Elokuvahaaste: Epäsuosikki

Day 2: Least favorite film

Leffahaasteen toinen osa osoittautui paljon edellistä vaikeammaksi. Suosikkileffa on helpo sanoa, kun sen on ennalta lukinnut tiettyyn elokuvaan, mutta miten seuloa satojen näkemieni b-ö -luokan kauhu- ja scifiörvellyksien seasta se tylsin ja ärsyttävin, jolla ei ole tippaakaan sitä kuuluisaa kalkkuna-arvoa, joka tuonkaltaisista rainoista tekee usein niin mukavia katsottavia? Epäsuosikit ovat syystä epäsuosikkeja, ei niitä kai kuulukaan muistaa. Vai tuleeko tällaisessa tapauksessa valita sellainen elokuva, josta olisi edeltäkäsin halunnut tykätä kovasti, mutta joka osoittautui surkeaksi pettymyksen luomaksi huonoudeksi? Vähän kuin joku Alien vs. Predator? Ei sellaisistakaan ole mielestäni inhokkileffoiksi, koska pökkelöydestään huolimatta niissä usein kuitenkin on jäljellä jotain siitä miksi niistä olisi alunperin halunnut pitää. Kuten esimerkkitapauksessa vaikkapa ne alienit ja predatorit.

No, sain minä yhden leffan mieleeni, ihan toisesta genrestä tosin. Eikä oikeastaan tekisi mieli edes mainostaa sitä sanomalla tässä sen nimeä, mutta menköön nyt: Arto Lehkamon ohjaama Young Love (2001) on patavanhoillinen, sovinistinen ja homofobinen oksennus. Muutenhan tuollainen vanhatestamentillisesta kloaakista niljaistu pökäle voisi aikuista katsojaa naurattaakin, mutta kun tämä räkäklimppi on nuorisoleffa, jonka sanomaan kuuluu mm. kertoa naisen paikka ja että kommarihomon kuuluukin kuolla AIDSiin. Leffassa varhaismurrosikäinen poika tirkistelee alle kaksikymppistä naapurintyttöä, mutta ei toki masturbatorisella tavalla - se jätetään katsojille, sillä kamera nuolee kyllä teinityttötähtensä tissejä epäilyttävänkin paljon. Naapurin tyttöä hakkaa tämän ilkeä isäpuoli ja koska tytön rooli on kirjoitettu täysin stereotyyppiseksi avuttomaksi bimboksi, tämän ainoa apu on saada luonnollisesti neuvoja 13-vuotiaalta pojanklopilta. Leffa on sisällöltään ja moraaliltaan hirvittävää paskaa, ja sen suurin synti on olla suunnattu nuorisolle.

30 päivän elokuvahaaste

Kovin huonosti lähden tällaisiin haasteisiin ja blogien välisiin juttuihin mukaan, mutta kun kerran Lonkeropiirakka-bloggaajien esimerkki sai minut aikoinaan aloittamaan kirjahaasteenkin, niin nyt kun ne aloittivat tällaisen leffahaasteen, niin miksen minäkin.

Day 1: Favorite film
Day 2: Least favorite film
Day 3: Favorite comedy
Day 4: Favorite drama
Day 5: Favorite action
Day 6: Favorite horror
Day 7: Favorite animated feature
Day 8: Favorite thriller
Day 9: Favorite musical
Day 10: Favorite foreign film (kotimainen elokuva)
Day 11: Favorite kid's movie
Day 12: Favorite love story
Day 13: Favorite chick flick
Day 14: Favorite documentary
Day 15: Favorite play adaptation
Day 16: Favorite book adaptation
Day 17: Least favorite book adaptation
Day 18: Film that is your guilty pleasure
Day 19: Film that made you cry the hardest
Day 20: Movie with your favorite actress
Day 21: Movie with your favorite actor
Day 22: Movie you wish you could live in
Day 23: Movie that inspires you
Day 24: Movie with your favorite soundtrack
Day 25: Movie with the most beautiful scenery
Day 26: Movie you're most embarrassed to say you like
Day 27: Movie with your favorite villain
Day 28: Movie with your favorite hero
Day 29: First movie you ever remember watching
Day 30: Last movie you watched

Tarkoitus olisi kait vetäistä elokuva-aiheinen kirjoitus kolmenakymmenenä peräkkäisenä päivänä, mutta minulla meni siihen kirjahaasteeseenkin muistaakseni vähän yli vuosi, joten en hötkyile nytkään. Haastekirjoitus tulee kun tulee, ja välillä muuta. Mutta mennään nyt saman tien tämä haasteen eka kohta: Suosikkielokuvani.

Day 1: Favorite film

Tällaista kysymystä pidetään perinteisesti lähes mahdottomana vastata, ja sitähän se periaatteessa onkin. Se mikä on üüberiä parhautta juuri tällä hetkellä, voi olla ensi viikolla jokin aivan muu elokuva. Muistelen ensimmäisen ehdottoman suosikkileffani olleen E.T. joskus silloin kun se oli uusi ja minä n. 12-vuotias. No nyt se ei enää ole suosikkini ja itsekin olen hieman ikääntynyt. Päätin jo vuosia sitten juuri tällaisia valintatilanteita varten sanoa kaikkiin suosikkileffakyselyihin sen kummemmin miettimättä A Clockwork Orange (1971). Tämä vastaus ei voi koskaan olla kovin paljon väärässä.

Stanley Kubrickin ohjaama ikoninen Kellopeliappelsiini teki joskus about 17-vuotiaana sen elokuvakerhon teatteriesityksenä nähdessäni huikean vaikutuksen. Häiriintynyt tarina Beethoveniin ja väkivaltaan hurahtaneesta Alexista outoine lavastuksineen ja puheenparsineen oli nastaa jo sinänsä, mutta jopa teini-ikäinen minä sain otetta elokuvan ja Anthony Burgessin alkuperäisteoksen yhteiskunnallisista viitteistä. Kun leffa on vielä perfektionisti Kubrickin selluloidille loihtima, on kasassa huonosti mihinkään genreraameihin sopiva paketti viihdettä, taidetta, seksiä, väkivaltaa, scifiä, kauhua, musiikkia ja kaiken taustalla on kuitenkin selkeä ajatus, idea, sanoma. En ole katsonut elokuvaa varmaan kymmeneen vuoteen. Pitänee korjata asia piakkoin.

Psykedeelisiä zombietanoita!

Haudontapussi

Leucochloridium paradoxum on vinkeä laakamatoihin kuuluva tiehytmato, jolla on jo parasiitiksikin harvinaisen kiero ja bisarri lisääntymistaktiikka. Tiehytmadon hedelmöittyneestä munasta kehittynyt ripsitoukka muuttuu kotilotyyppisen etanan ruoansulatusjärjestelmässä sporokystaksi, eräänlaiseksi haudontapussiksi, jossa muhii jopa satoja toukkia. Pussi valtaa tyypillisesti etanan tuntosarvet sisältäpäin turvottaen ne paksuiksi, värikkäiksi ja sykkiviksi diskovaloiksi!

Samalla etana zombifioituu; kun normaali etana hakeutuu hämäriin paikkoihin, kiipeää infektion saanut nilviäinen avoimemmille mestoille näkösälle osumaan helpommin saalistajien silmiin. Psykedeelisillä väreillä sykkivät tuntosarvet muistuttavat isoja liikkuvia toukkia, mikä houkuttelee lintuja nappaaman etanan ruoaksi. Ja linnut ovat vasta se loismatomme varsinainen isäntäeliö - etanan osaksi jää sykkiä diskoväreissä syöttinä ja toukkasäiliönä ennen syödyksi tulemistaan. Linnun ruoansulatuksessa haudontapussista vapautuvat toukat sitten lisääntyvät keskenään tuottaen munia, jotka lintu ulostaa kloaakistaan pihalle. Pihalla mönkivät kotilot nauttivat tällaisia linnunkakkoja sitten muun ruoan ohessa ravinnokseen, ja näin ympyrä sulkeutuu. Uusia diskozombietanoita on tulossa!

