Nekfrogmantik

Mökkilammessa kellui vappuna joku outo Cthulhunnäköinen möykky, joka osoittautui kasaksi kutevia rupikonnia. Yhden jalka roikkui omituisesti. Viikon kuluttua sama kasa lillui rantavedessä edelleen, mutta yksi konnista oli ilmeisesti hukkunut kevätkarkeloiden aikana ja ehtinyt jo 'muumioitua'. Tätä eivät innokkaat konnat panneet pahakseen vaan jatkoivat  innokkaasti kutupuuhiaan. Mitä helvettiä nyt taas, luonto?

Arkistojen aarteita

Eipä ole jaksanut pahemmin bloggailla. Pidemmittä puheitta siis asiaan. Työpaikkani muuttaa fyysistä sijaintiaan. Olenkin viime päivinä joutunut muuttoa varten arkistoimaan ikivanhoja kyselylomakkeita nykyaikaisiin arkistolaatikoihin kellaritiloissa, joihin on useamman vuosikymmenen aikana kertynyt aikojen saatossa kaikenlaista tutkimusroinaa.

Vielä 1980-luvulla tutkimuslomakkeissa esitettiin kysymyksiä, joita tuskin tänä päivänä ihan samanlaisilla sanamuodoilla kysyttäisiin.

Kellarista löytyi laatikkokaupalla ulostetestejä. Uskoakseni käyttämättömiä.

Tällä testillä voi etsiä okkultistista verta kakasta. Pahasti päässeet testit vaan vanhentumaan.

Tutkija oli analysoinut ns. pellevastauksia eräästä kyselytutkimuksesta ja profiloinut pellejä. Hevistä diggaaminen tuntui olevan kiinnostava merkki....

...kuten myös Juice Leskisen fanittaminen. 

Pellevastausten silmäily paljasti, että ihan samanlaisia asenteita ihmisillä oli kolmisenkymmentä vuotta sitten kuin tänäkin päivänä. Törkeyksien latelu oli väliin aivan samanlaista kuin mitä nykyäänkin näkee. Niitä ei vain tuolloin voinut tyrkätä someen kaikkien näkyville.

Kakkakirje

Voisi kuvitella että kyselytutkimuksien tekeminen yliopistossa olisi kuivaakin kuivempaa hommaa. Työssäni olen kuitenkin törmännyt jo peräti zombiin. Paljon normaalimpaa kyselytutkimuksissa on saada kyselylomakkeen palautuskuoressa jotain sinne kuulumatonta. Kotikoomikot ovat vuosien varrella ahtaneet vastauskuoriin vanhan pipon, paperikorin sisältöä, pornokuvia, runebergintorttujen reseptin, ja saimmepa kerran pornolehti Kallenkin, jonka kannessa oli mm. teksti: Gay-Lasse hurahtaa tosi miehiin.

Tänään eräässä kuoressa palautui kuitenkin tähänastisista, öööh, mielenkiintoisin löydös: Jonkun vastaajan äidin ulostenäyte. Kyseessä oli ilmeisesti väärään kuoreen livahtanut näyte, koska lähetyksen sisällä oli toinen, käyttämätön palautuskuori. Lähetimme kakat siinä oikeaan osoitteeseen, mutta kyllähän tässä vähän jäi epäilys kalvamaan, oliko tuo vain rehellistä palautetta ja kannanottoa meille. Enpä ole kuitenkaan ennen saanut pussillista paskaa postissa.

Kotiokkultistin kakkapussi?

Tukka

Oman jälkikasvun ikääntyessä tulee aina joskus vastaan yllättäviä flashbackeja omasta lapsuudesta. Tokaluokkalainen poikamme selitti hiljattain, kuinka koulussa pari tyttöä tirskuu sanalle tukka, mutteivät suostu kertomaan mitä siinä on hauskaa. Sanoin totuudenmukaisesti, ettei siinä olekaan mitään hauskaa. Eilen sitten tytöt olivat vihkineet pojankin salaisuuteen: Tukka tarkoittaa pimppikarvoja!

Ominakin ala-asteaikoina joskus 80-luvun alkupuolella oli noloa käyttää sellaisia sanoja kuin panna, kumi tai tukka. Kaksi ensinmainittua ymmärtää sikäli, että ne oikeasti ovat kohtuullisen yleisessä käytössä homonyymeinä (tirsk). Mutta onko kukaan muka oikeasti viitannut tai kuullut jonkun viittaavan tukalla häpykarvoihin - muuten kuin juuri tuossa ala-asteen aikaisessa nolaamistarkoituksessa? Olen vuosien varrella tehnyt hidasta tukkagallupia, ja tirskunta on maantieteellisesti yllättävän laajalle levinnyttä - ei siis minkään tietyn paikkakunnan tai seudun ominaispiirre - ja ajallisestikin ainakin pari kolme sukupolvea on epäonniselle tukansanojalle hihitellyt. Aina se on kuitenkin osunut tuonne kymmenennen ikävuoden molemmille puolille ja joka kerta vain niihin tilanteisiin, jossa joku raukka on yrittänyt puhua hiuksista.

Jälkikasvulle olin jo tasa-arvon hengessä vastaamassa isällisen römeällä äänellä, että:  Poika, kyllähän se munakarvojakin meinaa, mutta en ole vielä kuullut kenenkään raportoineen käyttäneensä tukkaa oikeasti alapääkarvoituksen merkityksessä, joten kiistin jyrkästi koko kaksoismerkityksen.

Toisille annetaan, toisille ei

Vanhassa kansanlaulussa Tula tullalla lauletaan seuraavasti:

Tule meille vaan, meillä leivotaan. 
Saat lämmintä leipää, jos annetaan.
Tula tullalla, tula tullalla,
Saat lämmintä leipää jos annetaan.

Mitä helvettiä? JOS annetaan? Kutsutaan oikein kotiin leivontapäivänä, mutta sitten ei välttämättä annetakaan mitään? Kannattaako sitten edes mennä, jos joutuu lakki kourassa pokkuroimaan ja nöyristelemään että saisi vähän leipää, JOS arvon leipurinmulkku suvaitsee sitä antaa. Pitäkää känttynne, saatana. Muutenkin epäilyttävät sanat tuossa laulussa. Mitähän tuo leipominen ja leipäkin oikeasti meinaavat? Ettei vain olisi eufemismia koko hoilotus. Posket pullalla. Älä sinä päälleni kurkista. Saat maata mun käsivarrella. Voyeurismia ja fornikaatiota!

Ja mikähän siinä on että nuo leipomislaulut ovat muutenkin tuollaisia epäreilujen ja valikoivien ruoanjakajien tunnussävelmiä? Täysin irrationaali ravinnonjakoperuste on tässäkin älyttömässä renkutuksessa:

Aleksille taikinaa, Aleksille taikinaa, 
Aleksille taikinaa ja Juliukselle voita. 
Kyllä se Julius tulla saa, kyllä se Julius tulla saa, 
kyllä se Julius tulla saa kun se on niin nätti poika.

Että rumilukset älkööt vaivautuko, vai? Sieltä se pikkusievä Julle taas omahyväisesti hymyillen tulla paarustaa maha täynnä pullaa. Sokeria huuliltaan nuollen ja naama rasvasta kiiltäen. Ja taikina-Aleksi hännystelee sen perässä jauhot rinnuksilla ja hiivat naamalla meille vähäosaisille mölliäisen näköisille naapuruston penskoille ilkkuen. Vitun nilkit.

Lehmän pelottava naama

Oletteko huomanneet, että lehmän turpa näyttää pelottavalta kuollutsilmäiseltä nenättömältä hirviöltä?

You just realized cows have scary empty-eyed noseless monsters on their muzzles.

Huomasin tämän tärkeän seikan kun katselin viime kesänä Särkänniemessä kuvaamaani videopätkää ammuvasta Iiris-kyytöstä:

Psykedeelisiä zombietanoita!

Haudontapussi

Leucochloridium paradoxum on vinkeä laakamatoihin kuuluva tiehytmato, jolla on jo parasiitiksikin harvinaisen kiero ja bisarri lisääntymistaktiikka. Tiehytmadon hedelmöittyneestä munasta kehittynyt ripsitoukka muuttuu kotilotyyppisen etanan ruoansulatusjärjestelmässä sporokystaksi, eräänlaiseksi haudontapussiksi, jossa muhii jopa satoja toukkia. Pussi valtaa tyypillisesti etanan tuntosarvet sisältäpäin turvottaen ne paksuiksi, värikkäiksi ja sykkiviksi diskovaloiksi!

Samalla etana zombifioituu; kun normaali etana hakeutuu hämäriin paikkoihin, kiipeää infektion saanut nilviäinen avoimemmille mestoille näkösälle osumaan helpommin saalistajien silmiin. Psykedeelisillä väreillä sykkivät tuntosarvet muistuttavat isoja liikkuvia toukkia, mikä houkuttelee lintuja nappaaman etanan ruoaksi. Ja linnut ovat vasta se loismatomme varsinainen isäntäeliö - etanan osaksi jää sykkiä diskoväreissä syöttinä ja toukkasäiliönä ennen syödyksi tulemistaan. Linnun ruoansulatuksessa haudontapussista vapautuvat toukat sitten lisääntyvät keskenään tuottaen munia, jotka lintu ulostaa kloaakistaan pihalle. Pihalla mönkivät kotilot nauttivat tällaisia linnunkakkoja sitten muun ruoan ohessa ravinnokseen, ja näin ympyrä sulkeutuu. Uusia diskozombietanoita on tulossa!

Ja sama videona:

Sosiaalietuuksien väärinkäyttö ja harmaa talous

Katselin TV2:n Docventures-ohjelmapaikalla jokin aika sitten tulleen The Queen of Versailles -dokumentin, jossa seurattiin tosi-tv-hengessä yhdysvaltalaisen lomaosakekeisarin perheen joutumista vuoden 2008 finanssikriisin keskelle. Amerikan suurimman yksityiskodin rakennustyöt menivät jäihin ja käsittämättömässä yltäkylläisyydessä elänyt perhe joutui miettimään arkensa uusiksi. Leffa on ihan suositeltavaa katseltavaa, mutta etenkin sen jälkeen käyty keskustelu, ns. Docventuresin jälkiliukkaat, jonka ohjelmaisännät Tunna Milonoff ja Riku Rantala kävivät vieraanansa olleen taloushistorian professorin Markku Kuisman kanssa innosti etsimään lukuja harmaasta taloudesta ja sosiaalitukien väärinkäytöstä.

Jokin aika sitten sosiaalista mediaa syvästi järkyttänyt ns. sossu-Tatun tapaus loi keskusteluilmapiirin, jossa annettiin ymmärtää sosiaalietuuksien väärinkäytön olevan keskeinen ongelma yhteiskunnassamme. (Tatulle tosin taisi riittää elämiseen ihan lailliset tuet, eikä kyse ollut ihan sataprosenttisesti väärin perustein huijatuista tukieuroista.) Docventuresin keskustelussa, kuten monessa muussakin yhteydessä, kuitenkin muistutetaan että sossuhuijarit ovat pisara meressä verrattuna yritysten veronkiertoon ja muuhun harmaaseen talouteen. Millaisia nämä luvut sitten ovat? En kovin kauan viitsinyt googlailla, mutta aika äkkiä varmistui se, ettei kukaan varmuudella tiedä paljonko verottajan ohi virtaa maksuliikennettä tai millaisia summia kansalaiset huijaavat tukina yhteisistä verovaroistamme. Esim. Stakesin vuoden 1999 tutkimuksen mukaan väärin perustein maksettujen etuuksien arvoksi arvioitiin yli 20 miljoonaa euroa, kun taas pari kuukautta sitten Kelan johtava tutkija arvioi vuosittaisten väärinkäytösten pyörivän neljän miljoonan euron paikkeilla. Harmaan talouden aiheuttamia valtion verotulojen vuotuisia menetyksiä tutkija arvioi olevan vähintään 4-5 miljardia euroa.

Syötin mielenkiinnosta lukuja Exceliin ja tein pallograafin, jossa pallot ovat lukujen mukaisessa suhteessa toisiinsa, jos vaikka visuaalisuus auttaisi muodostamaan kuvaa veronkierron ja tukihuijausten suhteesta. Klikkaa kuva luettavammaksi.

Kuvassa on pallot (musta ja harmaa) molemmille löytämilleni tukiväärinkäytösluvuille, joista musta on siis tuoreempi. Vertailun vuoksi laitoin oranssinsävyiset pallot myös arvioille tukien alikäytöstä. Jo niiden keskinäinen ero on huikea, mutta aika kuvaavaa on, että tukiin oikeutettujen mutta niitä nostamatta jättävien euromäärä on edelleen moninkertainen tukien väärinkäyttäjiin nähden. Aivan oma lukunsa on sitten tuo punaisen tissin näköinen pallo, joka kuvastaa 5 miljardin veroeuron menemistä ohitse yhteisen verokertymämme. Siihen sisältyy pienempinä palloina kansainvälisen sijoitustoiminnan veronkierto ja yksityishenkilöiden veroparatiiseista saama korkotuotto, joista jälkimmäinen on yli kaksinkertainen Kelan tutkijan arvioon vuosittaisesta tukihuijauksesta. Kuvaan olisi voinut lisätä vielä 115 miljoonan euron kokoisen pallon kuvaamaan Kelan takaisinperimiä tahattomia liikamaksuja. Se olisi vähän isompi tuota vaaleammanoranssia palloa.

Toki tuo punervansävyinen tissinnäköinen veronkiertomiljardipallo on sitä samaa porukkaa, joka pitkälti myös ihan oikeita verotuloja kassaan tuo. Samoin on syytä muistaa, että Suomessa tilanne on muihin maihin verrattuina varsin maltillinen sekä veronkierron että tukihuijaamisten osalta. Mutta ihan vain mittasuhteita tarkastellakseni nuo löytämäni luvut samaan kuvaan iskin. Lukuja voi taatusti kritisoida ja löytää niistä mitä erilaisimpia variaatioita eri vuosille. Nämä nyt vaan on kaivettu nopeasti netistä googlaamalla. Ohessa lähteet:

http://www.studio55.fi/tastapuhutaan/article/nain-kelaa-huijataan---vaarinkaytoksiin-miljoonia-vuosittain/265094
http://www.haaste.om.fi/Etusivu/Lehtiarkisto/Haasteet2011/Haaste12011/1302672583090
http://web.eduskunta.fi/dman/Document.phx?documentId=ov27110161110618&cmd=download
http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2011/numero-3/veronkiertotemppu-kuinka-se-tehdaan
http://fi.wikipedia.org/wiki/Veroparatiisi
http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/101200/071kuivalainen.pdf?sequence=1
http://www.savonsanomat.fi/savo/kela-petoksista-miljoonatappiot/1079052

