![]() |
| Lisää kuvia kirjasta Love in the Time of Chasmosaurs -blogissa. |
19.3.2012
Kirjahaaste: Kuvakirja on kiva kirja
Day 21: Favorite picture book from childhood
Diggailin jo tarhaikäisenä hillittömästi dinosauruksista ja kaikesta esihistorialliseen aikaan liittyvästä. Minusta oli kuulemma tulossa isona arkeologi, mikä tiesi taloudessamme kovaa menekkiä pullasudeille. Kyllä. Vierailin säännöllisesti keittiön laatikolla realisoimassa pullasuteja, ja tein niistä käyttökelvottomia varsinaiseen tarkoitukseensa putsailemalla milloin mitäkin ulkoa löytämiäni 'fossiileja' mullasta ja pölystä. Vähän myöhemmin sivistyssanavarastoni laajeni sen verran, että ymmärsin toiveammattini olevan arkeologin sijaan pikemminkin paleontologi, koska dinot olivat kuitenkin parhaita. Ikävä kyllä Suomen peruskallion päällä olevasta maakerroksesta en koskaan tullut löytäneeksi Triceratopsin kalloa, vaikka joitan epämääräisiä luita joskus muistankin löytäneeni ja äidin pullasudilla hanganneeni. Mitähän nekin loppujen lopuksi olivat...
Dinoinnostus oli tietysti vanhempieni aikaansaannosta. Ehdoton suosikkikirjani oli heiltä saamani pop-up -kirja, jonka useilla sivuilla oli kolmiulotteisia pahvidinoja ja erilaisia pahviliuskoilla itseanimoitavia saurusten arkihetkiä, kuten söpön protoceratops-vauvan kuoriutuminen munasta. Kirja oli ehdoton hitti myös lastentarhan ns. oman lelun päivinä, jolloin 'kaikki' halusivat päästä kokeilemaan kirjani itseanimoitavia sivuja ja pällistelemään pop-uppeja. Luin kirjan tärviölle jo varmaan lapsuudessani, ja veljeni epäilemättä viimeisteli tuhon, mutta kirja on kuin onkin yhä tallella, edelleen kiitos kaukonäköisten vanhempieni. Nyt jo repaleiset sivut ja osin toimimattomat animaatiot löytyvät poikamme kirjahyllystä. Dinointoilu saattaa olla geeneissä.
15.3.2012
Merkki ja tunteet
Vastailen silloin tällöin huvikseni ja vähän ammattimielessäkin erinäisiin netitse tehtäviin markkinatutkimuksiin ja kyselyihin. Kysymykset ovat toisinaan vähintäänkin kummallisia, kuten miten lähellä koen tämän tuotteen olevan persoonaani? Jos oikein aprikoin, niin aika harva mikään tuote on mitenkään lähellä persoonaani. Vaikka representoihan Villi sydän -leffan Sailorin käärmeennahkatakkikin hänen yksilöllisyyttään ja uskoaan henkilökohtaiseen vapauteen. Miksei sitten joku kasvirasvavalmiste voisi edustaa syvintä minuuttani?
Tänään tuli vastaan tällainen kysymys:
Loppujen lopuksi aika harvoin sitä tulee miettineeksi tunteitaan ajatellessaan jotain päivittäistavaramerkkiä, mutta on aivan hulvatonta, että asian pohtimiseen tarjotaan havainnekuvia. Olisi mahtavaa saada palkkio tuollaisesta poseeraushommasta. Että pistäpäs Lasse nyt vähän lisää halveksuntaa siihen ilmeeseen, että päästään kotiin ennen uutisia.
Tänään tuli vastaan tällainen kysymys:
Loppujen lopuksi aika harvoin sitä tulee miettineeksi tunteitaan ajatellessaan jotain päivittäistavaramerkkiä, mutta on aivan hulvatonta, että asian pohtimiseen tarjotaan havainnekuvia. Olisi mahtavaa saada palkkio tuollaisesta poseeraushommasta. Että pistäpäs Lasse nyt vähän lisää halveksuntaa siihen ilmeeseen, että päästään kotiin ennen uutisia.
11.3.2012
Kirjahaaste: Useimmin luettu
Day 20: Book you’ve read the most number of times
- Kirja on surkea sijoitus, tokaisi entinen pomoni kerran. Kuunneltuaan rauhallisesti ensimmäiset paheksuvat vastakommentit hän jatkoi: Montako kertaa muka luette jonkun kirjan uudestaan? Mitä järkeä ostaa kallis uutuuskirja, jonka luet kerran ja hyvässä lykyssä puolisosi toisen kerran? Kirjastolaina on paljon järkevämpi. Niinpä. Tätä haastetta miettiessäni oli melkoisen vaikeata muistaa nimikkeitä, joita olisin lukenut useammin kuin kahdesti. Nykytilanteessa minulla on aikaisemmin lukemattomia kirjoja jonossa niin paljon, etten hetkeen voi ajatellakaan tarttuvani johonkin ennen luettuun. Mikä sinänsä on erinomainen juttu.
Useampia kertoja luettuja kirjoja on luultavasti enemmän lapsuuden ja nuoruuden aikana tavatuissa opuksissa, ja jo sieltä ajalta parhaiten nousee esiin Jules Verne -klassikko Matka maan keskipisteeseen. Tarina, jossa maan uumeniin laskeudutaan Islannissa, ulos tullaan tulivuorenpurkauksen mukana Italiassa, ja siinä välissä tavataan koko joukko muinaisia hirmuliskoja ja jättikasveja on mitä parhainta viihdettä. Nuorena tarinan itsekin nuoreen kokijaan oli helppo samaistua, ja olenpa tainnut lukea kirjan aikuisiälläkin ainakin kerran. Montako kertaa kaiken kaikkiaan, sitä en pysty muistamaan, mutta varmasti lukemistani proosakirjoista tämä on kärkipäässä.
Mitä tulee ex-pomoni mielipiteeseen, on siitä vieläkin pakko olla eri mieltä. Vaikka ostamansa kirjan lukisi vain kerran, menee moni kirja kavereille lainaan, heiltä saa lainaksi muita kirjoja, niitä tulee ostettua käytettynä ja myytyä eteenpäin. Tälläkin hetkellä yöpöydän kyynärän korkuisessa pinossa on ainakin kaksi kavereilta lainattua opusta. Useimmille käsieni kautta kulkeville omilllekin kirjoille kertyy pitkän ajan kuluessa joka tapauksessa useita lukukertoja. Ei se ole huono sijoitus.
- Kirja on surkea sijoitus, tokaisi entinen pomoni kerran. Kuunneltuaan rauhallisesti ensimmäiset paheksuvat vastakommentit hän jatkoi: Montako kertaa muka luette jonkun kirjan uudestaan? Mitä järkeä ostaa kallis uutuuskirja, jonka luet kerran ja hyvässä lykyssä puolisosi toisen kerran? Kirjastolaina on paljon järkevämpi. Niinpä. Tätä haastetta miettiessäni oli melkoisen vaikeata muistaa nimikkeitä, joita olisin lukenut useammin kuin kahdesti. Nykytilanteessa minulla on aikaisemmin lukemattomia kirjoja jonossa niin paljon, etten hetkeen voi ajatellakaan tarttuvani johonkin ennen luettuun. Mikä sinänsä on erinomainen juttu.
Useampia kertoja luettuja kirjoja on luultavasti enemmän lapsuuden ja nuoruuden aikana tavatuissa opuksissa, ja jo sieltä ajalta parhaiten nousee esiin Jules Verne -klassikko Matka maan keskipisteeseen. Tarina, jossa maan uumeniin laskeudutaan Islannissa, ulos tullaan tulivuorenpurkauksen mukana Italiassa, ja siinä välissä tavataan koko joukko muinaisia hirmuliskoja ja jättikasveja on mitä parhainta viihdettä. Nuorena tarinan itsekin nuoreen kokijaan oli helppo samaistua, ja olenpa tainnut lukea kirjan aikuisiälläkin ainakin kerran. Montako kertaa kaiken kaikkiaan, sitä en pysty muistamaan, mutta varmasti lukemistani proosakirjoista tämä on kärkipäässä.
Mitä tulee ex-pomoni mielipiteeseen, on siitä vieläkin pakko olla eri mieltä. Vaikka ostamansa kirjan lukisi vain kerran, menee moni kirja kavereille lainaan, heiltä saa lainaksi muita kirjoja, niitä tulee ostettua käytettynä ja myytyä eteenpäin. Tälläkin hetkellä yöpöydän kyynärän korkuisessa pinossa on ainakin kaksi kavereilta lainattua opusta. Useimmille käsieni kautta kulkeville omilllekin kirjoille kertyy pitkän ajan kuluessa joka tapauksessa useita lukukertoja. Ei se ole huono sijoitus.
6.3.2012
Kovaa peliä Kekkosentiellä
Tamperelainen liikennekäyttäytyminen hämmentää jälleen. Ajoin tänään töiden jälkeen kotitalomme parkkipaikalle. Vapautin pojan turvaistuimensa kahleista ja lähdimme talsimaan parkkipaikan poikki kotia kohti. Jonkin sattuman kautta näin sivusilmällä vieraan auton ajavan parkkipaikalle vähän ennen kuin käännyimme kerrostalomme kulman taakse. En osaa edes sanoa, miksi asia jäi askarruttamaan tai miksi edes kiinnitin autoon huomiota; olisihan vieras auto voinut olla vaikka kuka parkkipaikan yli 20 autopaikan haltijasta, tai esim. jonkun vieras. Joka tapauksessa alaovelle päästyämme minulle tuli vahva tunne, että minun pitäisi palata parkkipaikalle. Menimme talon kellarikerroksen läpi takaovelle, jonka ikkunasta näin että toden totta, auto oli pysähtynyt meidän automme taakse, ja sitä ajanut mies oli kävellyt automme sivuitse sen tuulilasin luokse ja teki siellä jotain.
Tulin takaovesta ulos kysyäkseni ukolta mistä nyt tuulee, mutta mies meni takaisin autoonsa, ja vaikka kävelin ripein askelin kohti parkkipaikkaa ja hänen autoaan, hän ajoi pois. En osaa sanoa, näkikö ukko minun tulevan takaisin. Jäin tuijottamaan poisajavaa autoa tajuten sentään painaa rekisterinumeron mieleen. Menin autollemme havaitakseni, että kuskin puolen tuulilasinpyyhkijä oli nostettu pystyyn. Mitä helvettiä oikein tapahtui? Miksi joku tuntematon kävi ropeloimassa autoamme? Ja miksi ikään kuin aavistin tapahtuneen hieman ennalta nähdessäni auton tulevan parkkialueelle?
Kotiin mentyäni tajusin, että olin ilmeisesti kiinnittänyt huomiota äijään jo pari kilometriä aikaisemmin liikennevaloissa, kun näin peruutuspeilistä ukon jauhavan purkkaa. Mietin, miksi olin kiinnittänyt edes siihen huomiota, kunnes muistin erään hetkeä aikaisemmin tapahtuneen tilanteen Kekkosentieltä, tarkemmin sanoen Särkänniemen risteyksestä. Idästä päin tultaessa kyseisestä risteyksestähän pääsee kääntymään vasemmalle Tampereen keskustaa kohti, kun taas kaksi kaistaa jatkaa suoraan Ylöjärveä kohti. Nappasin allaolevan kuvan Google Street View'stä havaintomateriaaliksi. Tämä on nyt vähän vaikea selittää, mutta yritetään.
Näytä suurempi kartta
Olin punaisissa valoissa kääntymässä vasemmalle, kun kuuntelin jotain juttua, jota viisivuotias poikani selitti takapenkillä turvaistuimessaan. Olin kääntänyt pääni vinosti taakse oikealle poikaa kohti 'kuunteluasentoon', ja olin siinä asennossa useita sekunteja. Tämä on tärkeää kertoa siksi, että ilmeisesti vinosti takaoikealla olevan auton kuski luuli minun tuijottavan häntä takaikkunani läpi. Minulla oli aurinkolasit silmilläni, joten katseeni suuntaa ei voinut nähdä, mutta naamani oli kääntynyt suoraan häntä kohti. Hetken mielijohteesta sain vielä päähäni ottaa pojasta valokuvan ja ojensin kännykkäkamerani takapenkkiä ja poikaa kohti taaksepäin, mutta samassa valoni vaihtui vihreäksi, joten vedin kameran takaisin ja lähdin liikkeelle. Vinosti takana olevan auton kuski siis saattoi luulla minun ensin tuijottaneen tätä, ja sitten vielä napanneen hänestä kuvan juuri ennen liikkeellelähtöä!
Tuo teoriahan toki kuulostaa absurdilta, mutta jälkikäteen tapahtumat mielessäni rekonstruoituani olen lähes varma, että näin vilaukselta samannäköisen ukon risteyksessä olevassa autossa tuijottamassa 'takaisin', kun siis itse kuuntelin poikani juttuja. Naama olisi varmasti unohtunut saman tien, ellen muistaisi sitä myös myöhemmissä liikennevaloissa jauhamassa purkkaa takanamme ja sitten saman naaman omistaja oli hiplaamassa tuulilasinpyyhkijäämme hetkeä myöhemmin parkkipaikalla.
Ukon näkökulmasta ajatellen, olettaen siis että hatarahko teoriani tapahtumien kulusta pitää paikkansa, on toki ihmeellistä, että viereisestä autosta tuijotetaan ja otetaan vielä valokuva ennen paikalta livistämistä. Mutta mitä ihmettä hän ajatteli saavuttavansa seuraamalla minua kotiin ja nostamalla tuulilasinpyyhkijän pystyyn? Vai keskeytinkö jotkin spesifimmät puuhat, ja äijä lähti lipettiin? Aamulla nähdään, onko kulkupeliämme käyty yön aikana sabotoimassa lisää, vai tuleeko kuvatuksitulleeksi luulevalta autoilijalta ehkäpä mystinen soitto pikkutunteina...
Tulin takaovesta ulos kysyäkseni ukolta mistä nyt tuulee, mutta mies meni takaisin autoonsa, ja vaikka kävelin ripein askelin kohti parkkipaikkaa ja hänen autoaan, hän ajoi pois. En osaa sanoa, näkikö ukko minun tulevan takaisin. Jäin tuijottamaan poisajavaa autoa tajuten sentään painaa rekisterinumeron mieleen. Menin autollemme havaitakseni, että kuskin puolen tuulilasinpyyhkijä oli nostettu pystyyn. Mitä helvettiä oikein tapahtui? Miksi joku tuntematon kävi ropeloimassa autoamme? Ja miksi ikään kuin aavistin tapahtuneen hieman ennalta nähdessäni auton tulevan parkkialueelle?
Kotiin mentyäni tajusin, että olin ilmeisesti kiinnittänyt huomiota äijään jo pari kilometriä aikaisemmin liikennevaloissa, kun näin peruutuspeilistä ukon jauhavan purkkaa. Mietin, miksi olin kiinnittänyt edes siihen huomiota, kunnes muistin erään hetkeä aikaisemmin tapahtuneen tilanteen Kekkosentieltä, tarkemmin sanoen Särkänniemen risteyksestä. Idästä päin tultaessa kyseisestä risteyksestähän pääsee kääntymään vasemmalle Tampereen keskustaa kohti, kun taas kaksi kaistaa jatkaa suoraan Ylöjärveä kohti. Nappasin allaolevan kuvan Google Street View'stä havaintomateriaaliksi. Tämä on nyt vähän vaikea selittää, mutta yritetään.
Näytä suurempi kartta
Olin punaisissa valoissa kääntymässä vasemmalle, kun kuuntelin jotain juttua, jota viisivuotias poikani selitti takapenkillä turvaistuimessaan. Olin kääntänyt pääni vinosti taakse oikealle poikaa kohti 'kuunteluasentoon', ja olin siinä asennossa useita sekunteja. Tämä on tärkeää kertoa siksi, että ilmeisesti vinosti takaoikealla olevan auton kuski luuli minun tuijottavan häntä takaikkunani läpi. Minulla oli aurinkolasit silmilläni, joten katseeni suuntaa ei voinut nähdä, mutta naamani oli kääntynyt suoraan häntä kohti. Hetken mielijohteesta sain vielä päähäni ottaa pojasta valokuvan ja ojensin kännykkäkamerani takapenkkiä ja poikaa kohti taaksepäin, mutta samassa valoni vaihtui vihreäksi, joten vedin kameran takaisin ja lähdin liikkeelle. Vinosti takana olevan auton kuski siis saattoi luulla minun ensin tuijottaneen tätä, ja sitten vielä napanneen hänestä kuvan juuri ennen liikkeellelähtöä!
Tuo teoriahan toki kuulostaa absurdilta, mutta jälkikäteen tapahtumat mielessäni rekonstruoituani olen lähes varma, että näin vilaukselta samannäköisen ukon risteyksessä olevassa autossa tuijottamassa 'takaisin', kun siis itse kuuntelin poikani juttuja. Naama olisi varmasti unohtunut saman tien, ellen muistaisi sitä myös myöhemmissä liikennevaloissa jauhamassa purkkaa takanamme ja sitten saman naaman omistaja oli hiplaamassa tuulilasinpyyhkijäämme hetkeä myöhemmin parkkipaikalla.
Ukon näkökulmasta ajatellen, olettaen siis että hatarahko teoriani tapahtumien kulusta pitää paikkansa, on toki ihmeellistä, että viereisestä autosta tuijotetaan ja otetaan vielä valokuva ennen paikalta livistämistä. Mutta mitä ihmettä hän ajatteli saavuttavansa seuraamalla minua kotiin ja nostamalla tuulilasinpyyhkijän pystyyn? Vai keskeytinkö jotkin spesifimmät puuhat, ja äijä lähti lipettiin? Aamulla nähdään, onko kulkupeliämme käyty yön aikana sabotoimassa lisää, vai tuleeko kuvatuksitulleeksi luulevalta autoilijalta ehkäpä mystinen soitto pikkutunteina...
15.2.2012
Kovaa peliä muskarin pihalla
Ajoin tänään autolla Pirkanmaan musiikkiopistolle viemään jälkikasvua musiikkileikkikouluun. Kyydissä oli päiväkodista yksi tarhakaveri äiteineen, he kun sattuvat asumaan lähellä muskaria. Muskarin tontille johtaa ainakin kolme ajoväylää. Ajoin portista sisään ja pysähdyin siihen - tarhakaverin talo oli niillä kohdin. Kun tarhakaverin äiti oli noussut autosta ja oli juuri nostamassa kolmevuotiastaan ulos, taaksemme ajoi toinen auto, joka olisi halunnut ajaa samalle tontille, ja joka tööttäsi saman tien. No, olinhan minä pysähtynyt huonoimpaan mahdolliseen paikkaan sisääntulon tukkien. Mutta tilanne olisi ohi hetkessä. Tarhakaverin äiti nappasi nopeasti takaluukusta pulkan, ja siinä vaiheessa takana oleva auto tööttäsi jo kiukkuisesti kolme kertaa. Takaluukun pamahdettua kiinni ajoin nopeasti tontilta ulos ja pysäköin kadunvarteen viedäkseni pojan muskariin.
Siellähän se tööttäilijä oli pysähtyneenä suoraan samaisen muskarin oven eteen. Sanoin pojalle, että menee suoraan sisälle, aioin pahoitella kuskille viivästystä portilla. Mieskuski kuitenkin puhui puhelimeen eikä ilmeisesti ollut oikein näkevinäänkään minua kun odottelin hetkisen auton vieressä. Poika huhuili ovelta minua, joten jätin sikseen ja menin sisään auttamaan talvivaatteiden riisumisessa. Sieltä olikin juuri tulossa tööttäilijäautossa ollut nainen, ilmeisesti myös viemässä lastaan muskariin. Huomautin, että olisin minä ensimmäiselläkin tööttäyksellä jo siirtynyt, johon koko lailla yllätyksekseni täti kävi suorastaan silmille.
- No ei vittu siltä vaikuttanut! Meillä oli kiire!
Sanoin aika hölmistyneenä, että lastasimme vain pikaisesti pari ihmistä ulos, että ei siinä kauan mennyt, mutta tuskin sain sitä sanottua, kun:
- Olisit vitun idiootti ajanut pihan parkkipaikoille, siinä olisi ollut vaikka kuinka tilaa.
Johon minä:
- Niin joo, mutta onhan teidänkin autonne tuossa nyt tukkeena...
- No jos siihen vittu joku tulee, niin me ajetaan se pois siitä, eksä tajuu? Ooksä joku vitun daiju? Olet!
Keskustelussa oli luultavasti muutama vittu ja solvaus enemmän, jotakuinkin tuollaisena sen muistan. Itse en oikein suunvuoroa tahtonut saada. Täti marssi takaisin autoon, enkä voinut enää kuin vain katsoa leveästi hymyillen perään kun täti vielä auton sisältä esitti sylkäisevänsä minua kohti.
Siis mitä helvettiä? Jos vähättelisin aiheuttamaani viivettä portilla, kesti se ehkä 15 sekuntia. Oikeasti siihen saattoi mennä lähes puoli minuuttia. Sitten tämä sama porukka aiheutti potentiaalisesti ihan yhtä pitkäkestoisen tukkeen viidentoista metrin päähän. Eikä itse asiassa mitään, huonoon paikkaanhan minä tarhakaverin äiteineen pudotin, että sikäli aiheesta tööttäsivät, mutta harvoinpa aikuisiällä saa kuulla toiselta aikuiselta tarkkailuluokkalaiselta teinitytöltä kuulostavaa puhetta kohtuullisen neutraalissa tilanteessa. Ja tämä täti oli luultavasti ihan selvin päin, juuri vei lapsensa musiikkileikkikouluun. Kiroilutkin tulivat sujuvasti läsnäolevien lasten kuullen. Ja minä kun olen aina pitänyt itseäni varsin keskenkasvuisena tapauksena.
Siellähän se tööttäilijä oli pysähtyneenä suoraan samaisen muskarin oven eteen. Sanoin pojalle, että menee suoraan sisälle, aioin pahoitella kuskille viivästystä portilla. Mieskuski kuitenkin puhui puhelimeen eikä ilmeisesti ollut oikein näkevinäänkään minua kun odottelin hetkisen auton vieressä. Poika huhuili ovelta minua, joten jätin sikseen ja menin sisään auttamaan talvivaatteiden riisumisessa. Sieltä olikin juuri tulossa tööttäilijäautossa ollut nainen, ilmeisesti myös viemässä lastaan muskariin. Huomautin, että olisin minä ensimmäiselläkin tööttäyksellä jo siirtynyt, johon koko lailla yllätyksekseni täti kävi suorastaan silmille.
- No ei vittu siltä vaikuttanut! Meillä oli kiire!
Sanoin aika hölmistyneenä, että lastasimme vain pikaisesti pari ihmistä ulos, että ei siinä kauan mennyt, mutta tuskin sain sitä sanottua, kun:
- Olisit vitun idiootti ajanut pihan parkkipaikoille, siinä olisi ollut vaikka kuinka tilaa.
Johon minä:
- Niin joo, mutta onhan teidänkin autonne tuossa nyt tukkeena...
- No jos siihen vittu joku tulee, niin me ajetaan se pois siitä, eksä tajuu? Ooksä joku vitun daiju? Olet!
Keskustelussa oli luultavasti muutama vittu ja solvaus enemmän, jotakuinkin tuollaisena sen muistan. Itse en oikein suunvuoroa tahtonut saada. Täti marssi takaisin autoon, enkä voinut enää kuin vain katsoa leveästi hymyillen perään kun täti vielä auton sisältä esitti sylkäisevänsä minua kohti.
Siis mitä helvettiä? Jos vähättelisin aiheuttamaani viivettä portilla, kesti se ehkä 15 sekuntia. Oikeasti siihen saattoi mennä lähes puoli minuuttia. Sitten tämä sama porukka aiheutti potentiaalisesti ihan yhtä pitkäkestoisen tukkeen viidentoista metrin päähän. Eikä itse asiassa mitään, huonoon paikkaanhan minä tarhakaverin äiteineen pudotin, että sikäli aiheesta tööttäsivät, mutta harvoinpa aikuisiällä saa kuulla toiselta aikuiselta tarkkailuluokkalaiselta teinitytöltä kuulostavaa puhetta kohtuullisen neutraalissa tilanteessa. Ja tämä täti oli luultavasti ihan selvin päin, juuri vei lapsensa musiikkileikkikouluun. Kiroilutkin tulivat sujuvasti läsnäolevien lasten kuullen. Ja minä kun olen aina pitänyt itseäni varsin keskenkasvuisena tapauksena.
8.2.2012
Kirjahaaste: Pilke silmäkulmaan
Day 19: Book that turned you on
Tähän ei varmaan nyt haeta mitään aikuisten kuvakirjoja, eihän? Haastetta pohtiessa mieleen ponnahti myös eräs lapsena lukemani Aku Ankan taskukirjan tarina, jossa joku ilkeä hallitsija, kalifi tms. uhkaili Akua ja Roopea kynimisellä. Huolestuneet ankat kuvittelivat itsensä kynittyinä isossa ajatuskuplassa. Vaikka kuva oli kaukana millään tavalla kiihottavasta, tuntui pikkupoikana sen katsominen aina jotenkin hyvin väärältä. Näin sarjakuva turmelee lapsesi mielen.
Kyllähän sitä teininä tuli luettua härätappoaseet ja luolakarhun klaanit ainakin osittain niiden kuuluisien seksikohtausten takia. Hienompaa oli kuitenkin löytää vanhempien kirjahyllystä Terry Southernin ja Mason Hoffenbergin kirja Candy. Lukion historianopettaja oli juuri hiljattain hehkuttanut Voltairen Candiden hyvyyttä (joka sekin löytyi samasta kirjahyllystä ja jonka luin ensin), ja tämä Candy osoittautui jonkinlaiseksi pornahtavaksi nykysatiiriksi tuosta valistusfilosofisesta klassikosta, joka on satiiri itsessäänkin. Kirjassa naiivi, viaton, äärimmäisen kaunis ja haluttava 18-vuotias Candy löytää itsensä oudoista, jopa bisarreista seksuaalisista tilanteista halutessaan vain auttaa muita.
Kirjan lähtökohdat ovat täysin (s)eksploitatiivisia, tekijöiltä odotettiin alun alkaenkin lähinnä pornografista tuotosta. Mutta vaikka tyyli onkin alhaista, oli rima miehillä jo valmiiksi korkealla. Beat-sukupolven kirjoittajat, Hoffenberg ja Southern lainasivat paitsi rakenteen Candidesta, myös yksityiskohtia ja ideoita monista muistakin maailmankirjallisuuden klassikoista. Tarinan rakenne onkin episodimainen ja suorastaan varhaispostmoderni Candyn ajautuessa toinen toistaan kummallisempien miesten jakamattoman huomion kohteeksi. Kirja luonnollisesti kiellettiin heti ilmestyttyään Ranskassa vuonna 1958 'shokeeraavana', mutta myöhemmin hippisukupolvi omi tarinan nopeasti, ja kirjaa pidetään nykyisin jonkinlaisena beat- ja kukkaissukupolvien klassikkona, vaikka se on kirjoitettu selkeästi ennen hippiaikaa.
Suomeksi Candy julkaistiin vuonna 1968, jolloin siitä ilmestyi myös hipahtava komediaelokuva. Kymmenen vuotta myöhemmin tarinasta tehtiin vielä pornoelokuvaversio. Leffat on näkemättä, mutta tämän jutun kirjoitettuani on melkeinpä pakko hakea kirja taas käsiini (olenkohan jo realisoinut sen pois porukoiden kirjahyllystä?) ja lukea uudestaan. Luulen, että lihallisemmat yksityiskohdat varastivat ensilukemalla pääosan alta parikymppisen miehen huomiosta, eikä sitä sitten tuolloin saanut ihan kaikkia kirjallisuusviittauksia tarinasta irti.
Tähän ei varmaan nyt haeta mitään aikuisten kuvakirjoja, eihän? Haastetta pohtiessa mieleen ponnahti myös eräs lapsena lukemani Aku Ankan taskukirjan tarina, jossa joku ilkeä hallitsija, kalifi tms. uhkaili Akua ja Roopea kynimisellä. Huolestuneet ankat kuvittelivat itsensä kynittyinä isossa ajatuskuplassa. Vaikka kuva oli kaukana millään tavalla kiihottavasta, tuntui pikkupoikana sen katsominen aina jotenkin hyvin väärältä. Näin sarjakuva turmelee lapsesi mielen.
Kyllähän sitä teininä tuli luettua härätappoaseet ja luolakarhun klaanit ainakin osittain niiden kuuluisien seksikohtausten takia. Hienompaa oli kuitenkin löytää vanhempien kirjahyllystä Terry Southernin ja Mason Hoffenbergin kirja Candy. Lukion historianopettaja oli juuri hiljattain hehkuttanut Voltairen Candiden hyvyyttä (joka sekin löytyi samasta kirjahyllystä ja jonka luin ensin), ja tämä Candy osoittautui jonkinlaiseksi pornahtavaksi nykysatiiriksi tuosta valistusfilosofisesta klassikosta, joka on satiiri itsessäänkin. Kirjassa naiivi, viaton, äärimmäisen kaunis ja haluttava 18-vuotias Candy löytää itsensä oudoista, jopa bisarreista seksuaalisista tilanteista halutessaan vain auttaa muita.Kirjan lähtökohdat ovat täysin (s)eksploitatiivisia, tekijöiltä odotettiin alun alkaenkin lähinnä pornografista tuotosta. Mutta vaikka tyyli onkin alhaista, oli rima miehillä jo valmiiksi korkealla. Beat-sukupolven kirjoittajat, Hoffenberg ja Southern lainasivat paitsi rakenteen Candidesta, myös yksityiskohtia ja ideoita monista muistakin maailmankirjallisuuden klassikoista. Tarinan rakenne onkin episodimainen ja suorastaan varhaispostmoderni Candyn ajautuessa toinen toistaan kummallisempien miesten jakamattoman huomion kohteeksi. Kirja luonnollisesti kiellettiin heti ilmestyttyään Ranskassa vuonna 1958 'shokeeraavana', mutta myöhemmin hippisukupolvi omi tarinan nopeasti, ja kirjaa pidetään nykyisin jonkinlaisena beat- ja kukkaissukupolvien klassikkona, vaikka se on kirjoitettu selkeästi ennen hippiaikaa.
Suomeksi Candy julkaistiin vuonna 1968, jolloin siitä ilmestyi myös hipahtava komediaelokuva. Kymmenen vuotta myöhemmin tarinasta tehtiin vielä pornoelokuvaversio. Leffat on näkemättä, mutta tämän jutun kirjoitettuani on melkeinpä pakko hakea kirja taas käsiini (olenkohan jo realisoinut sen pois porukoiden kirjahyllystä?) ja lukea uudestaan. Luulen, että lihallisemmat yksityiskohdat varastivat ensilukemalla pääosan alta parikymppisen miehen huomiosta, eikä sitä sitten tuolloin saanut ihan kaikkia kirjallisuusviittauksia tarinasta irti.
2.2.2012
Kirja-ale taas Book Depositorylla
Kappas, brittiläisellä nettikirjakaupalla Book Depositorylla on taas 24 tunnin ale, jossa se myy yhtä suosittua nimikettä tunnin kerrallaan periaatteella niin kauan kuin tavaraa riittää. Alennukset ovat kovia, luokkaa -60 % tai -80 %. En itse bongannut mitään pakollista viime kerran alessa, mutta täytynee kytätä sivua tunnin välin taas tällä kertaa, jos jotain kivaa löytyisi. Ostokokemukseni tuolta ovat pääsääntöisesti hyviä, virheensäkin osasivat korjata mallikkaasti. Vajaa tunti alen alkamiseen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