Ja sama videona:

Tappajalimppu, eli kun itseäni töissä puukotin

Kaikki alkoi limpusta. Eräs työtoverini toi vähän ennen joulua itse leipomiaan isoja ruislimppuja lahjaksi lähimmille työkavereilleen ja yhteistyökumppaneilleen. Minäkin sain oman joululimppuni. Minulla oli niihin aikoihin paha tapa syödä loppuiltapäivisin suklaapatukoita tai jotain muuta epäterveellistä. Koska ruislimppu säilyy hyvin ja oikeastaan vain paranee vanhetessaan, en vienytkään sitä kotiin vaan jätin sen terveellisemmäksi välipalavaihtoehdoksi työhuoneeseeni. Hain kahvihuoneesta lautasen ja löysin sellaisen muovikahvaisen terävän hedelmäveitsen, jolla pystyin leikkaamaan itselleni siivun tai pari aina kun verensokerit laskivat nälkätasolle. Leipä oli herkullista jopa ilman voita, ja jemmasinkin limpun lautasineen veitsineen työhuoneeni kaappiin, josta sen sai  helposti esille ja vetelin viipaleen jos toisenkin siinä tietokoneen edessä istuessani kun nälkä yllätti.

Tappajalimppu

Muutaman päivän kuluttua limppu oli tekeytynyt jo siinä määrin, että sen kovettunut kuori vaikeutti leikkaamista huomattavasti. Pidin leipää pystyasennossa lautasen päällä työpisteeni näppäimistön edessä olevalla kapealla pöytäkaistaleella ja nyrhin siitä vaivalloisesti viipaletta irti. Jouduin käyttämään melkoisesti voimaa saadakseni veitsen sahaamaan leipää kunnolla, ja runnoin lopulta niin kovaa, että veitsen terä jumittui limppuun siten, että siitä irtosi kahva. Käteni lipesi, ja niin limppu kuin lautanen sekä veitsen irronnut terä ja kahva putosivat pöydältä. Selkäydinrefleksillä mitään ajattelematta koetin estää tavaroiden putoamisen lattialle asti napsauttamalla reiteni kiinni. Pahaksi onneksi veitsen irtoterä oli ehtinyt pudota poikittaisasennossa jo jalkojeni korkeudelle, joten onnistuin painamaan oikealla reidelläni terän vasempaan reiteeni, johon se jäi pystyyn.

Esimerkki halvan kiinalaisveitsen toiminnasta.

Kipua merkittävämpi oli se epäuskon tunne, kun tuijotin reidessä törröttävää veitsenterää. Miten näin voi käydä? Jospa vain paksuhko farkkukangas pitää terää tuolla tavalla pystyssä ja se vain tökkäsi ihoa rikkomatta sitä? Tartuin tukevalla otteella terään ja kiskaisin sen irti. Vihlova kivunvälähdys. Kyllä se oli ihan lihassa pystyssä. Mutta hitto, nythän haavasta vuotava veri sotkee housuni! Kiskoin hetimiten farkut alas. Verta tuli, mutta sen verran maltillisesti, että olin näköjään sentään missannut reisivaltimon. Painoin nenäliinan haavaa vasten. Jaa, mutta nyt minulla on housut nilkoissa tässä tietokoneen monitorin äärellä, mitä jos joku paukkaa sisään? Ähelsin vaivalloisesti farkut edelleen kintuissa hyppien ovelle, hyvä kun en kaatunut turvalleni, ja lukitsin sen pikaisesti. Toistaiseksi turvassa!

Mutta mitä tehdä edelleen vuotavalle haavalle? Lääkekaappi laastareineen on 30 metrin päässä käytävällä. Enhän minä sinne voinut mennä housut nilkoissa. Käsi housuissa haavaa painaen kaapille kipittäminen ei tuntunut sen paremmalta ajatukselta kuin nenäliinan reiteen teippaaminenkaan. Nilkutin takaisin työpisteeseen ja soitin naapurihuoneen Ilonalle.

- Moi just aj... [keskeytän]
- Onko sulla laastareita mukana?
- Täh? Laastareita? Odotas.... [penkomisen ääntä] ...joo, on mu... [keskeytän]
- Tuo äkkiä tänne!

Kipitin takaisin ovelle ja kun kuulin askeleiden lähestyvän, avasin oven ja vedin Ilonan nopeasti sisään lukiten oven uudestaan. Seisoin siinä hänen edessään housut kintuissa painaen veristä paperitolloa reittäni vasten. Onneksi ovi oli lukossa - jonkun työkaverin paukkaaminen sisään naispuolisen työkaverin tarkastellessa nivusteni tienoita olisi tehnyt vaivaannuttavasta tilanteesta suorastaan kiusallisen.

- Mitä ihmettä sä oot nyt taas tehnyt?
- No kun mä sain limpun...
- ... Minkä ihmeen limpun?

Olin jostain syystä nähnyt parhaaksi oven lukitsemisen jälkeen siivota limpun pois näkyvistä kaappiin. Vain veitsenkappaleet lattialla lojuivat, joten änkyttävä selitykseni oli vielä astetta absurdimpi. Vähitellen tapahtumat valkenivat Ilonalle. Harvoin näkee ihmistä todella kierivän naurusta lattialla. Tarinan opetus lienee se, että pitää käyttää oikeita välineitä oikeassa paikassa (ei halpoja kiinalaisveitsiä leivänleikkuuseen tietokoneen ääressä), ja itsekastraation tai muiden ikävien terveysongelmien välttämiseksi putoavia esineitä EI pidä ottaa kiinni jaloilla.

Sosiaalietuuksien väärinkäyttö ja harmaa talous

Katselin TV2:n Docventures-ohjelmapaikalla jokin aika sitten tulleen The Queen of Versailles -dokumentin, jossa seurattiin tosi-tv-hengessä yhdysvaltalaisen lomaosakekeisarin perheen joutumista vuoden 2008 finanssikriisin keskelle. Amerikan suurimman yksityiskodin rakennustyöt menivät jäihin ja käsittämättömässä yltäkylläisyydessä elänyt perhe joutui miettimään arkensa uusiksi. Leffa on ihan suositeltavaa katseltavaa, mutta etenkin sen jälkeen käyty keskustelu, ns. Docventuresin jälkiliukkaat, jonka ohjelmaisännät Tunna Milonoff ja Riku Rantala kävivät vieraanansa olleen taloushistorian professorin Markku Kuisman kanssa innosti etsimään lukuja harmaasta taloudesta ja sosiaalitukien väärinkäytöstä.

Jokin aika sitten sosiaalista mediaa syvästi järkyttänyt ns. sossu-Tatun tapaus loi keskusteluilmapiirin, jossa annettiin ymmärtää sosiaalietuuksien väärinkäytön olevan keskeinen ongelma yhteiskunnassamme. (Tatulle tosin taisi riittää elämiseen ihan lailliset tuet, eikä kyse ollut ihan sataprosenttisesti väärin perustein huijatuista tukieuroista.) Docventuresin keskustelussa, kuten monessa muussakin yhteydessä, kuitenkin muistutetaan että sossuhuijarit ovat pisara meressä verrattuna yritysten veronkiertoon ja muuhun harmaaseen talouteen. Millaisia nämä luvut sitten ovat? En kovin kauan viitsinyt googlailla, mutta aika äkkiä varmistui se, ettei kukaan varmuudella tiedä paljonko verottajan ohi virtaa maksuliikennettä tai millaisia summia kansalaiset huijaavat tukina yhteisistä verovaroistamme. Esim. Stakesin vuoden 1999 tutkimuksen mukaan väärin perustein maksettujen etuuksien arvoksi arvioitiin yli 20 miljoonaa euroa, kun taas pari kuukautta sitten Kelan johtava tutkija arvioi vuosittaisten väärinkäytösten pyörivän neljän miljoonan euron paikkeilla. Harmaan talouden aiheuttamia valtion verotulojen vuotuisia menetyksiä tutkija arvioi olevan vähintään 4-5 miljardia euroa.

Syötin mielenkiinnosta lukuja Exceliin ja tein pallograafin, jossa pallot ovat lukujen mukaisessa suhteessa toisiinsa, jos vaikka visuaalisuus auttaisi muodostamaan kuvaa veronkierron ja tukihuijausten suhteesta. Klikkaa kuva luettavammaksi.

Kuvassa on pallot (musta ja harmaa) molemmille löytämilleni tukiväärinkäytösluvuille, joista musta on siis tuoreempi. Vertailun vuoksi laitoin oranssinsävyiset pallot myös arvioille tukien alikäytöstä. Jo niiden keskinäinen ero on huikea, mutta aika kuvaavaa on, että tukiin oikeutettujen mutta niitä nostamatta jättävien euromäärä on edelleen moninkertainen tukien väärinkäyttäjiin nähden. Aivan oma lukunsa on sitten tuo punaisen tissin näköinen pallo, joka kuvastaa 5 miljardin veroeuron menemistä ohitse yhteisen verokertymämme. Siihen sisältyy pienempinä palloina kansainvälisen sijoitustoiminnan veronkierto ja yksityishenkilöiden veroparatiiseista saama korkotuotto, joista jälkimmäinen on yli kaksinkertainen Kelan tutkijan arvioon vuosittaisesta tukihuijauksesta. Kuvaan olisi voinut lisätä vielä 115 miljoonan euron kokoisen pallon kuvaamaan Kelan takaisinperimiä tahattomia liikamaksuja. Se olisi vähän isompi tuota vaaleammanoranssia palloa.

Toki tuo punervansävyinen tissinnäköinen veronkiertomiljardipallo on sitä samaa porukkaa, joka pitkälti myös ihan oikeita verotuloja kassaan tuo. Samoin on syytä muistaa, että Suomessa tilanne on muihin maihin verrattuina varsin maltillinen sekä veronkierron että tukihuijaamisten osalta. Mutta ihan vain mittasuhteita tarkastellakseni nuo löytämäni luvut samaan kuvaan iskin. Lukuja voi taatusti kritisoida ja löytää niistä mitä erilaisimpia variaatioita eri vuosille. Nämä nyt vaan on kaivettu nopeasti netistä googlaamalla. Ohessa lähteet:

http://www.studio55.fi/tastapuhutaan/article/nain-kelaa-huijataan---vaarinkaytoksiin-miljoonia-vuosittain/265094
http://www.haaste.om.fi/Etusivu/Lehtiarkisto/Haasteet2011/Haaste12011/1302672583090
http://web.eduskunta.fi/dman/Document.phx?documentId=ov27110161110618&cmd=download
http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2011/numero-3/veronkiertotemppu-kuinka-se-tehdaan
http://fi.wikipedia.org/wiki/Veroparatiisi
http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/101200/071kuivalainen.pdf?sequence=1
http://www.savonsanomat.fi/savo/kela-petoksista-miljoonatappiot/1079052

Lihattoman lokakuun loppuraportti

Tulipahan yllytyshulluna tätäkin nyt kokeiltua. Vedin siis koko lokakuun semivege (lakto-pesko-ovo) -ruokavaliolla Docventuresin haasteen mukaisesti. Listaan joitakin havaintoja:

• Kalaa tuli syötyä jonkin verran normikuukautta enemmän.
• Kasvisruoka vie nälän aivan yhtä hyvin kuin liharuoka. Useammin minulla on normaaleina sekasyöntiaikoina ollut töistä lähtiessä sudennälkä kuin nyt vegelokakuuna.
• Lihaan lankesin vain kerran, ja siihenkin ennalta suunnitellusti. Työpaikan henkilöstöruokalan torstaisesta hernekeitto-pannukakkukombosta ei ole kahteentoista vuoteen tingitty, eikä tingitty nytkään. Kolmena torstaina neljästä hernari oli oikeasti lihatonta, mistä pisteet Juvenekselle.
• Laihtunut en ole grammaakaan, ennemminkin päinvastoin (lihonut gramman?) vaikka henkilöstöruokalan emäntä mm. laihtumista ja mielialanmuutoksia ennakoikin.
• Yleinen olotila ei muuttunut juuri miksikään. Vegeily ei siis esim. tehnyt oloa kevyemmäksi tai muutenkaan euforisemmaksi. Ei tosin nälkäiseksi tai kurjemmaksikaan.
• Lihaa ei alkanut mystisesti tehdä normaalia enemmän mieli kun siitä tuli kielletty hedelmä (sic!)
• Kanssaihmisten, ei tosin oman lähipiirin, satunnainen ärsyyntyneisyys lihattomasta lokakuusta huvitti. Mikä siinä vegeilyssä niin ärsyttävää on? Itse tuppaan nykyisin välttämään turhista asioista ärsyyntymistä ja valittamista. Turhaa energianhukkaa. Eniten taitaakin ärsyttää muiden ärsyily turhista asioista.
• Pyynikintorin kiinalaisen grillin vuosikausien suosikkiannokseni, kääg, on aivan yhtä hyvää tofuversiona. Itse asiassa kana menee kyseisessä annoksessa vähän hukkaan, kun sen maku peittyy mausteisiin. Syön siis jatkossakin käägin tofulla.
• Quorn. Tehtiin sellaista paprika-sipuli-ruokakermapohjaista kastiketta, johon usein laitettiin kanaa, mutta Quornkuutiot ajoivat saman asian sekä maullisesti että rakenteellisesti, eli oli aika jees. Sen sijaan Quorn-burgerpihvit maistuivat liikaa maksapihveille. Ei sillä että minulla olisi jotain maksaa vastaan, mutta nämä eivät oikein toimineet. Quornia jäi vielä 'jauheliha'-versiona ja 'fileinä' pakastimeen, joten sitä syödään vielä jatkossakin.
• Kasvisruoat ovat keskimäärin aivan yhtä hyviä kuin sekaruoatkin. Tämä oli periaatteessa tiedossa jo ennestään, kyllähän meillä kotona toisinaan syödään vegeruokia ilman mitään teemakuukausiakin. Niitä ei vain ole ajateltu erityisesti kasvisruokina, vaan se on vain sen päivän ruoka. No big deal.

Miten tästä eteenpäin? Jauhelihaa ja kebapia on tullut vedettyä heti marraskuun koitettua. Voisi kuitenkin katsastaa, josko saisi ostettua jotain lähilihaa pakkaseen suoraan tilalta. Tai riistaa. Ja henkilöstöruokalassa tuli uusia realistisia vaihtoehtoa niille päiville kun lihavaihtoehdot ovat surkeita. Varmaan tulee jatkossa muutenkin lisättyä kasvissapuskan suhteellista osuutta, vaikka tulen luultavasti aina olemaan sekasyöjä, joka haluaa kokeilla kaikkea. Kaiken kaikkiaan hyvä että ruokaan ja siihen liittyviin tottumuksiin tuli kiinnitettyä normaalia enemmän huomiota. 

Kekri

Tämän vuoden kurpitsassa ei ollut keittoaineksia, mutta siemenet menevät paahtoon. Muutenkin on normaali sadonkorjuu-vainajienpalvonta-karnevaalimeininki.