Pareidolia

Vihaiset pylväät

Olen aina erottanut näennäisen kaoottisessa kuvioinnissa, satunnaisissa hahmoissa ja jopa äänissä tuttuja muotoja. Pikkupoikana voimalinjojen pylväät vaikuttivat vihamielisiltä tanassa seisovilta olennoilta.Venematkalla tuttavien mökille perämoottorin melskeestä alkoi erottua rytmikäs musiikki. Tarpeeksi kauan television ns. lumisadetta tuijottamalla huomasin pystyväni silmilläni 'ohjaamaan' kohinan osia aika friikillä tavalla. Samantapaiset havainnot ovat jatkuneet aikuisiälle asti. Taloyhtiömme vanhassa saunassa oli lattiassa demonin kasvot, jonka kanssa otin aina tuijotuskilpailuja. Mökkisaunan kiuaskivissä on tälläkin hetkellä selvästi parinkin saunatontun kasvot. Kuulen näinäkin päivinä toisinaan työhuoneessani kuuluvassa tietokoneen tuulettimen ja ilmanvaihdon sekaisessa huminassa joskus niinkin selvää musiikkia, että olen mennyt käytävään kuulostelemaan että kuka helvetti täällä kuuntelee naiskirkkokuorolaulua.

Teknopossut

Ilmiö on nimeltään pareidolia ja se on varmaan kaikille jossain määrin tuttu ihan jokapäiväisestä elämästä tai vaikka Rorschachin musteläiskätesteistä ja paahtoleipään tai koiran ahteriin ilmestyvästä Jeesuksesta. Eräs tuttu säikähti vuosia sitten pahemman kerran, kun hän muistaakseni salbutamolia sisältäneellä lääkellä yskäänsä hoidettuaan joutui useiksi päiviksi tilaan, jossa hänellä oli 'värit päällä'. Toisin sanoen tietyt värit korostuivat näkökentässä epäluonnollisiksi, ja esim. autojen keulat näyttivät vihaisilta kasvoilta. Lääkkeen sivuvaikutus siis edesauttoi pareidolisten havaintojen tekemistä. Se oli kuulemma ahdistavaa vaikka yritinkin lohduttaa sillä, että moni olisi valmis maksamaan päästäkseen tuollaiseen tilaan.

Luin hiljattain että sarjakuvafinlandiavoittaja Ville Tietäväisellä on tyttärensä Ainon kanssa 'naamojen keräily' peräti harrastuksena. Aloin penkoa viime vuosien valokuvia, ja olenhan näköjään minäkin räpsinyt vahingossa ja ihan tarkoituksellakin muutaman pareidoliaotoksen matkoilla ja kotikonnuilla.

Basaari valmiina ahmaisemaan asiakkaat.

Oviankka

Ei julkisivua suotta sanota fasadiksi.

Auton kojelauta näyttää kieltä

Kroatialainen apea bunkkeri 

Vessanorsu

Robottimuurahainen

Kera

Kovasti tuntuu olevan nyt muotia kääntää sanajärjestys, jos käytetään mukanaoloa merkitsevää kirjakielehtävää sanaa kera.

- Söin pannukakkua kera kermavaahdon ja mansikoiden.
- Mennään veneilemään kera puolison ja koiran.

Sen ymmärtäisi joten kuten, jos teksti olisi muutenkin runollista tai tyyliteltyä, mutta jengi käyttää Yoda-sanajärjestystä aivan kuin kuvittelisi, että 'kera' vaatii genetiivissä olevan substantiivin peräänsä. Ei se vaadi. Ihan sama kuin juttelisi, että

- Juusto on päällä pöydän.
- Kirje oli pudonnut taakse kirjahyllyn.

Kyseessä on suurin piirtein yhtä kummallinen kielen oikku kuin se, jossa niin ikään mukanaoloa ilmaistaan kirjoittamalla sanat yhteen:

- Olen menossa äidinkanssa ravintolaan.
- Lenkille Mustinkaa.

Ja jälkimmäinen tapa tuntuu olevan yleinen juuri sellaisilla henkilöillä, jotka eivät muuten vaivaudu kirjoittamaan yhdyssanoja yhteen.

Lapsuuden mysteeriot

Kai teillä muillakin on jäänyt lapsuudesta ja nuoruudesta mieleen kummallisia asioita, jotka ovat jääneet jotenkin epäselviksi ja vaivanneet mahdollisesti pitkänkin aikaa? Minulla on erityisesti audiovisuaalisesta kulttuurista jäänyt monen monta hämärää häh?-fiilistä, joista monet oikeastaan vasta siunattu teknologia - lähinnä internet - on onnistunut selvittämään.

Riiaroo

Yksi varhaisimmista muistamistani 'mitä helvettiä' -kohtauksista on Peppi Pitkätossu -elokuvan kukkahattutädin ensiesiintyminen valkokankaalla/televisioruudussa. Ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kansankynttilästereotyypiksi puettu nainen laulaa jotain hyvin omituista, jonka aivan näihin päiviin asti muistin kuulostavan jotakuinkin tältä:

Komma [jotain] riiaroo, riiaroo, riiaroo
Komma [jotain] riiaroo, aske taske taa

Muistan sävelenkin ihan hyvin. Kaikkina näinä ainakin 30 vuotena kyseinen pätkä on palautunut jostain syystä aika ajoin jostakin alitajunnan syövereistä, jolloin sitten ihmettelen, mikä ihmeen lastenlaulu on kyseessä, vai onko sitä oikeasti edes olemassa. Viime kerralla - josta ei muuten ole monta viikkoa aikaa - onnistuin viimein googlaamaan oikein. Laulussa lauletaankin: Vi komma ifrån Ria-ra, Ria-ra,Ria-ra, vi komma ifrån Ria-ra, aske daske da. Ei huonosti muistettu. Aikaisemmat googlaukset menivät vituralleen, kun ria ro ei tuottanut tulosta. Sitten kun keksaisin googlata aske taske ta, korjasi hakukone lausekkeen aske daske daksi, jolloin laulusta löytyi hakutuloksia. Mitä tuo sitten tarkoittaakaan, mutta jumalauta kymmenien vuosien äimistyneisyys vaihtui varmuudeksi siitä, että tämä on sittenkin ihan oikea svedujen lastenlaulu, eikä hämmentyneen mielikuvitukseni tuotetta.

Wattoo shoodeö

Lapsuudessani, joskus 1980-luvun alkuvuosina, televisiosta tuli torstaisin Pätkis-nimistä lastenohjelmaa, jossa lähetettiin lajitelma lasten piirrettyjä lyhytelokuvia. Tässä yhteydessä mm. Smurffit tulivat tutuiksi tunnusmusiikkeineen, jotka soivat vieläkin kutsumatta päässä. Valikoimaan kuului myös normaalisti Disneyn klassikkopiirrettyjä, joista monesta lapsuuteni on käytännössä rakennettu. Erityisen ihastunut olin Aku Ankan ääneen (RIP Clarence Nash) ja Akuun muutenkin. Mikki on loppujen lopuksi ärsyttävä ja ylimielinen nilkki, kovaonninen riidanhaastaja Aku on enemmän minun makuuni.

