Wc-käyttäytyminen I

Työpaikalla oli väitöstilaisuus. Näin vessassa pitkän pukumiehen kekkaloivan yhdellä jalalla wc-kopissa, jonka oven hän oli jättänyt auki. Hän yritti avata wc-pöntön kantta lakeerikengällään.

Tädit

Axamer Lizum. Merkillinen nimi jopa itävaltalaiselle talviurheilukeskukselle. Merkillinen nimi mille vain. Tulimme paahteisena kesäpäivänä tuon Innsbruckin lähellä sijaitsevan hiihtokeskuksen parkkipaikalle tarkoituksenamme mennä muutamaksi tunniksi patikoimaan vuorille. Olimme saapuneet seudulle vuokra-autolla vain pari tuntia aikaisemmin ja ehtineet jo hoitaa yöpaikan Innsbruckin keskustasta, mutta parkkeerausongelmien takia meillä oli yhä kaikki matkatavarat auton perässä, joten vaihdoimme autossaistumiskamppeet vuorillapatikoimiskamppeiksi siinä aurinkoisella parkkipaikalla. Hehtaarin kokoinen pysäköintialue oli lähes tyhjillään, parkissa oli ehkä kymmenisen autoa, kukin sievästi omissa ruuduissaan, lähellä huoltorakennusta ja paikkaa, josta patikointipolut lähtevät. Paitsi tätien auto.

Huoltorakennuksen lipan alle, muutaman metrin päässä meistä, oli varjoon pysäköity vanha henkilöauto, jossa istui kaksi tuiman näköistä iäkkäämpää rouvaa. Kuskitädin ovi oli auki ja repsikkatätikin oli veivannut ikkunansa täysin auki. Kumpikaan ei virkkanut toisilleen sanaakaan, koko aikana. Autoradiosta kuului  hiljaista musiikkia. Molemmilla tädeillä oli isot kärpäsmäiset aurinkolasit. Ja he tuijottivat hiljaa.

Me taas olimme tätä kaikkea tiedostamatta levitelleet matkalaukkujamme ja niiden sisältöä avoimesti parkkipaikalla varusteita vaihtaessamme. Olin tutkinut huoltorakennuksen seinässä olevaa patikkapolkukarttaa. Meistä näki, että meillä on koko omaisuutemme mukana autossa. Vaimo onneksi tajusi yhtäkkiä tilanteen: Olimme selvästi lähdössä useammaksi tunniksi pois autolta, ja oli selvää, että mahdollisilla autoonmurtautujilla olisi hiljaisella, lähes autiolla parkkipaikalla varsin vapaa työrauha. Itse ajattelin aluksi, etteivät tuollaiset vanhukset voi millään pahoilla asioilla olla. Ajatus jäi kuitenkin kalvamaan mieltä, ja tädit tuijottivat häpeilemättä meidän suuntaamme, sikäli kuin sen pystyi päättelemään valtavien kärpäsaurinkolasien suunnasta. Päätin ottaa 'tuijotuskilpailun' repsikkatädin kanssa. Meillä molemmilla oli aurinkolasit päässä, joten periaatteessa kumpikaan ei voinut tietää, katsoiko toinen oikeasti kohti, mutta lopulta repsikkatäti käänsi päänsä pois, mikä aiheutti ilkeän tunteen sisuskaluihin - ne tuijottaa meitä oikeasti.

Päätimme ottaa kaiken helposti kannettavan arvotavaran mukaan reppuihimme. No, olisimme kaiketi tehneet niin joka tapauksessa. Paitsi että automme perässähän tuo pahuutta huokuva tätikaksikko varmasti oli. Soittaisivat murtoryhmän paikalle heti kun näkisivät meidät vuorenrinteellä puoli kilometriä korkeammalla. Tai veisivät kulkupelimme itse. Sitten minulla välähti: ottaisin vaimosta valokuvan siten, että tädit, heidän autonsa, ja auton rekisterinumero taltioituisivat kuvaan. Vaimo meni automme viereen poseeraamaan ja minä asemoiduin siten, että kuvaan tulisi tarvittava informaatio. Välittömästi kameran silmille nostettuani tätien auto käynnistyi ja kaahasi vauhdilla, lähes renkaat ulvoen, pois kuvasta. Kuskitäti veti ovensa kiinni vauhdissa.