Pareidolia

Vihaiset pylväät

Olen aina erottanut näennäisen kaoottisessa kuvioinnissa, satunnaisissa hahmoissa ja jopa äänissä tuttuja muotoja. Pikkupoikana voimalinjojen pylväät vaikuttivat vihamielisiltä tanassa seisovilta olennoilta.Venematkalla tuttavien mökille perämoottorin melskeestä alkoi erottua rytmikäs musiikki. Tarpeeksi kauan television ns. lumisadetta tuijottamalla huomasin pystyväni silmilläni 'ohjaamaan' kohinan osia aika friikillä tavalla. Samantapaiset havainnot ovat jatkuneet aikuisiälle asti. Taloyhtiömme vanhassa saunassa oli lattiassa demonin kasvot, jonka kanssa otin aina tuijotuskilpailuja. Mökkisaunan kiuaskivissä on tälläkin hetkellä selvästi parinkin saunatontun kasvot. Kuulen näinäkin päivinä toisinaan työhuoneessani kuuluvassa tietokoneen tuulettimen ja ilmanvaihdon sekaisessa huminassa joskus niinkin selvää musiikkia, että olen mennyt käytävään kuulostelemaan että kuka helvetti täällä kuuntelee naiskirkkokuorolaulua.

Teknopossut

Ilmiö on nimeltään pareidolia ja se on varmaan kaikille jossain määrin tuttu ihan jokapäiväisestä elämästä tai vaikka Rorschachin musteläiskätesteistä ja paahtoleipään tai koiran ahteriin ilmestyvästä Jeesuksesta. Eräs tuttu säikähti vuosia sitten pahemman kerran, kun hän muistaakseni salbutamolia sisältäneellä lääkellä yskäänsä hoidettuaan joutui useiksi päiviksi tilaan, jossa hänellä oli 'värit päällä'. Toisin sanoen tietyt värit korostuivat näkökentässä epäluonnollisiksi, ja esim. autojen keulat näyttivät vihaisilta kasvoilta. Lääkkeen sivuvaikutus siis edesauttoi pareidolisten havaintojen tekemistä. Se oli kuulemma ahdistavaa vaikka yritinkin lohduttaa sillä, että moni olisi valmis maksamaan päästäkseen tuollaiseen tilaan.

Luin hiljattain että sarjakuvafinlandiavoittaja Ville Tietäväisellä on tyttärensä Ainon kanssa 'naamojen keräily' peräti harrastuksena. Aloin penkoa viime vuosien valokuvia, ja olenhan näköjään minäkin räpsinyt vahingossa ja ihan tarkoituksellakin muutaman pareidoliaotoksen matkoilla ja kotikonnuilla.

Basaari valmiina ahmaisemaan asiakkaat.

Oviankka

Ei julkisivua suotta sanota fasadiksi.

Auton kojelauta näyttää kieltä

Kroatialainen apea bunkkeri 

Vessanorsu

Robottimuurahainen

Lintujen ystävä

Kaveri kertoi hiljattain dramaattisesta talitiaisen pelastusoperaatiosta työpaikkansa sisätiloista ulos vapauteen. En sitä minäkään ole siivekkäitä ystäviämme pulaan jättänyt. Vuosia sitten saavuin aamuyöstä kotiin hieman ns. liikuttuneessa tilassa. Olin jo riisuutunut ja aikeissa painua pehkuihin, mutta kuten niin usein juuri tuohon vuorokaudenaikaan, pääsi nälkä yllättämään, joten vedin aamutakin niskaan ja menin syömään voileipää parvekkeelle. Oli kuulas, lämmin ja lähes tyyni kesäyö. Aurinko alkoi pikku hiljaa tehdä tuloaan itäiselle taivaalle. Pyhäjärven päällä leijui usvaa. Täydellinen suomalaiskansallinen sininen hetki.

Hiljaisuuden rikkoi ja minut pahanpäiväisesti pelästytti yläpuoleltani kuuluva epämääräisen räpiköivä ääni. Osittain parvekkeen ylle laskeutuvan katonreunan rännissä heilui jokin, jonka päättelin olevan siipi. Joku lintu oli pudonnut räystäskouruun! Seurasin katseellani kun siivekäs rävelsi kourussa, muttei päässyt sieltä pois. Lopulta se kulkeutui rännin kohtaan josta alkoi neljä kerrosta alas johtava syöksytorvi, ja sinnehän se tippui. Ryntäsin katsomaan parvekkeen kaiteen yli minkänäköinen otus maahan oli pudonnut, mutta ei siellä mitään ollut. Mystistä. Jotain vaimeaa kahinaa kuului jostain läheltä. Tajusin, että lintu oli syöksytorven vinossa osassa, ja yritti luultavasti kaikin voimin putkea takaisin ylöspäin. Kopistelin putkea harjanvarrella muutamaan kertaan mojovilla iskuilla, jotta lintu tippuisi paukkeen voimasta putken pystysuoraan osaan ja sitä kautta ulos, mutta ei, nyt jo äänekäs räpiköiminen kuului itsepintaisesti juuri vinon osan keskivaiheilta.

Kuoleman syöksytorvi

Mikä nyt neuvoksi? Enhän voi antaa lintuparan nälkiintyä kuoliaaksi putkeen! Sitä paitsi kuoltuaan se alkaa kuitenkin kesähelteillä haista. Tuskin se sinne harmittomasti muumioituukaan, kun paikka on kuitenkin kostea sateella ja sen jälkeen. Ja voiko parvekkeella olosta nauttia jatkossa enää tietoisena siitä että reilun metrin päässä viruu kätkössä elävältä mätänemään jätetty luontokappale? Vähän sama kuin muuraisi apotin luostarin seinään ja jäisi itse sinne asumaan. Ei, nyt oli tehtävä jotain. Purkaisin syöksytorven! Noudin päättäväisesti keittiöjakkaran sekä ruuvimeisselin ja nousin irrottamaan putken liitososien ruuveja. Koska jakkara ei ollut tarpeeksi korkea ja syöksytorvi oli jonkin verran kaiteen ulkopuolella, piti minun seistä toinen jalka keittiöjakkaran päällä ja toinen parvekekaiteen pyöreän metalliputken päällä ja kurkottaa siitä ruuveihin. Tässä vaiheessa mekastukseeni herännyt vaimo tuli parvekkeelle kysymään mitä ihmettä olin tekemässä. Sanoin irroitettu ruuvi suussani jotain, että tuolla on se lintu ja että se pitää pelastaa! Vaimo katseli unenpöpperöisenä tasapainoiluani ja mutisi: Tulisit alas sieltä, ja meni takaisin nukkumaan.

Mutta minulla oli vielä Tehtävä kesken. Kolmannen ruuvin irti saatuani putkesta kuulunut räpiköinti loppui, kuului eräänlainen suhahdus, ja tajusin että ne ruuvithan olivat sitä lintua siellä putkessa pitäneet ja nyt se oli viimein tippunut! Putkesta neljän kerroksen matkan maahan oli pudonnut siipien muodosta päätellen pääskynen, joka virui maassa kivilaatoituksella. Äkkiä portaita alas katsomaan miten linnun oli käynyt. Kun pääsin ulos talosta ja syöksytorven suuaukon luokse, ei mystistä lintua näkynyt mailla halmeilla! Joko se oli toennut koettelemuksestaan nopeasti ja lehahtanut karkuun vapauteen, tai sitten putken luona oli sattunut pääskyn pudotessa olemaan todella onnekas kissa.

Palasin ymmälläni kotiin ja istahdin vielä hetkeksi ennen nukkumaanmenoa parvekkeelle ihmettelemään mitä juuri oli tapahtunut. Pikku hiljaa aloin tajuta miten hyvä idea oli ollut keikkua neljännen kerroksen parvekekaiteen ja huteran keittiöjakkaran päällä pienessä laitamyötäisessä. Tai kuinka nerokasta oli ensin herättää naapurusto valoisan kesäyön pikkutunneilla paukuttamalla ränniä harjanvarrella ja sitten kiivetä vain silkkinen aamutakki päällä poseeraamaan kaiteen yläpuolelle leppeän kesätuulen tehdessä pieniä Marilyn-efektejä takinhelmoille.

Uusi sarjakuvablogi: Niuho & Vouho

Jo parin vuoden ajan paljon uhottu ja suunniteltu sarjakuvakriittinen blogi avattiin perjantaina. Kaverini Janne on sarjakuvatoimittaja ja itse olen lähinnä innokas lukija, joten ideana on kirjoittaa saman aiheen ympäriltä sekä journalistin että diletantin näkökulmasta. Itsehän en edes osaa olla kunnolla kriittinen, mutta intoilen mielelläni asioista, joista tykkään. Kun sarjakuvafinlandiavoittaja Lauri Ahonen vielä murjaisi Helsingin sarjisfestareilla hupaisan nimiehdotuksen blogille, oli se enää ekoja kirjoituksia vaille valmis. Ja nyt nekin on riipustettu luettaviksi, joten aiheesta kiinnostuneiden kannattaa lisätä Niuho & Vouho blogilukulistallensa!

Lihallinen torstai

Lihattoman lokakuun ensimmäinen liharuoka tuli syötyä tänään. Ennakoin sen tosin jo ennen haasteen alkua; hernekeiton syöminen pannukakun kera torstaisin on työpaikkakanttiinin yli kaksitoistavuotinen perinne, josta ei edes ituhippeilyn takia livetä. Viime viikolla ne tekivät kasvissyöntihaasteen kunniaksi hernaristakin kasvisversion (liha korvattu porkkanakuutioilla, eikä se kyllä välttämättä ollut toimivin ratkaisu), mutta tällä viikolla tarjolla oli vain jauhelihalla aateloitua papusoppaa. Ja hyvää oli.

Muuten on vegekuun reilu ensimmäinen viikko mennyt ihan mukiin. Kasvisruoka on ollut pääsääntöisesti hyvää - eivät ne lihapitoisetkaan safkat järjestään kulinaariorgasmeja tarjoile - ja nälkä on pysynyt poissa ihan samalla tavalla kuin vielä syyskuun puolella. Ja kalaa sekä äyriäisiähän on tullut nautittua entiseen malliin. Mitään kummempaa muutosta yleisessä olotilassa ei ole tapahtunut, eikä lihaa ole pahemmin tehnyt mieli vaikka nyt se onkin muuttunut kielletyksi hedelmäksi (sic!) Jatketaan siis vegelinjalla vastedeskin.

Rento lehmä lähestyy

Lihaton lokakuu väijyy muutaman hetken päässä. Pengoin jääkaapin ja löysin avatun nakkipaketin ja reilun kimpaleen savukinkkua. Vaikka molemmissa tuotteissa on päiväykset reilusti lokakuun puolella, luulen että ne eivät enää kelpaa muille perheenjäsenille. Minä olen tyypillisesti se meistä, joka syö kaiken vanhaksi menevän ja menneen. Koska puolenyön jälkeen luovun enimmästä liharuoasta kuukaudeksi, on eläinperäinen ruoka mätettävä huiviin sitä ennen. Lihansyöntiä suurempi synti on ruoan poisheittäminen.

Ei eläin- eikä kasvikuntaa!

Kissa pääsi savukinkusta osingoille. Pilkoin loput kinkut eiliseen sienikeittoon ja nautin antaumuksella. Samalla paistelin nesteitä pois viikonlopun suppilovahverosaaliista, josta saattaa muodostua jonkinlainen osa tulevan kuukauden ruokavaliota. Ostin kyllä tänään kaupasta myös Quornia erilaisissa olomuodoissa. Ja muutama jo vanhastaan vakikäytössä ollut kasvisruokaresepti on jo mielessä. Vaimokin lähtee peesaamaan Docventures-haastetta sen verran, että koko perheen lihankulutus rajoittunee ensi kuussa selvästi. Niitä nakkeja en kyllä saa enää tänään alas. Koetan ujuttaa ne pojan lautaselle vielä huomenna.

Lihaton lokakuu

Madventures-miehet Riku Rantala ja Tuomas Milonoff ovat näyttäneet Docventures-nimen alla viime aikoina mielenkiintoisia dokumentteja TV2:lla keskiviikkoisin. Tänään klo 22.25 alkaa amerikkalainen FOOD, Inc. -niminen lihan tehotuotannon ongelmiin keskittyvä dokkari, jonka myötä Docventures haastaa ihmisiä luopumaan lihansyönnistä lokakuun ajaksi tai ainakin vähentämään sitä radikaalisti. Ajattelin tällaisena sekasyöjänä mennä haasteeseen mukaan. Tulihan se Movemberkin aikoinaan lusittua. Jotta en jänishousuilisi viime metreillä, mainostan aietta täällä blogissakin. Nyt se on pakko tehdä kun tarpeeksi moni muukin asiasta tietää.

Ennen kuin koiranleuat alkavat nillittää liivatteesta sun muusta suuhun mahdollisesti huomaamatta eksyvästä eläinperäisestä tuotteesta ilmoitan saman tien, etten luovu esimerkiksi vuosikymmenen perinteestä syödä torstaina työpaikkaruokalassa hernekeittoa, vaikka se vaikuttaakin toisinaan enemmän lihakeitolta, jossa on herneitä. Jos satun menemään kyläpaikkaan, jossa on liharuokaa tarjolla, en ala nirsoilla vegeilyvaatimuksilla vaan syön sitä mitä eteen laitetaan. Haastekin sanoo:

Osallistu Docventuresin Lihattomaan Lokakuuhun parhaaksi katsomallasi tavalla. Jo yksi lihaton päivä viikossa lokakuun aikana on hyvä alku. Sitkeimmät sissit sinnittelevät koko kuukauden lihattomalla dietillä. 

Ylipäätään on harmillista, miten arvolatautunut sana kasvissyönti nykyisin on. Päästä sana väärässä seurassa ilmoille, niin kuulet pian luultavasti ainakin sanat ituhippi ja vihervasemmistomädättäjä, ja tällaisen haasteen ollessa kyseessä joku peruspetteri varmasti ilmoittaa rehvakkaasti tuplaavansa lihansyöntinsä kuukaudeksi. Pääkaupunkiseudun kouluihin puuhattiin kasvisruokapäivää. Sitä imbesilliyden paskamyrskyä mikä asiasta nousi! Urpoimmat puheenvuorot halusivat 'samalla' 'logiikalla' kouluihin pakolliset liharuokapäivät, ja loput torspot kokivat ehdotuksen jotenkin poliittis-ideologiseksi. Kukaanhan vastustajista ei joko ymmärtänyt tai halunnut kiihkoltaan huomioida, että koulussa on kymmenien vuosien ajan ollut ns. puuropäiviä, jotka koostuvat noista kaameista kasviksista. Kasvisruokapäiviä on ollut aina. Pahin moka oli alkaa nimittää niitä kasvisruokapäiviksi, kun joillekin epävarmoille mielensäpahoittajille tuli, no, paha mieli.

Jos nyt vähän aikaa otetaan totena sellainen propaganda, että lihan tehotuotannossa on ongelmia ja että yhden lihakilon tuottamiseen tarvitaan moninkertainen määrä vettä ja maa-alaa verrattuna keskiverto syötävän kasviskilon tuottamiseen, niin voisi ihan hyvä että me carnivoretkin söisimme lihaa ja kasviksia vähän toisenlaisessa suhteessa kuin tähän asti. Kasviksiahan me kaikki syömme koko ajan, joka päivä jonkin verran. Ajatellaan vaikkapa tuhatta lihaa päivittäin syövää ihmistä. Yritäpä ihan kiihkottomin järkiargumentein saada heistä mahdollisimman moni totaalikasvissyöjiksi. Moniko alkaa? Luultavasti ei kukaan. Hyvällä tuurilla ehkä kaksi. Paljon helpompaa olisi saada kiihkottomin järkiargumentein porukkaa vähentämään lihansyöntiä. Kumpi on parempi: Kaksi totaalivegekäännynnäistä tuhannesta vai se, että useampi sata henkilöä tuhannesta vähentää vaikka sen seitsemäsosan lihansyönnistään itujen hyväksi?

Täysvegeä minusta tuskin koskaan tulee. Lokakuussa vähennän punaisen lihan ja siipikarjan minimiin, otan työpaikkaruokalassa kasvisvaihtoehdon (joskus hernarissakin on kasvisherneitä!) ja pistelen kalaa varmaan entiseen malliin. Riistaa syön kaksin käsin, jos tulee vastaan. Saksaa taitava poikani oivalsi eskarissa että 'lokakuu' lausutaan vähän niin kuin 'locker Kuh', eli rento lehmä. Minun puolestani lehmät voivat ottaa seuraavan kuun rennosti.

Sinnikäs koivu

Kaakkoisaasialainen vaijerinsyöjäpuu

Jossain lehdessä oli juttu puusta, joka 'nielaisi' metallisen verkkoaidan kasvamalla sen ympärille. Samassa jutussa kerrottiin tammen oksalle vuosikymmeniksi jääneestä viikatteesta, joka lopulta oli kasvanut kiinni lähes puun ytimeen. Itsekin kuvasin kerran Thaimaassa harusvaijerin nielaisseen puun.

Oma suosikkini on kuitenkin Pyynikillä kasvava koivu, joka on selvästi oman tiensä kulkija. Joku on aikoinaan taivuttanut nuoren koivun kaiteen läpi pariinkin kertaan, mikä ei puuta ole juurikaan haitannut. Luonnolla on taipumus lopulta peitota ihmisen luomat rakenteet.

Sarjisfestareilla

Hunt-setä piirtää.

Viime viikonlopun Helsingin sarjakuvafestivaalien ehdoton tärppi itselleni oli legendaarinen brittikuvittaja Hunt Emerson, jonka tuotantoa olen diggaillut teinipojusta asti. Mies on kunnostautunut paitsi suomalaisille ehkä Myrkystä parhaiten tutun Firkin-kissan piirtäjänä, myös monien kirjallisuusklassikoiden sarjakuvittajana. Vanhan merimiehen tarina, Lady Chatterleyn rakastaja ja Casanova ovat Emersonin kuvittamana klassikkoja jo sarjakuvinakin. Festivaaleille oli ilmestynyt sopivasti viimeisin Emersonin suomennettu sarjakuva, ei vähempää kuin Danten Inferno. Itse lyöttäydyin nimmarijonoon kuitenkin Lady Chatterley -albumini kera. Ostin kyseisen sarjakuvakirjan divarista toistakymmentä vuotta sitten, ja mieluisaksi yllätyksekseni albumissa oli ehta Hunt Emersonin nimmari ja piirros! Signeeraus oli osoitettu jollekin Villelle Kemissä vuonna 1989, ja tämä onneton tunari on ilmeisesti sittemmin myynyt alpparin rahapulassaan divariin. Emerson itse oli tarinasta huvittunut, ja teki peruspyyntöni mukaisen zombikarikatyyrin itsestäni signeeraten saman albumin uudestaan nyt siis 24 vuoden jälkeen. Hieno mies ja taatusti hyvä piirtämään.

Katla signeeraa.

Käytännössä jokainen sarjakuvantekijä, jolta olen kinunnut zombikuvaa, on sellaisen minulle tuhertanut, mistä suuri kiitos heille. Kerran yksi ei suoranaisesti kieltäytynyt, mutta oli selvästi hämillään siitä, miksi hänen olisi pitänyt piirtää hänen sarjakuvaansa mitenkään liittymätön zombi kirjan sisäkanteen. Kynien ja paperin puutteen takia asia jäi sitten joskus -tasolle, eikä kuvaa ole piirretty vieläkään. Ehkä vielä joskus. Toinen tapaus oli festarisunnuntaina peikkoeroottisesta tuotannostaan tunnettu iki-ihana Katariina Katla, joka valitteli ettei tykkää zombeista. Kysyin, että josko edes peikko, ja kyllähän erittäin hieno sellainen sitten riipustui, which was nice.

Hannu Lukkarisen
festarizombi.

Monta muutakin enimmäkseen zombimaista originaalikuvaa siirtyi kokoelmiini festivaaliviikonlopun aikana. Lisäksi kannoin kotiin kiloittain uutta sarjakuvaa, mm. aina kiinnostavan pienen suuren julkaisijan Musta Ritari Kustannuksen uutuuden Linnavainion, Tampereelle sijoittuvan JP Ahosen superhienon Perkeroksen, Ville Pirisen urbaanilegendoja irvokkaasti kartoittavan sarjan uuden osan Yhesti yhes seitsemännes paikas ja Hannu Lukkarisen kynäilemän jo viidennen osan 1300-luvun Suomesta liikkeelle lähteneelle tarinalle Nicholas Grisefothista. Tuomas Myllylän odotettu jatko-osa äärimmäisen suositeltavalle viikinkiajan sarjakuvalle Pakanoille ei ehtinyt painoon ajoissa, eikä niin ollen festareillekaan, mutta hyväähän kannattaa odottaa.

Festivaalien juonnetusta ohjelmasta seurasin italialaisen Tex Willer -piirtäjän Fabio Civitellin, edellämainitun britin Hunt Emersonin ja suomalaisen Jouko Nuoran haastatteluja. Sarjakuvaväen kanssa tuli jutusteltua naamakkainkin. Kuuma auringonpaahteinen viikonloppu ohjasi janoisen festarikävijän kuin itsestään lähiterasseille, joista löytyi yleensä aina sarjakuva-alan ammattilaisia ja diletantteja. Kiintoisana vaihdantataloudellisena havaintona huomasin, että useampikin sarjakuvantekijä oli valmis vaihtamaan tuotantoaan mallasjuomaan. Kassista kaivettiin painotuote, jonka sai halutessaan omaksi huurteista vastaan. En kyllä itse todistanut kuin kolmen tuopillisen vaihtumista, mutta 'pussikalja' sai joka tapauksessa uuden määritelmän. Tuopin ääressä uuden nimen sai myös suunnitteilla oleva sarjakuvakritiikkiblogi, josta myöhemmin lisää.

Katariina Katla peikotti.

Uusi Fingerpori-zombi: Irma.

Emerson on ensimmäinen ei-suomalainen minut zombifioinut piirtäjä.

Miha Rinne tavoitti jotain oleellista.

Kari Sihvonen lisäsi kuvaan Kapteeni Kangen.

Jaana Suorsan pubiluonnos.

Ville Makkosen tyylikäs zombi.

Peräszombi

Alle 15-vuotiaana yksi maailman hauskimmista asioista oli legendaarisessa Pahkasika-lehdessä ilmestynyt Peräsmies-sarjakuva. Kukapa ei pitäisi hyvänä ideana tarinaa pultsarista, joka radioaktiivista hernekeittoa syötyään muuttuu pierun voimalla lentäväksi supersankariksi? Aikaa kului, ja maailma muuttui siinä sivussa niin absurdiksi, että Pahkasika lopetettiin tarpeettomana jolloin Peräsmieskin otti ja kuoli. Itse asetuin aikanaan opiskelujen perässä Tampereelle, ja elämänlankojen punouduttua tarpeeksi monelle palmikolle huomasin jossain vaiheessa olevani Peräsmiehen tekijän, Timo Kokkilan, jonkinlainen puolituttu. Silloin joskus yli 25 vuotta sitten lapsena moinen ajatus olisi ollut käsittämätön, ja vielä 90-luvun puolivälissäkin jossain Tampereen Tapahtumien yössä porukalla ihmeteltiin, kun Kokkila piirsi paperilautasille Peräsmiehen kuvia omistuskirjoituksella halukkaille, että tuossako se nyt on. Periksen piirtäjä!

Olen joskus Kokkilaa tavatessani tapojeni mukaisesti pyytänyt tätä piirtämään itsestäni zombikarikatyyrin. Ajatuksena siis, että mies luonnostelisi pikaisesti muutamalla viivalla näköiseni zombimaisen kuvan. Tilanteet ovat vain olleet hankalia tai kiireellisiä, että homma on jäänyt joskus sitten -tasolle. Vaan mitä pamahtikaan sähköiseen postilaatikkoon joitakin päiviä sitten. Ensimmäinen värillinen sekä pelkästään sähköinen, ja varsin viimeistelty näkemys itsestäni zombina! Kaveritkin ovat kehuneet näköiseksi. Teos syntyi kuulemma taannoisen Tampereen zombikulkueen ja töiden välttelyn inspiroimana. En olisi välttämättä uskonut, jos joku olisi tullut kertomaan 14-vuotiaalle minulle, että itse Peräsmiehen piirtäjä tulee piirtämään nelikymppisestä minusta pilapiirroksen. Elämä on aina välillä aika ihmeellistä.

Sarjakuvassa kuolleen pieruritarin voi muuten hais... havaita yhä esim. Pierun MM-kisojen suojelijana ja rullakiekkojoukkue Peräkylän pörähdyksen maskottina. Sankarillamme on omat Facebook-sivutkin, ja hänestä on tehty myös patsaita (kyselyt täältä). Eikä hän ihan jälkiä jättämättä joukostamme lähtenyt. Peräsmiehen ruoansulatuselimistön eriskummallinen mutaatio nimittäin on periytynyt hänen jälkikasvulleen. Peräsmiehen poika on seikkaillut jo kymmenen vuotta Koululainen-lehden sivuilla, ja ihan hiljattain ilmestyi myös hänen nimeään kantava lehti, jonka tilausohjeet löytää täältä. Painoteknisistä syistä hajua ei kuulemma ikävä kyllä saatu mukaan.

Zombie Walk Tampere 2013 - kuvasatoa

© Harri Sirola

Sää suosi jälleen Tampereen zombikulkuetta, ja kalmoja tuntui raahustavan Hämeenkadulla ja -puistossa ehkä enemmän kuin koskaan. Kerään tälle sivullle edellisvuosien tapaan linkkejä tapahtumasta otettuihin valokuviin ja videoihin. Linkkejä tulee sitä mukaa, kun gallerioita alkaa ilmestyä nettiin. Kommenttikentässä saa ja pitää vinkata uusista kuvakokoelmista ja videolinkeistä.

Valokuvia

• Janne Virtanen
• Nina Bauer (FB-galleria) 
• Marko Liuksiala
• Adhitya Prayoga (FB)   
• Kari Savolainen (FB), samat kuvat myös täällä
• Tomi Palsa 
• Noora Sahimäki (FB)
• Nea Kurvinen (FB)
• Samuli Sonoppi (FB) 
• Heikki Kiiski 
• Joose Puustinen
• Jarmo Syvänen  
• Mika Pettissalo (FB) 
• Aleksi Vanhapelto
• Wille Vuori (FB)
• Sari Kuivasto (FB)
• Juuso Aalto (FB)
• Arja Hirvenoja (FB)
• Anna Schavikin (FB)

Lehdet ja muu media

• Aamulehden puffi
• Aamulehdeltä pari kuvaa
• Videojuttu Aamulehdessä 
• Sammacon blogissa lisää kuvia ja mm. tekoihon ja -veren reseptit.

Painetun Aamulehden juttu (25.8.2013)

Radiohaastattelu Sincity-kanavalle. Haastattelu tulee la 31.8. klo 18 ja 21 välillä.

Haastateltavina Piritta Lumous (Manzana) ja tapahtumajärjestäjä Minna 'Frida' Koivula

Hyvää morjensta Tampereelta -kampanjaan menevä kuva

Videoita

Zombipuluja Moskovassa!

Apokalypsi on alkanut! Viime päivinä on kuultu useista eri uutislähteistä, että Moskovan pulut ovat alkaneet käyttäytyä omituisesti. Osa on kävellyt takaperin ympyrää, osa suhtautuu täysin välinpitämättömästi ihmisiin sekä ajoneuvoihin, ja niitä kuolee roppakaupalla nokka vaahdossa. Syiksi on epäilty mm. lintuinfluenssaa, Newcastlen tautia, salmonellaa, papukaijakuumetta ja Rasputinin ennustusta maailmanlopusta.

Hämeenkadun zombipulu

Itsehän sain kokemusta aggressiivisemmasta, epäilemättä zombitartunnan saaneesta, pulusta jo viisi vuotta sitten. Hämeenkadulla pyöräillessäni hyökkäsi ajokkini kimppuun puun takaa kyyhkynen, joka kuitenkin epäonnekseen (ja taatusti minun onnekseni) teloitti itsensä etypyöräni pinnoihin. Sittemmin en ole zombipuluja näillä kulmilla nähnyt. Vielä. Ensi lauantainahan on tämän vuoden Zombie Walk Tampere. Ehkä homma riistäytyy käsistä...

Savustettuja katkarapuja

Tarjoilija ylipuhui meidät kesällä Visbyssä ottamaan alkupalaksi savustettuja katkarapuja. Entré tuli jännästi tarjoiltuna tuuman paksuisen lankun päältä. Ravut olivat paperipussissa, ja viereen oli laitettu kasa aliolia ja muutama oliiviöljyllä aateloitu leipäviipale. Savu antoi katkaravuille niin hienon säväyksen, että menin vielä jälkeenpäin kehumaan ruokaa myyjälle (paikka oli pienen kauppahallin ja ravintolan yhdistelmä), ja ilmoitin että oli muuten eka kerta kun söin katkarapuja savustettuna. Myyjä sanoi, että ne ovat aika yleinen juttu Gotlannissa, ja niitä on helppo tehdä itsekin. Ei muuta kuin tuumasta toimeen.

Ensimmäinen yritys alkoi mennä vähän poskelleen jo kaupassa. Kalatiskillä ei ollut katkarapuja ensinkään, ja pakasteesta niitä löytyi kuorellisina ainoastaan kilon pussissa, mikä oli mökkireissua ajatellen liikaa. Ostin puoli kiloa keskikokoisia kuorittuja katkaravunpyrstöjä. Koska vieraat olivat tulossa kohdakkoin mökille, iskin saman tien perille päästyä puoli pussillista jäisiä pyrstöjä folion päälle, ja asettelin savustuspöntön ritilälle. Keitetyt katkaravuthan ovat jo pakasteeseen mennessään syömäkelpoisia, eli ei niitä tarvitse enää savustamalla kypsentää. Idea on vain antaa äyriäisille hienoinen savun maku. Viiden minuutin pössyttelyn jälkeen otin pöntön tulelta ja löysin pyrstöt lillumasta sulamisvedessään folion päällä, suurin osa aivan liian tummina. Savu maistui kumimaisiksi kuivuneissa katkaravuissa kitkeränä, eikä niitä voinut edes alkoholin voimalla pitää onnistuneina. Viisastuneena laitoin pussin toisen puolikkaan pönttöön savustumaan vain kolmeksi minuutiksi. En myöskään lisännyt enempää leppähaketta, kun sitä näytti vielä olevan kärventymättömänä pöntön pohjalla. Koska ravut olivat yhä jäisiä, tuli näistäkin paljon sulamisvettä folion päälle, mutta tällä kertaa savun maku tarttui pyrstöihin sopivan miedosti. Hommahan voisi siis toimiakin, vaikkei tämä nyt vielä ihan putkeen mennyt.

Sopivan vähän haketta ja se korkeampi ritilä. Vartaat pitävät ravut paikallaan.

Viikon päästä löysin mökkimatkalla kaupasta sopivankokoisen eli puolen kilon pussin kuorellisia katkarapuja. Rapujen on parempi olla sulaneita kun savustukseen ryhdytään, ja tällä kertaa ei kiirettä ollut, joten virittelin nuotion vasta seuraavana päivänä. Annoin yön yli jääkaapissa sulaneiden katkarapujen enimmän märkyyden imeytyä talouspaperiin ja lävistin ne puisiin grillivartaisiin, jotta ne pysyisivät ritilällä. Käytin savustuslaatikon kahdesta ritilävaihtoehdosta sitä korkeampaa, koska keitettyjä rapuja ei edelleenkään tarvitse kypsentää, eikä niitä niin ollen ole mitään syytä pitää lähempänä kuumaa pohjaa. Leppäpuruakin käytin edelliskertaa vähemmän - ei sitä savuakaan tarvitse olla niin paljon, ja tarkoitus on kuitenkin säilyttää katkaravun omakin maku. Näillä valmisteluilla pönttö hillittyyn nuotioon - viime kerralla taisin savustaa aivan liian isolla tulella - ja eikun savuntuprahduksia odottelemaan.

Otin laatikon pois nuotiolta ensimmäisestä savukiehkurasta laskien reilun neljän minuutin kuluttua, ja lopputuloksena oli kauniisti väriä saaneita katkarapuja. Maistoin heti tuoreeltaan yhden, ja pelästyin saman tien että tälläkin kertaa ne kuivahtivat. Kuitenkin kun äyriäiset pistettiin tarjolle, olivat ne kaikkien mielestä oikein mehukkaita, ja savun aromi oli tarttunut niihin riittävän hillitysti. Luultavasti rapujen kuoretkin suojaavat syötävää pyrstöosaa liialta savustumiselta, joten jos tätä vielä pitää yrittää kuorituilla katkaravuilla, niin varmaan se kolmisen minuuttia riittää jo hyvin. Sekin voisi toimia, että pitää laatikkoa tulella vain minuutin pari siten, että se ehtii täyttyä savulla, ja sitten ottaa sen kuumasta pois ja antaisi savun vaikuttaa vielä vähän aikaa. Tällä tavoin kuoritut pyrstöt eivät pääsisi turhaan kypsymään kuumenevassa savustuslaatikossa. Kuorelliset katkaravut ovat kuitenkin ylivoimaisesti kivempia jo pelkästään action food -luonteensa ansiosta. Alkupalapöytään saa mukavasti toimintaa kun mustasilmäisiä niveljalkaisia pääsee kuorimaan. Ja se alioli toimii näiden kanssa syntisen hyvin!

Lopputuote

Someron linnamäki

Rautelan entisen kosken jännä silta

Bongasin joskus jostain muinaislinnalistauksesta, että Somerolla on Linnanmäki-niminen paikka. Esihistorialliset tai rautakautiset asuma- ja linnoituspaikathan paljastuvat usein paikannimien perusteella. No, hoksasin että tuo linnamäki on vain muutaman kilometrin päässä appiukon talolta, Härkätien varrella, ja olen siis vuosikaudet ajellut paikasta ohitse vain jokusen sadan metrin etäisyydeltä. Vaimon isää ja isoisää haastateltuani minulle selvisi, että paikka on ns. Rautelankosken vieressä, ja että aikanaan valtoimenaan virrannut koski on perattu ja soranotto on hävittänyt Linnanmäen lähes tyystin. En lannistunut, vaan pitihän siellä päästä käymään, kun erinäisiä linnavuoria on muutenkin tullut vuosien varrella käytyä ihmettelemässä.

Villiä länttä. Tässä oli ennen linnavuori.

Rautelankoski oli tosiaan mennyttä, paikalla virtaa järvien pinnat tasaava uoma. Kapeikon ylittää aika huonokuntoinen silta, jonka ylitse on melkoisen jännä ajaa autolla. Linnanmäki alkaa muutaman kymmenen metrin päästä, mutta metsittynyt rinne on niin vaikeakulkuinen, että jätän auton niille sijoilleen, ja lähden kiertämään mäkeä järven puolelta paremman nousupaikan toivossa. Soraa on jo järven puolelta otettu iso lohmaisu, mutta tien kääntyessä etelään soranoton laajuus paljastuu kaikessa karmeudessaan. On kuin olisi tullut villiin länteen. Lähden kiipeämään Linnanmäelle sorakuopan seinämää pitkin. Virhe. Isommatkin astinkivet meinaavat pettää jalkojen alta. Joudun laittamaan kameran taskuun ja turvautumaan kavutessani käsiini. Aiheutan pieniä kivivyöryjä edetessäni lähes nelinkontin. Eikös joku ole joskus kuollutkin jossain sorakuoppamaanvyöryssä? Päässä soi Indiana Jones -leffojen tunnari.

Pääsen vammoitta mäen harjalle, ja järvelle päin maisemat ovat kieltämättä huikeat. Olen varmaan neljättäkymmentä metriä järveä korkeammalla. Tässä kohdassa puita on vähemmän ja mäellä kasvaa puolukoita. Harjanteella, jonka toisella puolella on jyrkänne lohduttomaan sorakuoppaan, kulkee selvästi ihmisen talloma polku. Tänne on siis parempikin tuloreitti. Se näkyykin kun tulen harjanteen toiseen päähän. Päätän mennä tutkimaan metsäisempää pohjoiseen viettävää rinnettä. Kyllä, metsikössä on joitain kiviharjanteita, jotka voisivat hyvällä tahdolla ja amatöörin silmällä katsoen joskus olla jonkinlaisia vallituksia. Mitä sanovat auktoriteetit? Ei kannata uskoa suoralta kädeltä ainakaan Wikipediaan, joka väittää ettei merkkejä muinaisjäännöksestä ole. Muinaisjäännösrekisterissä, johon Wikipedia itsekin viittaa, mainitaan talteen saaduista asuinpaikkalöydöistä. Alueen isot soranotot, jotka ovat tuhonneet merkittävän osan Linnanmäestä, ovat poikineet rikosepäilynkin, joka kuitenkin johti näytön puuttuessa syyttämättä jättämiseen.

Googlen satelliittikuva paljastaa soranoton laajuuden.

Yritän laskeutua mäeltä suoraan autolle, mutta linnamäen luonnollisen jyrkkyyden takia siinä olisi mitä luultavimmin taittunut niskat, joten talsin suosiolla takaisin harjanteelle, josta löytyy kävelykelpoinen ura läheiselle tielle. Mäen päällä olevassa metsikössä kävellessä kuuluu läheisistä puista koko ajan jotain rapinaa, ikään kuin jokin pieni eläin seuraisi minua. Ääni loppuu aina kun pysähdyn. En kuitenkaan näe mitään, ja rapinat jäävät taakse, kun pääsen tielle.

Mitä jäi käteen visiitistä? Amatöörinä jäin edelleen herttaisen tietämättömäksi siitä, kävelinkö entisen muinaislinnoituksen päällä, vai vain ison rahaksi muutetun ja muutettavan harjusorakasan päällä. Ikään kuin ei Somerolta harjusoraa muualta löytyisi. Mutta komeat olivat maisemat, ja aivan muinaislinnaksi uskottavalla paikalla se sijaitsi. Eikä tietyltä seikkailufiilikseltä voinut kavutessa ja kompastellessa välttyä. Ja tätä juttua kirjoittaessani löysin Somerniemeltä toisen Linnanmäki-nimisen paikan. Se on kovin lähellä appiukon mökkiä, joten kaipa sinnekin pitää mennä vielä joskus rymyämään...