Überhauskassa Ikkunanpesijät-lyhärissä Aku joutuu tukalaan tilanteeseen, jossa hän tokaisee ihan selvästi: wattoo shoodeö (edellisen linkin videon kohdassa n. 6:05). Tokaisua ei muistaakseni ollut suomennettu mitenkään siinä Pätkiksen nauhoituksessa, jota veljeni kanssa tuijotimme vuosikaudet ehkä satoja kertoja, mutta se jäi miltei pysyvään sanavarastoomme. On ihan oikeasti tilanteita, joissa on aika osuvaa sanoa wattoo shoodeö. Minun piti mennä lopulta niin pitkälle, että lisäännyin ostaakseni lapselleni Aku Ankka -aiheisen DVD:n, jossa kyseinen piirretty sattui olemaan, ja jossa oli myös englanninkieliset tekstitykset. Aku ihmettelee  kyseisessä kohtauksessa, että what goes on here?

Hattottoo attedu diduda

Toinen Pätkiksestä selkärankaan jäänyt epäselvyys on Horton-elefantin laulu, joka  kuulosti vuosikaudet jotakuinkin tältä:

Hattottoo attedu diduda 
aa toua toua touboi

Horton

Tämäkin on takuuvarmasti päässäni vuosikymmenet pysynyt laulu, jonka melodia ei ole päässyt koskaan unohtumaan, kun taas sitä vastoin älyttömät lyriikat ovat vanhemmiten alkaneet vaivata unettomia öitä. Jollain käsittämättömällä tavalla sain lopulta selville Hut Sut Songin olemassaolon, mikä johti yhden sielullisen langanpään päättelemiseen. Sinänsä jännä, että väärin kuulemani lyriikat tekevät about yhtä vähän järkeä kuin puhevikaisen Hortonin laulamat alkuperäisen kappaleen sanat: Hut sut rawlson on the rillerah and a brawla, brawla sooit.

Heiiii badabada

Eteenpäin 80-lukua. Vaihdetaan vapaalle, Ferris on elokuvaklassikko ajalta, jolloin radikaalia anarkismia valtavirran silmissä edustaa ylemmän keskiluokan jälkikasvun koululintsaamiset. Eikä siinä mitään, ihan hauska leffahan tuo on. Yksi kohta jäi kuitenkin vaivaamaan vuosiksi; Ferris ja hänen kaverinsa Cameron menivät lintsausmatkallaan  baseball-otteluun, jossa he huusivat kentälle päin jotain todella mystistä tähän tapaan:

Heiiiii badabadabadabada sauwing badaa
Kennedykennedykennedykennedy sauwinnngg badaa

Kiitos maailmanlaajuisen tietoverkon, sain tämänkin mysteerin myöhemmällä iällä selvitettyä. Kyseessä on baseballmatsissa lyöjälle (batter) huudeltava häirintäirvailu, joka oikeasti menee näin: Hey batter batter swing. He can't hit, he can't hit, he can't hit jne. Lällätyksestä on tehty laulujakin.

Tudi äkipaut foor

Edellä tuli mainittua muutama heti mieleen tullut, nyt jo selvinnyt käsittämättömyys. Yksi juttu on edelleen totaalisen mysteerion vallassa. Kärvistelin joskus 16-vuotiaana kokonaisen kesän Tykkimäen huvipuiston narunvetosetänä. Huvipuiston soundtrackinä tuli aksentista päätellen brittiläisiä lastenlauluja, ja levy soi repeat-asetuksella koko hel-ve-tin kesän. Siinä on leikkimielisyys ja puistohuvittelut kaukana, kun värjöttelet sateessa ulkosalla kylmänä kesäkuisena arkipäivänä, asiakkaita ei mailla halmeilla, ja kaiuttimista puskee viidettätoista kertaa samat vitun rallatukset.

Yksi kappale syöpyi näköjään pahemmin päähän, kun muistan siitä yhä otsikon mukaisen rivin. Kyseinen laulu ei ole ahkerasta googlaamisesta huolimatta koskaan löytynyt. Luulisin, että säkeen lopussa miesääni laulaa jotenkin näin: one and all, to the [äkipaut] four. Mutta mitä helvettiä tuo äkipaut voisi olla? Jotain about? Ja onko viimeinen sana four, for vai kenties floor? Ilmeisesti en nuku vielä ensi yönäkään.

Ja onhan noita muitakin. Mitä hiittä Pellonpää laulaa Sutkissa? Telmiökaada kattupiö kaada. Kuudakka kuudakka? Ja mikä biisi on Bill Cosby Show'ssa ollut legendaarinen I said eh man?

Kirjahaaste: Nyt luettavana Suomen mysteerit

Day 29: Book you’re currently reading

Ostin Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilta kesällä ilmestyneen kirjan Suomen mysteerit, jossa on yksi hupaisimmista sisällysluetteloista pitkään aikaan. Kirja pitää sisällään mm. sellaisia lukuja kuin Raahen muumiot, Mouhijärven hirviö, Speden kadonnut elokuva, Keksittiinkö Aku Ankka Suomessa? ja Oliko Aleksis Kiveä olemassa? Lisäksi teos piti sisällään kosolti kotikaupunkiini Tampereeseen tai sen ympäristöön liittyviä artikkeleja, joten olihan se 'pakko' ostaa. Kirja pitää sisällään hämmästyttäviä esoteerisia teorioita erilaisista ilmiöistä, varsin vapaalla kädellä, kuten em. maininnat sisällysluettelosta antavat ymmärtää. Kirjan luettuani voisin sitä mukaellen ja sen hengessä esitellä sen toimittajan ja monien artikkelien kirjoittajan:

Tietokirjailija Jukka Niemisen nimessä on 13 kirjainta. On selvää, että  tämä temppeliherrojen huhutuista saatananpalvontarituaaleista lähtöisin oleva luku on nykyisin kovin muodissa olevan kabbalistisen pelkistyksen mukaan numerologisesti rinnastettavissa Mannerheimin nelosiin (1+3 pelkistyy perusluvuksi 4). Mannerheim taas tiettävästi oli homoseksuaali, eli homo, jossa on neljä kirjainta, mikä vahvistaa asian. Siitä ei pääse mihinkään. Kiistatta myös Niemisen ensimmäisen teoksen Tooran salakirjoitus, kolmannen kirjan Hans Boijen salaisuus ja kymmenennen opuksen Suomalaisten tuho 10 000 eKr. ISBN-numerot voidaan pelkistää neloseksi. Suomalaisten tuhon ISBN:n numerot päätyvät myös toisella tavalla yhteenlaskettuna neloseen, joten asia ei voi olla sattumaa. Lisäksi Niemisen järjestyksessä toisen teoksen ISBN:n numerot yhteenlaskettuna tuottavat 44. Jukkiksen syntymävuosi on 1967, joka voidaan pelkistää numeroksi 5, mikä ei kieltämättä sovi nelosiin, mutta toisaalta on selvää, että tämä seikka on joko tarkoituksellinen hämäys tai sitten se kuvastaa tietokirjailijan muita ominaisuuksia. On kuitenkin selvää, että näitä Niemisen nelosia seuraamalla niitä löytyisi vaikka millä mitalla, ja en yllätyisi jos selviäisi kirjailijan olevan jonkun korkean vapaamuurariloosin jäsen tai ruusuristiläinen suoraan alenevassa polvessa.

Tuolta vaikuttaa moni Suomen mysteerien artikkeli. Löydetään joko joku odottamaton säännönmukaisuus tai poikkeavuus jostain tutusta asiasta, ja kovin kevein perustein esitetään sille jokin salaliittomainen selitys. Esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen sisällöstä löydetään tiettyä bilateraalista harmoniaa, mikä on tietysti sinne kätketty koodi. No voisihan tuo olla mahdollista, jos kohta löydetty 'koodi' on aika heppoinen. Päättely menee kuitenkin eteenpäin, kun todetaan Kiven olleen kriitikko Frederik Cygnaeuksen suojatti, joten 'koodin on pakostakin oltava Cygnaeuksen luoma, siitä ei päästä mihinkään'. Mitä helvettiä? Miten niin on pakostakin oltava? Tästä salaliittoteoretisointi etenee vielä siihen, että mitä jos Kiveä ei ollut edes olemassa, vaan mahtavammat tahot julkaisivat rahvaskirjallisuutta tekaistun identiteetin turvin. Mitään todisteita ei tietenkään esitellä, mutta saadaanpahan meillekin oma Shakespearesalaliittoteoria. Aika vähin eväin, ikävä kyllä.

