Härkätie fillarilla, Osa 3/3 - Tammelasta Hämeenlinnaan

Edelliset osat:
1/3 - Tausta ja suunnittelu
2/3 - Turusta Tammelaan

Täältä soppatykit ja sähikäiset!

Lauantain taipaleen jälkeen lepäilimme tulevassa yöpymispaikassamme pari tuntia aluksi vain laiturilla makoillen ja matkaeväitä napostellen. Isäntäväki oli tulossa vasta myöhemmin paikalle, joten laakereilla lepääminen oli helteisen kuusijapuolituntisen päätteeksi enemmän kuin paikallaan. Hetken paikallani maattuani nousin seisomaan, ja reisilihas kramppasi välittömästi. Se oli vielä senlaatuinen suonenveto, jota ei saanut pois ihan vain laittamalla painoa jalan varaan. Lihasta hakkaamalla sain krampin hieman hellittämään, ja vaikka olinkin jo nauttinut vähän ylimääräistä magnesiumia, toi Jani minulle vielä nopeavaikutteisen magnesiumannoksen. Se tuntui vaikuttavan lähes välittömästi, eikä suonenveto enää palannut. Ikinä ei vielä tuollaista kramppia ole ollut. Mökkiväki ilmaantui viimein, ja Liekkitiimi kestitsi meitä polkijoita enemmän kuin hyvin. Sauna, uiminen, seura, ruoka ja juoma takasivat hyvät yöunet, ja vaikka Jania lukuunottamatta nukuimme vähän pommiin, olimme seuraavana päivänä pyörien selässä puoli kymmenen jälkeen.

Viimeistä huutoa oleva ajokalsarihoususortsi-combo

Etukäteen ilmassa oli vähän hermostuneisuutta siitä, mitä istumalihakset olisivat mieltä satulaan istumisesta eilisen koitoksen jälkeen. Itsehän en omista pyöräilyhousuja, vaan pyöräilykalsarit, joissa ahteriosastoa suojaava pehmuste on integroitu reisipituisilla lahkeilla varustettuihin urheilualushousuihin. Muuten hyvä, mutta sortsini olivat sen verran lyhyet että kalsongit näkyivät lahkeista selvästi. Hällä väliä - olin liikkeellä kerrospukeutuminen on aina muodissa -periaatteella. Liikkeellelähtö oli joka tapauksessa yllättävän - ja huojentavan - helppoa. Lähdin vetämään karavaaniamme aivan liian kovaa, ja kun vetovuoro vaihtui (vaihdoimme jonomme järjestystä muutaman kilometrin välein), olin jo eiliseen tapaan aika piipussa, kun polkijatoverini näyttivät vasta lämpenevän. Onneksi maisemien vaihtelu ja tien kumpuileva mutkittelu piti ajatukset poissa itse suorituksesta ja eteneminen sujui rivakasti. Härkätien ylittäessä tien 54 alkaa neljäntoista kilometrin mittainen museotiepätkä, jossa Härkätie on suurimmaksi osaksi verrattain huonokuntoista soratietä, ainakin pyörällä ajettavaksi. Maalaismaisemat olivat tällä pätkällä kyllä hienot, ja aika tarkkaan tällä tielinjauksella se Härkätie on kulkenut jo puoli vuosituhatta. Oma vanha leveärenkainen maastofillarini oli porukkamme parhaiten sopiva tällaiselle tiealustalle muiden ollessa lähinnä huolissaan vanteistaan.

Muistokivi

Ensimmäiseksi taukopaikaksi oli sovittu etukäteen Sotkan kylässä olevaan kesäkahvila. Tuttuun tapaan olimme paikalla taas väärään aikaan: Kahvila ei ollut aukeamassa vielä pariin tuntiin. Tässä vaiheessa ei kukaan varsinaisesti vielä tarvinnut erityisiä kahvilapalveluja, olihan matkaa taitettu vasta vajaa tunti. Pienten omien evästelyjen jälkeen hilpaisimme matkaan, ja tulimme pitkästä aikaa taas Turkua ja Hämeenlinnaa nykyään suorimmin yhdistävälle Kymppitielle. Lähes saman tien Härkätie kuitenkin poikkesi tien pohjoispuolelle parinkin hiekkataipaleen verran, joista toisen, Eskolankulman, varrella sijaitsee toinen taukopaikkamme: Niemisten veljesten muistokivi. Paasi on pystytetty kuusikon katveeseen paikalle, jossa sijaitsi aikoinaan kymmenlapsinen Niemisen talo. Isä-Nieminen kuoli 30-luvun alkupuolella, ja toiseen maailmansotaan kutsuttiin aseisiin perheen viidestä pojasta neljä. Yksikään ei palannut kotiin. Perheen talokin paloi 40-luvun lopulla. Söimme eväitämme jonkinlaisen hiljaisuuden vallitessa. Aivan vieressä olevan talon kukko kyllä piti meteliä.

Nuoret miehet Rengon Härkätiemuseolla

Härkätie jatkui tästä läheiseen Kuittilan kylään, mutta koska päivä ei ollut vielä puolessakaan, päätimme poiketa reitiltä ja käydä vielä kerran 10-tien tuolla puolen Rengon keskustassa katsomassa, josko kirkolla sijaitseva Härkätiemuseo olisi avoinna. Tällä kertaa natsasi aukioloaikojen puolesta, ja paikalla oli ystävällinen nainen ottamassa museovieraita vastaan. Vanhaan viljamakasiiniin sijoitetussa museossa esitellään enimmäkseen 1800-luvun talonpoikaisesineistöä. Palveluun kuului vielä kuvan ottaminen Härkätien pyöräilijäkolmikosta ja pyörien vahtiminen sillä aikaa kun käväisimme vilkaisemassa vielä vieressä seisovaa keskiaikaista Pyhän Jaakon kirkkoa. Koska lähinnä auki olevan eteläoven ympärillä parveili ihmisiä, emme halunneet hikisinä tungeksia heidän ohitseen. Olimme jo menossa länsipäädyn ovea kohti, kun joku seurakuntalaisista kysyi, että mistäs nuoret miehet ovat tulossa. -No nuorista ei nyt niin tiedä, mutta Turustahan me, vastasi nimikkokirkkoaan katsomaan tullut Jaakko. Saimme samantien kutsun kahville, jota tarjoillaan kuulemma aina jumalanpalveluksen jälkeen.Vastailimme pyöräretkeämme koskeviin kysymyksiin, ja saimme kuulla, kuinka osa kahvitteluporukasta oli muutama vuosi sitten kävellyt samaa reittiä Turun linnalle. Rengon kirkkohan on jo keskiajalla muuallakin Euroopassa tunnettu Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitin kaukainen tärkeä etappi. Kirkkorakennuksesta kuulimme, että sen alkuperäinen holvikatto oli aikojen saatossa sortunut, ja että jälleenrakennuksen aikana yksi kirkon sisällä kasvaneista puista höylättiin nykyisen katon tukihirreksi.

Vespula vulgaris kamikazis

Rengossa punahilkkailun jälkeen palasimme taas varsinaiselle Härkätien reitille. Kuittilan läpi ajaessaan pystyi kuvittelemaan kylän näyttäneen samanlaiselta jo useamman sata vuotta. Samalla tuli ajetuksi Härkätien viimeinen soratiepätkä, minkä päättymisestä etenkin fillaristitoverini ja heidän vanteensa riemuitsivat. Olimme miettineet mahdollisuutta käväistä matkalla vielä perheeni mökillä, jonne olisi tullut vain kuuden kilometrin poikkeama, mutta tullessamme risteykseen päätimme olla perillä mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin. Itsehän olin joka tapauksessa tulossa seuraavaksi yöksi mökille. Matkaa mukavan mutkittelevaa maalaistietä Hämeenlinnaan oli vielä parikymmentä kilometriä, joten päätimme joka tapauksessa pitää vielä yhden pienen levähdystauon ennen maaliviivaa. Muistin, että matkan varrella pitäisi olla Kissankulman kotieläinpiha, joka sovittiin taukopaikaksi. Se oli etäämpänä kuin muistelin, ja maatila osoittautuikin olevan itse asiassa lähes kiinni Hämeenlinnan taajamassa, mutta ajoimme silti pihaan limuille ja jätskille. Saimme samalla kuulla tilan isännän luennointia minipossujen ällistyttävästä älykkyydestä.

Se on siinä.

Eläinkohtaamiset jatkuivat suorastaan dramaattisesti lähes välittömästi polkaistuamme kotieläintilalta viimeiselle etapille, kun Jaakon kypärän sisään lensi vauhdissa ampiainen, joka tietysti pisti samoin tein miestä ohimoon. Allergiset reaktiot eivät onneksi kuitenkaan päässeet anafylaktoimaan loppureissua, vaan kamikazepistiäisen uhri hetken sadateltuaan jo naureskellen poseerautti kypärässä henkitoreissaan viruvaa hyönteistä. Edellisenä päivänä krampanneen reisilihakseni ohella ampiaisenpistos jäikin Härkätien-retkemme ainoaksi vastoinkäymiseksi, ja vajaan vartin päästä jarruttelimme jo Hämeen linnan portilla. Matkaa kertyi tälle päivälle 58 km ja koko reissun pituudeksi Rengon poikkeama mukaanlukien 181 km. Suostuttelimme ohi tallustavan italialaisturistin kuvaamaan Hämeen Härkätien tuoreet veteraanit ja hetken keskinäisten selkääntaputtelujen jälkeen erkanimme omille teillemme. Jaakko asuu Hämeenlinnassa, joten hän oli jo lähes kotona. Retkueemme pro Jani jatkoi matkaa seuraavana päivänä puolisoineen Tampereelle, pyörällä tietysti. Itse olisin jäljellä olevien voimieni puolesta vielä mainiosti jaksanut polkaista reilut parikymmentä kilsaa mökille, mutta myönnettäköön nyt häveliäästi, että vaimo nouti minut ja pyöräni autolla linnanpuistosta kirjaa lukemasta. Virallinen selitys on, että kaupassa piti joka tapauksessa käydä, joten samalla siinä meni sitten mies ja pyöräkin.