Tädit

Axamer Lizum. Merkillinen nimi jopa itävaltalaiselle talviurheilukeskukselle. Merkillinen nimi mille vain. Tulimme paahteisena kesäpäivänä tuon Innsbruckin lähellä sijaitsevan hiihtokeskuksen parkkipaikalle tarkoituksenamme mennä muutamaksi tunniksi patikoimaan vuorille. Olimme saapuneet seudulle vuokra-autolla vain pari tuntia aikaisemmin ja ehtineet jo hoitaa yöpaikan Innsbruckin keskustasta, mutta parkkeerausongelmien takia meillä oli yhä kaikki matkatavarat auton perässä, joten vaihdoimme autossaistumiskamppeet vuorillapatikoimiskamppeiksi siinä aurinkoisella parkkipaikalla. Hehtaarin kokoinen pysäköintialue oli lähes tyhjillään, parkissa oli ehkä kymmenisen autoa, kukin sievästi omissa ruuduissaan, lähellä huoltorakennusta ja paikkaa, josta patikointipolut lähtevät. Paitsi tätien auto.

Huoltorakennuksen lipan alle, muutaman metrin päässä meistä, oli varjoon pysäköity vanha henkilöauto, jossa istui kaksi tuiman näköistä iäkkäämpää rouvaa. Kuskitädin ovi oli auki ja repsikkatätikin oli veivannut ikkunansa täysin auki. Kumpikaan ei virkkanut toisilleen sanaakaan, koko aikana. Autoradiosta kuului  hiljaista musiikkia. Molemmilla tädeillä oli isot kärpäsmäiset aurinkolasit. Ja he tuijottivat hiljaa.

Me taas olimme tätä kaikkea tiedostamatta levitelleet matkalaukkujamme ja niiden sisältöä avoimesti parkkipaikalla varusteita vaihtaessamme. Olin tutkinut huoltorakennuksen seinässä olevaa patikkapolkukarttaa. Meistä näki, että meillä on koko omaisuutemme mukana autossa. Vaimo onneksi tajusi yhtäkkiä tilanteen: Olimme selvästi lähdössä useammaksi tunniksi pois autolta, ja oli selvää, että mahdollisilla autoonmurtautujilla olisi hiljaisella, lähes autiolla parkkipaikalla varsin vapaa työrauha. Itse ajattelin aluksi, etteivät tuollaiset vanhukset voi millään pahoilla asioilla olla. Ajatus jäi kuitenkin kalvamaan mieltä, ja tädit tuijottivat häpeilemättä meidän suuntaamme, sikäli kuin sen pystyi päättelemään valtavien kärpäsaurinkolasien suunnasta. Päätin ottaa 'tuijotuskilpailun' repsikkatädin kanssa. Meillä molemmilla oli aurinkolasit päässä, joten periaatteessa kumpikaan ei voinut tietää, katsoiko toinen oikeasti kohti, mutta lopulta repsikkatäti käänsi päänsä pois, mikä aiheutti ilkeän tunteen sisuskaluihin - ne tuijottaa meitä oikeasti.

Päätimme ottaa kaiken helposti kannettavan arvotavaran mukaan reppuihimme. No, olisimme kaiketi tehneet niin joka tapauksessa. Paitsi että automme perässähän tuo pahuutta huokuva tätikaksikko varmasti oli. Soittaisivat murtoryhmän paikalle heti kun näkisivät meidät vuorenrinteellä puoli kilometriä korkeammalla. Tai veisivät kulkupelimme itse. Sitten minulla välähti: ottaisin vaimosta valokuvan siten, että tädit, heidän autonsa, ja auton rekisterinumero taltioituisivat kuvaan. Vaimo meni automme viereen poseeraamaan ja minä asemoiduin siten, että kuvaan tulisi tarvittava informaatio. Välittömästi kameran silmille nostettuani tätien auto käynnistyi ja kaahasi vauhdilla, lähes renkaat ulvoen, pois kuvasta. Kuskitäti veti ovensa kiinni vauhdissa.

Viimeistään tässä vaiheessa tätien pahat aikeet eivät tuntuneet enää vainoharhaiselta kuvittelulta. En häkeltymiseltäni kyennyt edes ottamaan sitä kuvaa. Auto pysähtyi vielä kaukana parkkipaikan toisessa päässä ulosmenotien kohdalla. Nostin kameran uudestaan silmilleni, ja auto kurvasi saman tien pois.