Kirja vilisee kirjoitusvirheitä ja huolimatonta suomea. Esim. edellämainittu bilateraalisymmetria on järjestään 'biletaarisymmetriaa' jne. Toimittaja kertookin toisaalla ettei oikoluku häntä paljon kiinnosta, vaan pikemminkin ärsyttäminen. Tämä antaa hänelle tietenkin mahdollisuuden tuomita kaikenlainen kritiikki ymmärtämättömien keskinkertaisuuksien pilkunviilailuiksi. Ikävä kyllä tavalliselle lukijalle huolimaton kieli näyttäytyy juuri siltä, huolimattomalta kieleltä. Virheitä jää kaikkiin kirjoihin, mutta jos ei edes viitsi viimeistellä teostaan, tai vieläpä vittuillakseen tekee sen tahallaan, niin se heijastuu kyllä sitten jo muuhunkin sisältöön. Ja kyllähän asenne paistaa läpi nimenomaan Niemisen (mukanahan on muitakin kirjoittajia) kirjoitustyylissä. Ilmaisu 'on selvää' toistuu jatkuvasti, parhaimmillaan neljä (!) kertaa yhdessä pienessä kappaleessa, ja yleensä se sanotaan silloin kun asia ei nimenomaan ole mitenkään selvä. Eikä se toistamalla selväksi muutu. Muita vastaavia usein toistuvia ilmaisuja on esim. 'kiistatta' ja 'pakostakin' jotka antavat kuvan suu vaahdossa kovalla vauhdilla kirjoitetusta tekstistä, jossa ei paljon lähteitä tarvitse esitellä. Onkin ironista, että silloin kun kirjoittajalle sopii, käsketään käyttää lähdekritiikkiä, mutta muuten lähteitä tai edes kunnollisia perusteluja ei näy eikä kuulu.

Kirjan olisi kiva jos -teoretisoinnista huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) opuksen viihdearvo on melkoinen. Jukkiksen vauhdikkaita tekstejä  on joitakin naamakämmeniä lukuun ottamatta varsin hauska lukea, varmaan samoista syistä, miksi italialaisia 70-luvun barbaarileffoja on hauska katsoa - ne ovat pirun viihdyttäviä. Ja on kirjassa muutama oikeastikin kysymyksiä herättävä artikkeli. Esim. Bobrikovin murhaan liittyvät epäselvyydet, jos (ISO jos) ne ovat sellaisia kuin Jukkis kertoo, saavat mitä jos -vaihteen ajattelussa päälle. Valitettavasti kun mitään lähteitä ei asialle esitetä, ja koska kirjoittaja ei välitä muutenkaan kieliasusta eikä varmaan muidenkaan asioiden kunnollisuudesta, on tässäkin mysteerissä luultavasti paljon puhetta ja vähän villoja. Itselleni ehkä mielenkiintoisin artikkeli oli Jukkiksen ja minun kotikaupungista löytyvän muinaisjäännöksen mysteeri, josta itsekin juuri bloggasin. Jutussa oli kirjan totutusta meiningistä poiketen jopa pari lähdeviitettä, mutta se olikin Veli-Matti Rintalan kirjoittama, jo aiemmin muualla julkaistu juttu.

On tämä hauska kirja, muttei se ihan kolmenkympin edestä anna viihdettä. Positiivista on tietysti kirjan tarjoama mitä jos -tyyppinen toisinajattelu, joka parhaimmillaan voi johtaa todellisiin oivalluksiin. Mutta tämän kirjan luettuaan huomaa kyllä tällainen skeptikko- ja esoteerikkopiirien ulkopuolinenkin lukija äkkiä, että syvälle asemasotajuoksuhautoihin on kaivauduttu, eikä sieltä hevin ylös tulla.

Muuttajat? Oikeasti?

Mainoksissa kohkataan nyt jollain kanavalla pian aloittavasta Muuttajat-realitysarjasta. Ymmärrän, että toiset meistä katsovat telkkaria enemmän kuin toiset, mutta siis että pitäisi katsoa televisiosta kun jotkut tuntemattomat ihmiset muuttavat? Mitä helvettiä? Radiomainokseenkin on ilmeisesti valittu potentiaalisten katsojien mielenkiintoa herättämään ihan parhaita paloja ohjelmasta, kuten se jossa joku nainen rementää jotain siitä kun astiat pitäisi kääriä yksitellen paperiin ja joku toinen oli sitä mieltä ettei todellakaan ala. Tai se kun miesääni päivittelee, kuinka hankalaa oli siirtää joku sänky yläkertaan tai jotain. Ajatella! Pakko nähdä!

Vaimo luuli ihan tosissaan sen radiomainoksen perusteella, että kyseessä oli joku Kellarihumppa-tyyppinen antimainos, jonka lopussa paljastuisi oikeasti se mitä mainostetaan. Mutta ei, Muuttajat on totta! Skannasin ohjelman kiinnostusmittarilla, ja siinä miljoonan hujakoilla sen viisari heilui.

(Ymmärrän, että tällä kirjoituksella itsekin osallistun siihen hypeen, mitä tuotantoyhtiö haluaa uutusohjelmansa ympärillä pörisevän. Mutta että siis Muuttajat? Mitä helvettiä!?)

Yllättävä säkki

Kuljin kerran erään julkisen rakennuksen läpi, ja siellä erään oven vieressä lojui violetti kangassäkki, selvästi jatkokuljetusta johonkin paikkaan odottamassa. Säkin suu oli sidottu kiinni, ja mukana olevassa lapussa luki paikka, johon säkki oli matkalla ja lisäksi Koe-eläin. Säkki ei sentään liikkunut.

Hämmentävät tuotteet

Koiran sixpack

Joskus kun näkee jotain kummallista joka on kaupan, on se miltei pakko ostaa. Näin kävi  hiljattain mainiossa pispalalaisessa eläintarvikekaupassa, kun kissanhiekkaa hakiessani näin kassan vieressä koko joukon ruskeita lasipulloja. Mitä hiittä, koiran olutta? Jo vain, koiran makuun ohramaltaasta ja lihauutteesta (mitä se sitten lieneekään) tehtyä juomaa. Hunde-Bier, klassinen kaikkea se saksalainen keksii -keissi. Myyjä sanoi, että joku asiakas oli itsekin maistanut litkua. Ei kuulemma ollut hyvää, mutta hurtalle kyllä maistui huurteinen. (Ei vaiskaan, huoneenlämpöisenä se tarjoillaan, mutten voinut olla käyttämättä tuota kielikuvaa.) Oli pakko ostaa, ei voinut muuta. Nyt jos meille tulee koira vieraaksi, voin tarjota sille kaljat.

Huomaa mukana tullut ukulipukli.

Toinen juttu tuli lunastettua muutaman päivän takaisesta Book Depositoryn 24 tunnin alennusriehasta. Kaupan oli yhdessä vaiheessa erä pöllönoksennuskirjaa. Kyllä! Sen mukana tuli peräti ihka oikeaa pöllön yrsnöä! Kyseessä on lapsille suunnattu luonnontiedehenkinen kirja, jossa kerrotaan kaikki tarpeellinen pöllöistä ja niiden ruoansulatusmeiningeistä. Pöllöhän nielee saalinsa about kokonaisena, sulattelee sitä mahalaukussaan aikansa kunnes oksu soittaa, jolloin ukuli puklaa appeensa pihalle pörröisenä pikku pallerona. Mm. tämä tulee opiskella kirjasta , kunnes on aika leikellä paketin mukana tullut aito pöllön oksennuspallo varovasti palasiksi ja lajitella sisältä oletettavasti löytyvät luut niin ikään paketin mukana tulleeseen lokerikkoon, josta ne voi puhdistuksen jälkeen liimata paperille hiiren, myyrän, linnun tai mikä elikko sieltä ikinä löytyykään, luurangon muotoon. Sitten oksennuksesta löytyneen luurankoinstallaation voi ripustaa vaikka seinälle. Poika on jo nyt ihan innoissaan, vaikkemme ole vielä edes alkaneet dissektoida oksupalloa. Kuinka voi olla ostamatta näin viehättävää tuotetta? Owl Puke!

Merkki ja tunteet

Vastailen silloin tällöin huvikseni ja vähän ammattimielessäkin erinäisiin netitse tehtäviin markkinatutkimuksiin ja kyselyihin. Kysymykset ovat toisinaan vähintäänkin kummallisia, kuten miten lähellä koen tämän tuotteen olevan persoonaani? Jos oikein aprikoin, niin aika harva mikään tuote on mitenkään lähellä persoonaani. Vaikka representoihan Villi sydän -leffan Sailorin käärmeennahkatakkikin hänen yksilöllisyyttään ja uskoaan henkilökohtaiseen vapauteen. Miksei sitten joku kasvirasvavalmiste voisi edustaa syvintä minuuttani?

Tänään tuli vastaan tällainen kysymys:

Loppujen lopuksi aika harvoin sitä tulee miettineeksi tunteitaan ajatellessaan jotain päivittäistavaramerkkiä, mutta on aivan hulvatonta, että asian pohtimiseen tarjotaan havainnekuvia. Olisi mahtavaa saada palkkio tuollaisesta poseeraushommasta. Että pistäpäs Lasse nyt vähän lisää halveksuntaa siihen ilmeeseen, että päästään kotiin ennen uutisia.

Kovaa peliä Kekkosentiellä

Tamperelainen liikennekäyttäytyminen hämmentää jälleen. Ajoin tänään töiden jälkeen kotitalomme parkkipaikalle. Vapautin pojan turvaistuimensa kahleista ja lähdimme talsimaan parkkipaikan poikki kotia kohti. Jonkin sattuman kautta näin sivusilmällä vieraan auton ajavan parkkipaikalle vähän ennen kuin käännyimme kerrostalomme kulman taakse. En osaa edes sanoa, miksi asia jäi askarruttamaan tai miksi edes kiinnitin autoon huomiota; olisihan vieras auto voinut olla vaikka kuka parkkipaikan yli 20 autopaikan haltijasta, tai esim. jonkun vieras. Joka tapauksessa alaovelle päästyämme minulle tuli vahva tunne, että minun pitäisi palata parkkipaikalle. Menimme talon kellarikerroksen läpi takaovelle, jonka ikkunasta näin että toden totta, auto oli pysähtynyt meidän automme taakse, ja sitä ajanut mies oli kävellyt automme sivuitse sen tuulilasin luokse ja teki siellä jotain.

Tulin takaovesta ulos kysyäkseni ukolta mistä nyt tuulee, mutta mies meni takaisin autoonsa, ja vaikka kävelin ripein askelin kohti parkkipaikkaa ja hänen autoaan, hän ajoi pois. En osaa sanoa, näkikö ukko minun tulevan takaisin. Jäin tuijottamaan poisajavaa autoa tajuten sentään painaa rekisterinumeron mieleen. Menin autollemme havaitakseni, että kuskin puolen tuulilasinpyyhkijä oli nostettu pystyyn. Mitä helvettiä oikein tapahtui? Miksi joku tuntematon kävi ropeloimassa autoamme? Ja miksi ikään kuin aavistin tapahtuneen hieman ennalta nähdessäni auton tulevan parkkialueelle?

Kotiin mentyäni tajusin, että olin ilmeisesti kiinnittänyt huomiota äijään jo pari kilometriä aikaisemmin liikennevaloissa, kun näin peruutuspeilistä ukon jauhavan purkkaa. Mietin, miksi olin kiinnittänyt edes siihen huomiota, kunnes muistin erään hetkeä aikaisemmin tapahtuneen tilanteen Kekkosentieltä, tarkemmin sanoen Särkänniemen risteyksestä. Idästä päin tultaessa kyseisestä risteyksestähän pääsee kääntymään vasemmalle Tampereen keskustaa kohti, kun taas kaksi kaistaa jatkaa suoraan Ylöjärveä kohti. Nappasin allaolevan kuvan Google Street View'stä havaintomateriaaliksi. Tämä on nyt vähän vaikea selittää, mutta yritetään.


Näytä suurempi kartta

Olin punaisissa valoissa kääntymässä vasemmalle, kun kuuntelin jotain juttua, jota viisivuotias poikani selitti takapenkillä turvaistuimessaan. Olin kääntänyt pääni vinosti taakse oikealle poikaa kohti 'kuunteluasentoon', ja olin siinä asennossa useita sekunteja. Tämä on tärkeää kertoa siksi, että ilmeisesti vinosti takaoikealla olevan auton kuski luuli minun tuijottavan häntä takaikkunani läpi. Minulla oli aurinkolasit silmilläni, joten katseeni suuntaa ei voinut nähdä, mutta naamani oli kääntynyt suoraan häntä kohti. Hetken mielijohteesta sain vielä päähäni ottaa pojasta valokuvan ja ojensin kännykkäkamerani takapenkkiä ja poikaa kohti taaksepäin, mutta samassa valoni vaihtui vihreäksi, joten vedin kameran takaisin ja lähdin liikkeelle. Vinosti takana olevan auton kuski siis saattoi luulla minun ensin tuijottaneen tätä, ja sitten vielä napanneen hänestä kuvan juuri ennen liikkeellelähtöä!

Tuo teoriahan toki kuulostaa absurdilta, mutta jälkikäteen tapahtumat mielessäni rekonstruoituani olen lähes varma, että näin vilaukselta samannäköisen ukon risteyksessä olevassa autossa tuijottamassa 'takaisin', kun siis itse kuuntelin poikani juttuja. Naama olisi varmasti unohtunut saman tien, ellen muistaisi sitä myös myöhemmissä liikennevaloissa jauhamassa purkkaa takanamme ja sitten saman naaman omistaja oli hiplaamassa tuulilasinpyyhkijäämme hetkeä myöhemmin parkkipaikalla.

Ukon näkökulmasta ajatellen, olettaen siis että hatarahko teoriani tapahtumien kulusta pitää paikkansa, on toki ihmeellistä, että viereisestä autosta tuijotetaan ja otetaan vielä valokuva ennen paikalta livistämistä. Mutta mitä ihmettä hän ajatteli saavuttavansa seuraamalla minua kotiin ja nostamalla tuulilasinpyyhkijän pystyyn? Vai keskeytinkö jotkin spesifimmät puuhat, ja äijä lähti lipettiin? Aamulla nähdään, onko kulkupeliämme käyty yön aikana sabotoimassa lisää, vai tuleeko kuvatuksitulleeksi luulevalta autoilijalta ehkäpä mystinen soitto pikkutunteina...

Kovaa peliä muskarin pihalla

Ajoin tänään autolla Pirkanmaan musiikkiopistolle viemään jälkikasvua musiikkileikkikouluun. Kyydissä oli päiväkodista yksi tarhakaveri äiteineen, he kun sattuvat asumaan lähellä muskaria. Muskarin tontille johtaa ainakin kolme ajoväylää. Ajoin portista sisään ja pysähdyin siihen - tarhakaverin talo oli niillä kohdin. Kun tarhakaverin äiti oli noussut autosta ja oli juuri nostamassa kolmevuotiastaan ulos, taaksemme ajoi toinen auto, joka olisi halunnut ajaa samalle tontille, ja joka tööttäsi saman tien. No, olinhan minä pysähtynyt huonoimpaan mahdolliseen paikkaan sisääntulon tukkien. Mutta tilanne olisi ohi hetkessä. Tarhakaverin äiti nappasi nopeasti takaluukusta pulkan, ja siinä vaiheessa takana oleva auto tööttäsi jo kiukkuisesti kolme kertaa. Takaluukun pamahdettua kiinni ajoin nopeasti tontilta ulos ja pysäköin kadunvarteen viedäkseni pojan muskariin.

Siellähän se tööttäilijä oli pysähtyneenä suoraan samaisen muskarin oven eteen. Sanoin pojalle, että menee suoraan sisälle, aioin pahoitella kuskille viivästystä portilla. Mieskuski kuitenkin puhui puhelimeen eikä ilmeisesti ollut oikein näkevinäänkään minua kun odottelin hetkisen auton vieressä. Poika huhuili ovelta minua, joten jätin sikseen ja menin sisään auttamaan talvivaatteiden riisumisessa. Sieltä olikin juuri tulossa tööttäilijäautossa ollut nainen, ilmeisesti myös viemässä lastaan muskariin. Huomautin, että olisin minä ensimmäiselläkin tööttäyksellä jo siirtynyt, johon koko lailla yllätyksekseni täti kävi suorastaan silmille.  
- No ei vittu siltä vaikuttanut! Meillä oli kiire!
Sanoin aika hölmistyneenä, että lastasimme vain pikaisesti pari ihmistä ulos, että ei siinä kauan mennyt, mutta tuskin sain sitä sanottua, kun:
- Olisit vitun idiootti ajanut pihan parkkipaikoille, siinä olisi ollut vaikka kuinka tilaa.
Johon minä:
- Niin joo, mutta onhan teidänkin autonne tuossa nyt tukkeena...
- No jos siihen vittu joku tulee, niin me ajetaan se pois siitä, eksä tajuu? Ooksä joku vitun daiju? Olet!

Keskustelussa oli luultavasti muutama vittu ja solvaus enemmän, jotakuinkin tuollaisena sen muistan. Itse en oikein suunvuoroa tahtonut saada. Täti marssi takaisin autoon, enkä voinut enää kuin vain katsoa leveästi hymyillen perään kun täti vielä auton sisältä esitti sylkäisevänsä minua kohti.

Siis mitä helvettiä? Jos vähättelisin aiheuttamaani viivettä portilla, kesti se ehkä 15 sekuntia. Oikeasti siihen saattoi mennä lähes puoli minuuttia. Sitten tämä sama porukka aiheutti potentiaalisesti ihan yhtä pitkäkestoisen tukkeen viidentoista metrin päähän. Eikä itse asiassa mitään, huonoon paikkaanhan minä tarhakaverin äiteineen pudotin, että sikäli aiheesta tööttäsivät, mutta harvoinpa aikuisiällä saa kuulla toiselta aikuiselta tarkkailuluokkalaiselta teinitytöltä kuulostavaa puhetta kohtuullisen neutraalissa tilanteessa. Ja tämä täti oli luultavasti ihan selvin päin, juuri vei lapsensa musiikkileikkikouluun. Kiroilutkin tulivat sujuvasti läsnäolevien lasten kuullen. Ja minä kun olen aina pitänyt itseäni varsin keskenkasvuisena tapauksena.

Kusilurkin muistolle

Kävin tänään tapattamassa kissamme. Onni oli ollut perheenjäsenemme 15 vuotta. Siinä ajassa heikkomielisempäänkin olentoon kiintyy yllättävän paljon. Ja kyllä, nimitän kissaa perheenjäseneksi. Annan sille nimen, jollaisia voidaan antaa ihmisillekin. Saatanpa toisinaan äityä peräti viittaamaan elikkoon persoonapronominilla, jolla viitataan tavallisesti vain ihmiseen, vaikka joitakin mielensäpahoittajia tällaiset ylvästä ihmisrotua halventavat tavat riepovatkin. Mitä muuta kuin perheenjäsen on toistakymmentä vuotta kuvioissa hilluva, kaiken karvastava, vähä-älyinen, ajoittaisia juomisongelmia (kieli perhana ei ota aina kosketusta veden pintaan) kokeva, mukavuudenhaluinen, ehkä maailman säysein kissa?

Onni oli oman tiensä kulkija. Se otettiin aikoinaan huostaan Kissojen katastrofiyhdistykseen, josta se annettiin yhdessä Armas-kissan kanssa tulevan vaimoni hoteisiin sen ollessa arviolta kaksivuotias. Katastrofiyhdistyksen (mahtavan dramaattinen nimi muuten - olisiko Kissojen maailmanloppuyhdistyksestä edes haastajaksi?) väki nimitti kissaa Luruksi, vaikka kissat saivat uudessa kodissaan uudet nimet Onni ja Armas. Onni nyt vain oli niin onnellisen yksinkertainen olento. Luru saattoi muuten olla ihan aiheesta annettu onomatopoeettinen nimi - sisäkissaksi muuttunut Onni kelpuutti vain verrattain puhtaan ja hajuttoman kissanvessan. Jos laadussa oli moittimisen varaa, ei herralle tuottanut moraalisia ongelmia laskea vesiänsä vaikka lattialle jääneen sateenvarjon päälle. Näitä tapauksia sattui onneksi vain harvakseltaan, ehkäpä parisenkymmentä (Vähättelenkö? Aika kullannut suihkut?) yllätyskusilammikoa Onnin elämän aikana, mutta se opetti isäntäväen nöyrästi olemaan jättämättä reppuja tai vaatekasoja lattialle lojumaan otollisiksi tilapäisvessoiksi. Kenkiäkin suosittiin aseteltavaksi nojaamaan seinään siten, ettei niiden päälle olisi helppo mennä pissalle. Tästä hyvästä lempinimi Kusilurkki (saks. Pissnelke).

Onni oli erittäin koira-, lapsi- ja yleensäkin ihmisystävällinen, mitään pelkäämätön feliini. Se kesti Armaksenkin ennenaikaisen kuoleman kohtuullisen lyhyellä suruajalla. Onnin pystyi lähes käytännössä solmimaan umpisolmuun, ja kissa sen kuin kehräsi. Onnin ympäriltä pystyi imuroimaan ilman, että kissa piittasi ulvovasta vakuumihelvetinkoneesta pätkääkään. Itse asiassa Onnin turkinkin imurointi tuotti eläimelle vain nautintoa. Miten ystävällistä, saan huomiota, se tuntui ajattelevan. Onni tuntuikin ajattelevan asioista omalla tavallaan, ja vuosien saatossa se sai myös oman äänen, jota erityisesti vaimoni osasi tulkita hyvin. Onni oli paha suustaan, se saattoi ihmetellä triviaalejakin asioita varsin vulgääristi: Mitä vittua, myrsky vesilasissa! (kun juomakupin nestepinta heilui ikävästi juomista yrittäessä). Onnilta ei myöskään taipunut kieli tai erikoisemmat sanat aina ihan toivotusti. Eräänkin eläinlääkärireissun jälkeen kissaherra heräsi nukutuksesta epäilemättä pää kivistäen: Miten ystävällistä! Lasse vei minut kaupungille. Taidettiin mennä baariin. Mutta voi! Miten noloa, minä en muista mitään. Sitä paitsi minulla on kaamea karpula. Halloweenin aikoihin kissa totesi: Minä olen Dakula, hirveä hampuusi! Onnia pystyi käyttämään konepistoolina, pumppuhaulikkona tai poliisin nopeustutkana. Onni pystyi soittamaan ihmisavusteista ilmakitaraa, ilmakoskettimia, ilmarumpuja tai esittämään ihmisavusteisia pantomiimeja eri biiseistä. Onnin ulkonäköimitaatiorepertuaariin kuului ainakin Yoda, Batman ja Roope Ankka.

Mitä vittua?

Onni oli pari viimeistä elinvuottaan ns. luuta ja nahkaa. Se ei selvästikään enää saanut ruoasta irti kaikkea mitä olisi pitänyt. Sisäelimet taisivat toimia vajaateholla. Ruoka ja uni kyllä maistuivat, ja kissa vaikutti kaikin puolin tyytyväiseltä ja tuskattomalta. Kaverimme Janne jo epäili, että Onni on itse asiassa zombi, jolta se tosiaan muutenkin viimeisinä vuosinaan vaikutti. Veljeni perheessä joitakin kertoja hoidossa ollessaan Onni sai lempinimen Maailman hitain kissa. Zombikissa ei liikoja kiireitä pitänyt - matka sohvan selkämykseltä ruokakupille saattoi miettimistaukoineen kestää hyvät kymmenen minuuttia. Itse ehdimme ounastella viikatekissan tuloa jo parinkin talven ajan, mutta niin vain kissaäijä selvisi vuodesta toiseen. Viime kesän helteet olivat jo saada Onnin potkaisemaan tyhjää (se juomisongelma, kato), mutta niin vain kissavaari tokeni siitäkin koettelemuksesta. Aloinkin kesästä lähtien tapailla ukulelella mollivoittoista sointukulkua, jolle annoin nimeksi Onni Lament - eka biisini?

Muutama viimeinen viikko alkoi olla jo lopun alkua. Onnin leukaan kasvoi omituinen kova patti, joka kasvatti leuan kooltaan kolminkertaiseksi. Minä olen Gepard Depardjöö, ilmoitti Onni, eikä näyttänyt varsinaisesti kärsivän kasvaimestaan, mitä nyt kuolasi kuin jo vähän isompikokoinenkin koira. Väliin näytti kuin katti olisi syönyt lenkkarin, nauha vain roikkui suusta. Muita lieveilmiöitä oli Onnin hyppäämättömyys. Vanha kroppa ei enää toiminut vetreiden nuoruusvuosien lailla, ja sohvan päälle ja syliin piti kiivetä upottamalla kynnet sohvan kylkeen tai reiteen ja punnertamalla. Hengitys oli käynyt jo työlääksi, kyljet lommolla kissa vinkui, mutta lopunajan merkit realisoituvat viimeistään siinä vaiheessa, kun Onni ei enää pystynyt peseytymään itse. Turkki oli kuin rastafarillla (pastavaarilla!), likainen kuola tahri leuan ja etutassut, silmätulehdus puolet muuta naamaa, ja koko eläin haisi pilaantuneelle kissanruoalle. Olimme tulleet siihen pisteeseen, johon kukaan lemmikkieläimen omistaja ei halua joutua, vaikka kaikki tietävätkin sen olevan jonakin päivänä edessä.

Olin kaivanut Onnille jo kesällä valmiin haudan anopin mökille talven routaa ennakoiden. Siitäkin riitti mustaa huumoria pitkälle syksyyn. (Miten ystävällistä! Oma hauta!) Harkitsin puolitosissani, että veisin Onnin mökille elävänä, ja kalauttaisin kissalta halolla tajun lopullisesti kankaalle. Eläimethän pelkäävät eläinlääkärissä kuollakseen (tässä tapauksessa syystä). Ajattelin, että yllätyskuolema olisi paljon armeliaampi. Tätä suunnitelmaa varjosti ensinnäkin se, että en tiedä pystyisinkö moiseen ollenkaan, ja toiseksi se, että kissantappajalla ei välttämättä olisi kovin lämmin kohtelu kotona. Sitä aina toivoi, että jokin aamu sitä löytäisi kissan nukkumasta vakipaikaltaan olohuoneen patterin vierestä, kunnes huomaisi, että eihän se nukukaan. Mutta harvoin se noin menee. Tänään klo 17.30 oli siis Onnin päivät luetut ihan oikealla eläinlääkärillä. (Eutanasia, mukava asia!)

Morbideissa tunnelmissa menin Onnin kanssa eläinlääkärille. Henkilökunta vaikutti ilmeitänsä, äänenpainojansa ja muuta olemustansa myöten empaattiselta. Paskat, ne tekevät tätä monta kertaa viikossa, ajattelin synkästi. Lääkäri varmisti tullessaan, että onhan kyseessä Onnin eutanasia. Yritin epätoivoisesti keventää (omaa) tunnelmaa sanomalla, että hyvä kun kysyt, ettei mene Rekun luomenpoiston kanssa sekaisin. Lääkäri kysyi myös, että haluanko olla läsnä toimenpiteen ajan. Totta helvetissä, enhän minä nyt voi jättää sitä tänne pelkäämään, kun sinä teloitat sen. (En minä kuitenkaan noin sanonut.) Rauhoittavan aineen alkaessa vaikuttaa hyvästelin Onnin ääneen. Minä, kova jätkä ja oikeastaan enemmän koiraihminen. Sitten nukutusainecocktail vaivutti Onnin viimeiseen uneen. Rapsuttelin kissavanhusta, kunnes stetoskooppi kertoi sydämen pysähtyneen. Työläs vinkuhengitys oli viimein loppunut. Lääkäri jätti minut hienotunteisesti yksin huoneeseen.

En halunnut kuljettaa kuollutta Onnia samassa kantolaatikossa, jossa sen olin eläinlääkäriin tuonut. Olin ottanut töistä mukaan tyhjän kopiopaperilaatikon ruumisarkuksi. Nostin Onnin laatikkoon. Hoitopöydälle jäi virtsalammikko. Lurun viimeinen kusijäynä. Kun suljin kannen, huomasin siinä tarran jossa luki '1 kolli'. Onni oli huumorikissoja loppuun asti. Ajoin anopin mökille valmiille kuopalle, jonka äärellä Onni yllätti vielä kerran: Kissa oli vielä tunnin ajomatkan jälkeen ihan lämmin. Oli pakko tuijottaa valkoista turkkia hyvä tovi, ettei kissa olisi kuitenkin vielä hengittänyt. Ei se hengittänyt. Autoradiossa soi Motörheadin Killed by Death.

Pyöräile oikein!

Paikallisen fillariepäystävällisen liikennesuunnittelun ja -rakentamisen tuntien voisi kuvitella, että kuvan äänestysvaihtoehdot on päätetty Tampereella.