Viimeistään tässä vaiheessa tätien pahat aikeet eivät tuntuneet enää vainoharhaiselta kuvittelulta. En häkeltymiseltäni kyennyt edes ottamaan sitä kuvaa. Auto pysähtyi vielä kaukana parkkipaikan toisessa päässä ulosmenotien kohdalla. Nostin kameran uudestaan silmilleni, ja auto kurvasi saman tien pois.

Kalenteri

Zombeja ja pinup-misuja - tarvitseeko täydellinen seinäkalenteri muuta? No, ehkä räjähdyksiä.

My Zombie Pinup

Pah, kalliit postimaksut heillä...

Virvoitusjuomat

Pidän hiilihapollisista virvoitusjuomista siinä määrin, ettei meillä osteta niitä juuri koskaan kotiin. Tietoisuus siitä, että meillä olisi limplanaatia jääkaapissa, vaikuttaa minulle nimittäin siten, että kroppani kehittää kestojanon, jota on pakko lääkitä limonadilla. Toisin sanoen sitä tulisi juotua koko ajan, ja koska juomana tai ravintona limonadi on yyberisti turhimmasta päästä, on parempi olla ostamatta sitä normaalioloissa ollenkaan ja juoda vain silloin, kun sitä sattuu olemaan jossakin tarjolla. Normaalistihan juon kotona schorlea, jota teen (Lidlin) omenamehusta ja kivennäisvedestä. Paras janojuoma ikinä.

Pidän kyllä lähes kaikista limskoista, mutta preferoin kolaa hedelmälimpsoihin nähden. Poikkeuksena Pommac, Dr. Pepper, Hartwallin Omenalimonadi ja Mountain Dew, joista pidän kolaakin enemmän. No, Pepper ja omppulimu nyt eivät hedelmäjuomia ole, mutta eivät kolaakaan. Omenalimonadissahan ei tiettävästi ole omenasta tietoakaan, vaan maun antaa enimmäkseen vanilja. Kolajuomien sisällä minulla ei ole suurtakaan väliä, minkä valmistajan peruskolaa juon - kokis, pepsi, aivan sama. Erikoiskolat, kuten kirsikka- tai vaniljakola uppoavat hyvin, jos niitä on tarjolla.

Ulkomailla ostan tyypillisesti paikallisia härölimuja mieluumin kuin tunnettuja merkkejä aina kun mahdollista, kun niitä ei sitten kuitenkaan enää kotimaassa tyypillisesti saa. Yksi parhaiten mieleen jääneistä on Slovakiassa tutustumani Kofola-kolajuoma, jota sai ostettua paitsi pullotettuna, myös kioskeista oluen tapaan hanatavarana. Kolaksi todella friikin makuista. Toinen löytö on jänskänmakuinen Lemon & Paeroa, joka on maailmankuulua Uudessa Seelannissa, koska sitä ei muualtakaan saa.


Omituisin virvoke, johon olen törmännyt, on pääskysenpesäjuomat, joita löytyi lähes hyllymetreittäin vietnamilaisista marketeista. Ostin yhden tölkin (brändi Sagiko, ylähyllyllä toinen vasemmalta), jossa on siis linnun räästä ja valkohytykästä (white fungus, eräs hyytelösienilajike) tehtyä virvoitusjuomaa. Tölkki on jääkaapissa vieläkin - pitänee nautiskella se tässä piakkoin, jahka ilmat lämpenevät.

Actionliikennemerkit

Nick Hornbyn kirjan Uskollinen äänentoisto päähenkilö Bob laatii top 5 -listan asiasta kuin asiasta. Top 5 bänksit, top 5 Elvis Costello -biisit, top 5 kappaleet hautajaisiisi jne. Olen huomannut itsessäni samantapaisia listaajan piirteitä, mutta harvoin olen tullut luetteloineeksi mitään listaa oikeasti mustana valkoiselle. On siis aika laatia lista parhaista actionliikennemerkeistä.

5.

4.

3.

Parhaat liikennemerkit ovat sellaisia, joissa on jotain toimintaa. Ja toimintaliikennemerkit puolestaan löytyvät varoitusmerkeistä. Vaarallinen tien reuna ja irtokivet ovat actionarvoltaan aika vaisuja, mutta putoavat kivet on jo kiitettävän vauhdikas! On tietysti hyvä tietää, että tieosuudella voi sataa murikkaa niskaan, mutta miten siihen oikeasti varaudutaan? Tuijotetaan ajon aikana ylärinteeseen?

2.

Liukas ajorata on jo klassikko.  Jokainen, joka on kokenut vesiliirron, tietää, miltä liikennemerkin auton kuljettajasta tuntuu. Parhaimmillaan liukkaan ajoradan varoitusmerkki on joidenkin maiden versioissa, joissa, jos nyt oikein muistan, auton renkaanjäljet menevät fysiikan ja motoriikan lakien vastaisesti ristiin.

1.	Tästä ei dramatiikkaa puutu: ehdoton suosikkini toimintamerkeistä on lautta, laituri tai ranta. Merkki, jossa auto tippuu veteen!  Tämän merkin suunnittelijalle pitäisi tarjota jäätelö.

Kunniamaininnan ansaitsee, vaikkei toimintaliikennemerkki olekaan, tietenkin epätasainen tie.

Väärin lomailtu!

Joskus kuulee matkustamisesta niitä vanhoja, mutta aivan tosissaan kysyttyjä kysymyksiä, että 'mitä järkee laittaa rahansa matkoihin kun vois ostaa omakotitalon tai auton tai jotain pysyvää'. Ja aivan yhtä usein kuulee ne samat kliseiset vasta-argumentit, joiden mukaan matkailu mm. avartaa ja kerryttää henkistä pääomaa, ja on sitten mistä kertoa lastenlapsille. Mutta onko kummankaan näkökulman esittäjä sen paremmin oikeassa kuin väärässäkään? Vai onko noiden heittojen tarve todistella muille, kuinka väärässä niiden esittäjä on vai - vielä pahempaa - itselle, kuinka oikeassa sitä on?

Ja edustaako kukaan todella sataprosenttisesti toista puolta? Jokainen omistaa jotain ja jokainen käy joskus jossain. Se mitä itse teet, on ok, mutta jos joku toinen ei tee niin, tai tekee itseäsi enemmän, niin se on taas väärin. Ylipainoinen ihminen on herkästi tuomitsemassa langanlaihat ihmiset neuroottisiksi luonnonoikuiksi, mutta samalla paheksuu itseään vielä lihavampia holtittomiksi syöpöiksi. Mielestään kohtuullinen arki- ja viikonlopputissuttelija pitää raivoraittiita ilottomina tiukkapipoina, mutta auta armias niitä juoppoja, jotka vetävät vähän ankarammat kännit vähän useammin.

Sama juttu matkustamisessa. Voivotellaan kotona kyhjöttäviä introvertteja tai lentokammoisia, mutta samalla säälitään niitä ihmisiä, jotka ravaavat joka talvi etelässä tai koluavat toinen toistaan eksoottisempia kohteita. Kun ne etsivät jotain kokemuksia, eivätkä tajua, että ihan arkiympäristössäkin niitä voi kokea. Ja samat ihmiset vierailevat joskus Tallinnassa tai Lontoossa muina miehinä ja naisina pitäen sitä oikeana määränä matkailua normi-ihmiselle. Mitä se tietysti onkin.

Mutta niin ovat ne muutkin määrät.

Nimipalvelu

Väestörekisterin Nimipalvelun mukaan Suomessa on Velli-etunimisiä ja toisaalta myös Housu-sukunimisiä ihmisiä. Onkohan...