Olenkohan koskaan oikeasti itkenyt mitään kirjaa lukiessani? (Ja tunnustaisinko sitä blogikirjoituksessa?) Tuskin, vaikka muutama koskettava kohtaus tulee kyllä helposti mieleen. Loppujen lopuksi, vaikken kyyneliä olisi koskaan ihan oikeasti vuodattanutkaan, helpoksi valinnaksi tähän haasteeseen osoittautui Cormac McCarthyn Pulitzer-palkittu lopunajankuvaus The Road (suom. Tie). Päähenkilöt, isä ja alle 10-vuotias poika vaeltavat post-apokalyptisessä maailmassa kohti etelää, koska seuraavasta talvesta ei enää selvittäisi. Ruokaa ei juurikaan ole, ympäröivä maailma on auringotonta tuhkaista ja nokista maisemaa, jossa mikään ei kasva, eläimiä ei ole, vaatteet kuluvat puhki, puut kaatuilevat itsekseen kasvamisen mahdottomuuteensa, vähäinen omaisuus kulkee mukana ostoskärryssä, ja harvat näkemäsi ihmiset haluavat potentiaalisesti ryöstää sekä mahdollisesti myös raiskata ja syödä sinut. Kirjan alkuvaiheessa isä opettaakin pienelle pojalleen miten ampua itseään suuhun kuolettavasti, jos tuntematon ihminen on käymässä päälle. Kunnon sunnuntaipäivän krapula-angstiluettavaa siis.
Kirjan tyyli on über-lakoninen. Lukijalle kerrotaan taustoista äärimmäisen vähän. Esim. isän ja pojan nimiä ei mainita missään vaiheessa, kuten ei myöskään sitä, miten maailmantuho on saanut alkunsa. Oikein mitään ei selitetä, lukijan eteen lätkitään vain what you see is what you get -tyyliin tapahtumia, joiden perusteella ympäröivä maailma alkaa hiljalleen hahmottua. Parivaljakon dialogia on paljon, mutta sekin on lyhytsanaista ja toteavaa. Muutama varsin karmea kohtaus tuodaan lukijan eteen enemmän tai vähemmän yllättävästi, mutta ne liikuttavimmat episodit löytyvät pikemminkin sellaisista kohdista, missä päähenkilöiden onnistuu peseytyä kerrankin rauhassa ja kuumalla vedellä. Tai kun poika saa maistaa ensimmäisen kerran elämässään kolajuomaa tai suklaata. (Mikähän muuten siinäkin on, että lapsen suklaan syömisen katsominen saa tipan linssiin? Taistelutoverien yhdessä jaksossa amerikkalaissotilas antaa hollantilaispojalle suklaata, ja kun uusi makukokemus nostattaa pojan kasvoille hymyn, niin hyvä kun alaluomeni pystyivät pitämään nesteen aisoissa.)Pahinta The Roadissa on kuitenkin se koko ajan yltyvä kuristava lohduttomuuden ja pahimman pelkäämisen tunne, jota isä tuntee katsoessaan ihan liian laihaa poikaansa, ja miettii miten ihmeessä tämä selviäisi jos hänelle jotain kävisi. Lukijan on hyvin helppo samaistua isän varsinkin tähän puoleen, eikä minun tapauksessani lukemista tehnyt yhtään helpommaksi pienen pojan isänä oleminen. Kuulinpa eräästäkin tyypistä, joka kirjan luettuaan meni katsomaan siitä tehtyä filmatisointia, ja vollotti suurin piirtein koko elokuvan läpi jo alusta alkaen. Elokuvan olen nähnyt minäkin, ja hyvinhän Viggo Mortensen siinä vetää, ja muutenkin kirjasta oli saatu aika lailla oleellinen siirrettyä filmille. Kirjan lukeminen oli kuitenkin minulle epätavallisen intensiivinen kokemus, jollaista ei kovin usein tule vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti