta voi! Miten noloa, minä en muista mitään. Sitä paitsi minulla on kaamea karpula. Halloweenin aikoihin kissa totesi: Minä olen Dakula, hirveä hampuusi! Onnia pystyi käyttämään konepistoolina, pumppuhaulikkona tai poliisin nopeustutkana. Onni pystyi soittamaan ihmisavusteista ilmakitaraa, ilmakoskettimia, ilmarumpuja tai esittämään ihmisavusteisia pantomiimeja eri biiseistä. Onnin ulkonäköimitaatiorepertuaariin kuului ainakin Yoda, Batman ja Roope Ankka.

Mitä vittua?

Onni oli pari viimeistä elinvuottaan ns. luuta ja nahkaa. Se ei selvästikään enää saanut ruoasta irti kaikkea mitä olisi pitänyt. Sisäelimet taisivat toimia vajaateholla. Ruoka ja uni kyllä maistuivat, ja kissa vaikutti kaikin puolin tyytyväiseltä ja tuskattomalta. Kaverimme Janne jo epäili, että Onni on itse asiassa zombi, jolta se tosiaan muutenkin viimeisinä vuosinaan vaikutti. Veljeni perheessä joitakin kertoja hoidossa ollessaan Onni sai lempinimen Maailman hitain kissa. Zombikissa ei liikoja kiireitä pitänyt - matka sohvan selkämykseltä ruokakupille saattoi miettimistaukoineen kestää hyvät kymmenen minuuttia. Itse ehdimme ounastella viikatekissan tuloa jo parinkin talven ajan, mutta niin vain kissaäijä selvisi vuodesta toiseen. Viime kesän helteet olivat jo saada Onnin potkaisemaan tyhjää (se juomisongelma, kato), mutta niin vain kissavaari tokeni siitäkin koettelemuksesta. Aloinkin kesästä lähtien tapailla ukulelella mollivoittoista sointukulkua, jolle annoin nimeksi Onni Lament - eka biisini?

Muutama viimeinen viikko alkoi olla jo lopun alkua. Onnin leukaan kasvoi omituinen kova patti, joka kasvatti leuan kooltaan kolminkertaiseksi. Minä olen Gepard Depardjöö, ilmoitti Onni, eikä näyttänyt varsinaisesti kärsivän kasvaimestaan, mitä nyt kuolasi kuin jo vähän isompikokoinenkin koira. Väliin näytti kuin katti olisi syönyt lenkkarin, nauha vain roikkui suusta. Muita lieveilmiöitä oli Onnin hyppäämättömyys. Vanha kroppa ei enää toiminut vetreiden nuoruusvuosien lailla, ja sohvan päälle ja syliin piti kiivetä upottamalla kynnet sohvan kylkeen tai reiteen ja punnertamalla. Hengitys oli käynyt jo työlääksi, kyljet lommolla kissa vinkui, mutta lopunajan merkit realisoituvat viimeistään siinä vaiheessa, kun Onni ei enää pystynyt peseytymään itse. Turkki oli kuin rastafarillla (pastavaarilla!), likainen kuola tahri leuan ja etutassut, silmätulehdus puolet muuta naamaa, ja koko eläin haisi pilaantuneelle kissanruoalle. Olimme tulleet siihen pisteeseen, johon kukaan lemmikkieläimen omistaja ei halua joutua, vaikka kaikki tietävätkin sen olevan jonakin päivänä edessä.

Olin kaivanut Onnille jo kesällä valmiin haudan anopin mökille talven routaa ennakoiden. Siitäkin riitti mustaa huumoria pitkälle syksyyn. (Miten ystävällistä! Oma hauta!) Harkitsin puolitosissani, että veisin Onnin mökille elävänä, ja kalauttaisin kissalta halolla tajun lopullisesti kankaalle. Eläimethän pelkäävät eläinlääkärissä kuollakseen (tässä tapauksessa syystä). Ajattelin, että yllätyskuolema olisi paljon armeliaampi. Tätä suunnitelmaa varjosti ensinnäkin se, että en tiedä pystyisinkö moiseen ollenkaan, ja toiseksi se, että kissantappajalla ei välttämättä olisi kovin lämmin kohtelu kotona. Sitä aina toivoi, että jokin aamu sitä löytäisi kissan nukkumasta vakipaikaltaan olohuoneen patterin vierestä, kunnes huomaisi, että eihän se nukukaan. Mutta harvoin se noin menee. Tänään klo 17.30 oli siis Onnin päivät luetut ihan oikealla eläinlääkärillä. (Eutanasia, mukava asia!)

Morbideissa tunnelmissa menin Onnin kanssa eläinlääkärille. Henkilökunta vaikutti ilmeitänsä, äänenpainojansa ja muuta olemustansa myöten empaattiselta. Paskat, ne tekevät tätä monta kertaa viikossa, ajattelin synkästi. Lääkäri varmisti tullessaan, että onhan kyseessä Onnin eutanasia. Yritin epätoivoisesti keventää (omaa) tunnelmaa sanomalla, että hyvä kun kysyt, ettei mene Rekun luomenpoiston kanssa sekaisin. Lääkäri kysyi myös, että haluanko olla läsnä toimenpiteen ajan. Totta helvetissä, enhän minä nyt voi jättää sitä tänne pelkäämään, kun sinä teloitat sen. (En minä kuitenkaan noin sanonut.) Rauhoittavan aineen alkaessa vaikuttaa hyvästelin Onnin ääneen. Minä, kova jätkä ja oikeastaan enemmän koiraihminen. Sitten nukutusainecocktail vaivutti Onnin viimeiseen uneen. Rapsuttelin kissavanhusta, kunnes stetoskooppi kertoi sydämen pysähtyneen. Työläs vinkuhengitys oli viimein loppunut. Lääkäri jätti minut hienotunteisesti yksin huoneeseen.

En halunnut kuljettaa kuollutta Onnia samassa kantolaatikossa, jossa sen olin eläinlääkäriin tuonut. Olin ottanut töistä mukaan tyhjän kopiopaperilaatikon ruumisarkuksi. Nostin Onnin laatikkoon. Hoitopöydälle jäi virtsalammikko. Lurun viimeinen kusijäynä. Kun suljin kannen, huomasin siinä tarran jossa luki '1 kolli'. Onni oli huumorikissoja loppuun asti. Ajoin anopin mökille valmiille kuopalle, jonka äärellä Onni yllätti vielä kerran: Kissa oli vielä tunnin ajomatkan jälkeen ihan lämmin. Oli pakko tuijottaa valkoista turkkia hyvä tovi, ettei kissa olisi kuitenkin vielä hengittänyt. Ei se hengittänyt. Autoradiossa soi Motörheadin Killed by Death.