Köysilaskeutumista Pyynikin näkötornista

Ohjelmapalveluyritys Kelo ja kallio Adventures alkoi jo viime vuoden syksynä järjestää köysilaskeutumista alas Pyynikin näkötornista. Olin jo aivan sutena menossa saman tien paikan päälle - pitäähän naapurin näkötornissa järjestettävää ulkomunkillistakin toimintaa ilman muuta tukea. Venäytin kuitenkin syyssateisella juoksulenkillä selkäni pahemman kerran, enkä sitten tohtinut enää mennä testaamaan sen kestävyyttä narun jatkeena roikkuen. Laskeutumista voi kuitenkin edelleen tänä kesänäkin harjoittaa keskiviikkoisin klo 16 - 20, joten sain tänään viimeinkin aikaiseksi kivuta urheilupiireissä tunnetut ns. Tahdon portaat ylös Pyynikinrinnettä Rosendahlin hotellilta kohti näkötornia muutenkin kuin munkkikahvien toivossa.

Jonossa oli peräti seitsemän laskeutujaa ennen minua, joten kynsiä sai pureskella tornin huipulla vielä hyvän tovin tornin juurella tapahtuneen opastuksen jälkeen. Edelläni oli isä kaksine tyttärineen ja yksine poikineen. 13-vuotias poika laskeutui mallikkaasti kuin vanha tekijä, ja hieman vanhemmat tytöt hilpaisivat reunan yli lähinnä riemusta kiljuen. Tää on kivaa! Isä puolestaan tunnusti olevansa melkoisen korkeanpaikankammoinen ja pelkäsi jäätyvänsä näköalatasanteen kaiteelle tyystin. Itse totesin olevani juuri sen verran akrofoobikko, että pelon voittaminen on mahdollista, ja se antaa jälkeenpäin hienon voittajafiiliksen. Toivotin miehelle onnea, ja ukko hyppeli seinää alas ihan liian sujuvan näköisesti. Olen laskeutunut köydellä kerran aikaisemminkin, Espanjassa kallioseinää alas. Se oli suurin piirtein saman mittainen (27 m) kuin Pyynikin näkötorninkin laskeutuminen. Silloin ensikertalaisena köpöttelin matkan todella hitaasti alas (opaskin ilkkui hidastetusta elokuvasta), en osannut ollenkaan sellaista siistiä pomppulaskeutumista, ja jälkeenpäin huomasin jännittäneeni sellaisiakin lihaksia joita en tiennyt olevankaan.

Oma vuoro tuli siitäkin huolimatta, että höpötin jäljessäni tuleville nuorille laskeutujatytöille hermostuneesti niitä näitä. Reunalle oli lopulta pakko kiivetä. Laskeuttajamiekkonen totesi, ettei tarvitse kuin liikuttaa jalkoja ja höllentää käsien otetta - asioita, joita osaa tehdä aika pienestä pitäen. Helppoa. Seisoin näkötornin leveällä kivikaiteella selin ulkoreunaan kantapäät reunan yli. Nojasin taaksepäin köyttä höllentämällä laskien kunnes ahteri oli lähes jalkojen tasalla. Toisin sanoen nojasin tyhjyyteeen sormenpaksuisen narun varassa. Lähdin pienillä töpöaskelilla laskeutumaan. Alku piti ottaa varovaisesti, koska tornin yläosan ikkunat piti ohittaa astumatta niiden päälle. Niitä on tässä hommassa jo rikottu. Räpelsin ikkunoista ohi, ja koetin ottaa pieniä hyppyjä ulos seinästä samalla köyttä päästäen. Jumaleissön! Sehän sujui, ainakin joten kuten. Toki alan harrastajat tulevat tuollaisen suoran seinän alas muutamassa sekunnissa, mutta ei kai tokakertalaiselta voi liikoja odottaa?

Pääsin lopulta laskeutumisprosessissa jonkinlaiseen flow-tilaan ja hyppelin ihan hallitusti tornin seinää alas, mitä nyt verrattain navakka tuuli pyrki tärvelemään asentoani parikin kertaa. Loppusuoralla sormien puristusvoimat alkoivat olla jo tiessään, mikä osaltaan nopeutti alastuloa, mutta samalla herätti huolta siitä, onko tornin päällä olevalla jarrumiehellä tilanne ja köysi hallussaan. Jotain tein varmaan väärin, kun jälkeenpäin vielä laskeutumisen hintaan sisältyvän kahvikupinkin (munkista puhumattakaan) nostaminen tuntui raskaalta, mutta sormivoimat riittivät kuitenkin horjahtavaisella tavalla onnelliseen alastuloon. Katso vaikka itse (joo, ihan loppua lukuunottamatta videota on katsojaystävällisistä syistä vähän nopeutettu):