Viime viikonloppuna se tuli poljettua. Hämäläisten Härkätie. Ajatus historiallisen kauppatien kulkemisesta polkupyörällä syntyi joskus keväällä työpaikan kahvihuoneessa, ja porukkaan valikoitui kolme fillaristia: Jania voinee sanoa himopyöräilijäksi (vuoden kilometrisaldo tällä hetkellä jossain 4500 paremmalla puolella), Jaakko on muuten vain kova ja monipuolinen urheilija. Ja sitten minä, ylipainoinen, urheilusta kiinnostumaton, ala-asteen koululiikunnanopettajan traumatisoima vätys. Yllytyshullulle koitos vaikutti kuitenkin etukäteen juuri sopivalta haasteelta. Oikeat fillaristithan vetäisevät tuollaisia vajaan kahdensadan kilometrin lenkkejä aamupalaksi. Minun kaltaiselleni sunnuntaimankeloijalle Härkätien mittainen reissu kuulosti julmetulta suoritukselta, mutta kuitenkin etäisesti mahdolliselta. Varsinkin kun jätkät yllytti.Liikunnallisestihan minä tarvitsen aktivoituakseni lähinnä ahteriin kohdistuvia reiluja potkimisliikkeitä. Jos vaihtoehtona on jonkinlainen kotonapysyttelemisen tapainen toiminto versus lenkille lähtö, voittaa sohvalle jääminen liikuntasuorituksen heittämällä. Kuitenkin Kilometrikisan kaltaiset yhteisölliset haasteet ja älypuhelimien tuomat harjoituksen tunnuslukujen mittausmahdollisuudet vetoavat nörttisieluuni siinä määrin, että liikkumaan tulee joskus lähdettyä. Ja kuten sanottu, sosiaalisen paineen tuomat yllykkeet saattavat saada minut tekemään asioita, joita ei välttämättä tulisi muuten toteutettua. Viime kesänä kehuskelin etukäteen työpaikalla mahdollista n. 85 km pyöräreissua mökille siinä määrin, että se oli lopulta pakko tehdä. Siitä tuli siihenastisisille pyöräilykilometreille päiväennätys, ja paljon pidempään ei olisi jaksanut jatkaa. (Oikeat urheilijat osaavat säännöstellä voimiaan ja resurssejaan.)
Itselleni Härkäten matkan ideologiset oppi-isät olivat Aamulehden toimittaja Matti Kuusela, ja Yleisradion toimittaja Matti Rämö. Kuusela polki pari vuotta sitten kuvaajan kanssa Härkätien ja kirjoitti siitä lehteen mieleenpainuneen reportaasin. Jos Kuusela, niin kyllä minäkin. Kirjoitinhan itsekin kenties juuri Kuuselan edesmenneen Armi-koiran viimeisistä päivistä kertovaa koskettavaa juttua alitajuisesti miettien muistokirjoituksen Onni-kissani eutanasiareissusta. Lisäksi Kuuselan tunnistettavat jylhät piirteet tulivat kesäkuussa parikin kertaa fillarilenkillä Epilässä vastaan Nokiaa kohti polkien. Aivan kuin mies olisi katsonut suoraan silmiin ohi viilettäessään ja tiennyt suunnitelmistani. Olin miltei pysäyttää miehen, tarjota tuopin lähikuppilassa ja kysyä arvokkaita neuvoja tulevaa Härkätiekoitosta varten. Matti Rämön päiväkirjamaisen teoksen Polkupyörällä Jäämerelle taas luin paria viikkoa ennen matkaa, ja jotenkin sen myötä pääsin polkupyöräfilosofisesti sellaiselle ajatukselliselle tasolle, että pitkä, koko päivän kestävä fillarilla kiskominen tuntuisi aivan hyvin mahdolliselta. Journalisti-Mattien tietämättään tarjoaman henkisen valmiustilan turvin matkan suunnittelu eteni jouhevasti sovittuun h-hetkeen, karhunpäivään, eli heinäkuun kolmanteentoista.
Seuraavat osat:
2/3 - Turusta Tammelaan
3/3 - Tammelasta Hämeenlinnaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti