Lasten- ja nuortenkirjallisuutta on tullut kahlattua pienestä pitäen aina Pekka Töpöhännistä Viisikoiden ja muiden Blytoneiden kautta nyky-Rowlingeihin, paino toki siellä lapsuuden puolella. Nuortenkirjoissa piilee sellainen vaara, että kun luet jonkun nuoruudessasi syvän vaikutuksen tehneen kirjan uudelleen aikuisena, niin huomaat, että sehän on ihan täyttä paskaa. Ostin joitakin vuosia sitten kirpparilta lapsena lukemani Triljoonasade-nimisen kirjan, joka kuului WSOY:n nuorille suunnattuun tieteiskirjojen Tiikeri-sarjaan. No, olihan se scifi-idis ihan kiintoisa: Maahan on avaruudesta ilmestynyt säännöllisiin kuvioihin järjestyviä pieniä kiteitä. Ovatko ne vaistonvaraisia tai järjellisiä? Mutta ihan ajanhukaksi meni tuo uusintakierros (hyviin muistoihini oli ilmeisesti sekoittunut otteita jostain muustakin kirjasta, koska tässä ei tapahtunut kaikkea mitä muistini mukaan piti). Erään skotlantilaisen hostellin kirjahyllystä nappasin pari vuotta sitten lapsuuteni suuren suosikkisarja, Kolmen etsivän, yhden pelottavimmista kirjoista: Kultaisen vyön alkukielisen niteen. Voi hyvää päivää mitä schaibaa Hitchcockin nimellä myytiin! Olisi pitänyt jättää nämäkin kirjat sinne nostalgia-aallokon pohjamutiin.
Tässä haasteessa pitää nyt tehdä sellainen radikaali valinta, että vaikka tähän varmaan pitäisi vastata vähän tylsästi Hobitti, niin erityisesti nostalgiasyistä nokitan kuitenkin Vilho Koljosen Salaliitolla. Ai millä? No niinpä. Helsinkiin sijoittuva poikakirja vuodelta 1953, josta ei varmaan kukaan ole kuullut.
Sain jo kauan sitten itseltänikin kadonneen kirjan vanhemmiltani; ehkä se on ollut jommankumman omaisuutta 50-luvulla. Viime lukemisesta on varmasti lähes 30 vuotta aikaa, mutta muistan kuitenkin lukeneeni kirjan useammin kuin kerran. Sehän tässä mielenkiintoista onkin; jotkin kirjan yksityiskohdat ovat pysyneet kirkkaana mielessäni näihin päiviin asti, vaikka tuhansia ja taas tuhansia sivuja on tullut luettua tällä välillä. En muista aikanaan lukeneeni kovin paljon varsinaisia poikakirjoja; jotain Pertsoja ja Kiluja luin. Tai no, kyllähän varmaan ne Kolme etsivää -kirjat tuli päntättyä, ja parit Hardy-pojat muistan omistaneeni. Mutta enemmän kirjapinossa oli nuortenkirjoja, joissa sankariporukan sukupuolijakauma oli monipuolisempi kuin ns. poikakirjoissa.Salaliitto kertoo helsinkiläisten nuorisojengien keskinäisistä kahinoista. Juonessa, jota en enää hyvin muista, ei varmaan sinänsä ollut mitään ihmeellistä. Päähenkilön jengi, Mustan käden liitto tappeli epäreiluja keinoja käyttäviä Töölön kauhuja vastaan. Oli lepakkoa jengimaskottina ja aseistuksena ritsoja. Tuoreilla vihreillä kävyillä sai pahempaa damagea aikaiseksi kuin kevyemmillä ruskeilla kävyillä. Ja heittelivätkö ne toisiaan joillain hiton turvepaakuilla? Oli salajuonia ja epäonnisia sattumia. Välillä kiipeiltiin huimissa korkeuksissa katoillakin. Kunnon trilleriainekset siis kasassa. 70-luvulla syntyneelle nuorelle lukijalle kirja oli loppujen lopuksi paljon eksoottisempi kuin mitä se varmaan aikalaiskohderyhmälleen oli. Olin ihan pihalla, kun kirjan nuorten projektina oli rakentaa jokin ihmeen kidekone. Ja juhliessaan he sijoittivat rahansa sellaisiin snackseihin kuin väskynöihin ja johanneksenleipiin. Häh? Vuosikymmenet olivat ajaneet silloisten nuorten arjesta ohi, ja minä tunsin lukevani yhtä mysteeristä tarinaa kuin jos oltaisiin seikkailtu Bengalin viidakoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti