Tamperelainen liikennekäyttäytyminen hämmentää jälleen. Ajoin tänään töiden jälkeen kotitalomme parkkipaikalle. Vapautin pojan turvaistuimensa kahleista ja lähdimme talsimaan parkkipaikan poikki kotia kohti. Jonkin sattuman kautta näin sivusilmällä vieraan auton ajavan parkkipaikalle vähän ennen kuin käännyimme kerrostalomme kulman taakse. En osaa edes sanoa, miksi asia jäi askarruttamaan tai miksi edes kiinnitin autoon huomiota; olisihan vieras auto voinut olla vaikka kuka parkkipaikan yli 20 autopaikan haltijasta, tai esim. jonkun vieras. Joka tapauksessa alaovelle päästyämme minulle tuli vahva tunne, että minun pitäisi palata parkkipaikalle. Menimme talon kellarikerroksen läpi takaovelle, jonka ikkunasta näin että toden totta, auto oli pysähtynyt meidän automme taakse, ja sitä ajanut mies oli kävellyt automme sivuitse sen tuulilasin luokse ja teki siellä jotain.
Tulin takaovesta ulos kysyäkseni ukolta mistä nyt tuulee, mutta mies meni takaisin autoonsa, ja vaikka kävelin ripein askelin kohti parkkipaikkaa ja hänen autoaan, hän ajoi pois. En osaa sanoa, näkikö ukko minun tulevan takaisin. Jäin tuijottamaan poisajavaa autoa tajuten sentään painaa rekisterinumeron mieleen. Menin autollemme havaitakseni, että kuskin puolen tuulilasinpyyhkijä oli nostettu pystyyn. Mitä helvettiä oikein tapahtui? Miksi joku tuntematon kävi ropeloimassa autoamme? Ja miksi ikään kuin aavistin tapahtuneen hieman ennalta nähdessäni auton tulevan parkkialueelle?
Kotiin mentyäni tajusin, että olin ilmeisesti kiinnittänyt huomiota äijään jo pari kilometriä aikaisemmin liikennevaloissa, kun näin peruutuspeilistä ukon jauhavan purkkaa. Mietin, miksi olin kiinnittänyt edes siihen huomiota, kunnes muistin erään hetkeä aikaisemmin tapahtuneen tilanteen Kekkosentieltä, tarkemmin sanoen Särkänniemen risteyksestä. Idästä päin tultaessa kyseisestä risteyksestähän pääsee kääntymään vasemmalle Tampereen keskustaa kohti, kun taas kaksi kaistaa jatkaa suoraan Ylöjärveä kohti. Nappasin allaolevan kuvan Google Street View'stä havaintomateriaaliksi. Tämä on nyt vähän vaikea selittää, mutta yritetään.
Näytä suurempi kartta
Olin punaisissa valoissa kääntymässä vasemmalle, kun kuuntelin jotain juttua, jota viisivuotias poikani selitti takapenkillä turvaistuimessaan. Olin kääntänyt pääni vinosti taakse oikealle poikaa kohti 'kuunteluasentoon', ja olin siinä asennossa useita sekunteja. Tämä on tärkeää kertoa siksi, että ilmeisesti vinosti takaoikealla olevan auton kuski luuli minun tuijottavan häntä takaikkunani läpi. Minulla oli aurinkolasit silmilläni, joten katseeni suuntaa ei voinut nähdä, mutta naamani oli kääntynyt suoraan häntä kohti. Hetken mielijohteesta sain vielä päähäni ottaa pojasta valokuvan ja ojensin kännykkäkamerani takapenkkiä ja poikaa kohti taaksepäin, mutta samassa valoni vaihtui vihreäksi, joten vedin kameran takaisin ja lähdin liikkeelle. Vinosti takana olevan auton kuski siis saattoi luulla minun ensin tuijottaneen tätä, ja sitten vielä napanneen hänestä kuvan juuri ennen liikkeellelähtöä!
Tuo teoriahan toki kuulostaa absurdilta, mutta jälkikäteen tapahtumat mielessäni rekonstruoituani olen lähes varma, että näin vilaukselta samannäköisen ukon risteyksessä olevassa autossa tuijottamassa 'takaisin', kun siis itse kuuntelin poikani juttuja. Naama olisi varmasti unohtunut saman tien, ellen muistaisi sitä myös myöhemmissä liikennevaloissa jauhamassa purkkaa takanamme ja sitten saman naaman omistaja oli hiplaamassa tuulilasinpyyhkijäämme hetkeä myöhemmin parkkipaikalla.
Ukon näkökulmasta ajatellen, olettaen siis että hatarahko teoriani tapahtumien kulusta pitää paikkansa, on toki ihmeellistä, että viereisestä autosta tuijotetaan ja otetaan vielä valokuva ennen paikalta livistämistä. Mutta mitä ihmettä hän ajatteli saavuttavansa seuraamalla minua kotiin ja nostamalla tuulilasinpyyhkijän pystyyn? Vai keskeytinkö jotkin spesifimmät puuhat, ja äijä lähti lipettiin? Aamulla nähdään, onko kulkupeliämme käyty yön aikana sabotoimassa lisää, vai tuleeko kuvatuksitulleeksi luulevalta autoilijalta ehkäpä mystinen soitto pikkutunteina...
Dinoinnostus oli tietysti vanhempieni aikaansaannosta. Ehdoton suosikkikirjani oli heiltä saamani pop-up -kirja, jonka useilla sivuilla oli kolmiulotteisia pahvidinoja ja erilaisia pahviliuskoilla itseanimoitavia saurusten arkihetkiä, kuten söpön protoceratops-vauvan kuoriutuminen munasta. Kirja oli ehdoton hitti myös lastentarhan ns. oman lelun päivinä, jolloin 'kaikki' halusivat päästä kokeilemaan kirjani itseanimoitavia sivuja ja pällistelemään pop-uppeja. Luin kirjan tärviölle jo varmaan lapsuudessani, ja veljeni epäilemättä viimeisteli tuhon, mutta kirja on kuin onkin yhä tallella, edelleen kiitos kaukonäköisten vanhempieni. Nyt jo repaleiset sivut ja osin toimimattomat animaatiot löytyvät poikamme kirjahyllystä. Dinointoilu saattaa olla geeneissä.
