Pahempi myöhään

Alkuvuodesta sattui se kiroilevan tööttäilijätädin tapaus musiikkileikkikoulun pihalla. Siinä oli sellainenkin ikävä sivujuonne, että kiukkuiset tööttäilyäänet saivat aikaiseksi jonkinmoisen autokammon siinä kolmivuotiaassa pojassa, jonka päästin tuona onnettomana hetkenä pois autosta. Onneksi traumasta ei tullut suurensuuri, ja kammo on lieventynyt ajan mittaan, mutta tuollaisiakin juttuja voi sivullisille aiheuttaa kun on kiire.

Kiireestä puheen ollen. Näin tietysti tätä tööttäilijäperhettä koko kevään ajan muskarituntien yhteydessä. He olivat lähes aina myöhässä. Melkein joka kerralla heidän autonsa oli pysäköitynä pihan kulkuväylälle tukkeeksi suoraan oven eteen, eikä kukaan sitä ollut näinä hetkinä siirtämässä pois, jos se olisi sattunut olemaan jonkun tiellä. Tavallisesti se oli perheen isä, joka toi lapsensa myöhässä muskaritunnille (kerran jopa pidin tälle ovea auki koko ajan rakastettavasti hymyillen), tai sitten hän haki hänet joskus kymmenenkin minuuttia myöhässä. Koko kevään aikana he taisivat olla kolme tai neljä kertaa ajallaan. Tämä asetti oman törppöpysäköintini oikeisiin mittasuhteisiin. Jos nämä ihmiset eivät kykene käytännössä koskaan olemaan ajoissa missään, ovat kaikki muut silloin tietysti heidän tiellään ja väärässä.

Puhumattakaan sitten tämän perheenäidin käytöksestä. Vittusaatanakiroilu lasten aikana ei ainakaan tuntunut olevan tabu. Tajusin jälkeen päin että silloin kun hän tuli kirosanoineen ja solvauksineen silmille autonpysähdysdraaman jatkeena, hän ei ehkä ymmärtänyt minun olevan jonkun muskarilaisen isä, vaan luuli minun seuranneen häntä sisään valittamaan siitä tööttäilystä. Mene ja tiedä. Tätä tätiä näkyi muskarikevään aikana ihan vain pari kertaa. Kun katseemme kohtasivat niissä tilanteissa, tuntui kuin täti olisi nopeasti katsonut muualle, en ole varma. Ainakaan hän ei koskaan tervehtinyt eikä tehnyt muutakaan elettä. Parempi sekin kuin päin naamaa huuto.

Tänään oli sitten muskarin kevätjuhla. Sieltä tämä perhe ei sentään ollut myöhästynyt. Täti käveli vähän ennen esityksien alkua käytävällä vastaan, taas sama tunnistamaton katseen pyyhkäisy. Esitykset olivat hauskoja ja lapsilla oli kivaa. Kotiin tultuamme huomasimme lehti-ilmoituksessa tutunnäköisiä lapsia. Nehän olivat muskarista tuttuja, tööttiperheen jälkikasvua! Kyseessä oli äitienpäivätoivotus tälle vittusaatanatädille. Viikon myöhässä.

Kirjahaaste: Suosikkikohtaus

Day 24: Book that contains your favorite scene

Aluksi meinasin pistää tähän yhden kohtauksen George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjasta, jonka lukemisesta iloitsin niin paljon, että riemuitsin siitä jopa eräälle hämeenlinnalaiselle professorille tekstiviestitse välittömästi sen luettuani. Mutta sitten toisaalta, ei tunnu oikein korrektilta ilakoida edes fiktiivisen lapsen kuolemalla, joten mietitään muuta.

Lempparikirjassani Perdido Street Station on hulvaton kohtaus, jossa eräs keskeinen henkilö ottaa yhteyden Helvettiin. Helvetti on kirjassa siis ihan olemassaoleva paikka, johon voi ottaa yhteyttä Helvetin suurlähettilään välityksellä. Steampunk kun on lajityyppinä, tehdään yhteyden luomiseksi tarvittava uhrauskin hoituu asianmukaisella vempeleellä, ja neuvottelut tuonpuoleisen kanssa pitää käydä tietysti tiettyjen sääntöjen mukaan. Mm. sanajärjestyksellä on väliä. Itse kohtausta sen kummemmin spoilaamatta kerrottakoon, että Helvetin suurlähettiläällä on kaiku, ts. hänen sanojaan seuraa puolen sekunnin viivellä hirvittävä demoninen toisto, joka kuulostaa kidutetun kirkumiselta. Myös näköhavaintoihin tulee häiriöitä - silmiä räpyttäessä saattaa nähdä vilaukselta kammottavia välähdyksiä hyeenanpäistä, kiemurtelevista kaltereista, hampaallisista rinnoista, kavioista ja kynsistä. Kohtauksessa selviää myös, että Helvetissä ollaan edelleen kiinnostuneita saaman elävien sielut talteen ja että Helvetti voi jäädä myöskin palveluksia velkaa maanpäälliselle asujaimistolle.

Kiehtova kohtaus, jossa keksittyyn fantasiamaailmaan ympätään länsimaista uskonnollista kuvastoa steampunk-hengessä mustaa huumoria unohtamatta.

Forssassa

Tuuli Hypénin näkemys.

Äitienpäivä viettyi anopin mökillä Forssan perämetsissä. Siinä samassa tuli tilaisuus käydä katsastamassa Forssan Kutomolla oleva jättiläismäinen kuukauden kestävä kirjamyyntitapahtuma Kirjalöytö Outlet, jossa kustantamojen varastotuotteita myydään valtavassa kutomohallissa suoraan siirtolavojen päältä. Valikoimaa on hirvittävästi laidasta laitaan, tietokirjoja, runoutta, romaaneja jos jonkinlaisista lajityypeistä, lastenkirjoja, elämäkertoja, sarjakuvia. Lähes 80 € saatiin kulumaan yhdessä vaimon kanssa ostoksiin, vaikka yritin toppuutella (lähinnä omia) ostointoilujani. Yksi jännä piirre kun selailee kirjavalikoimia, oli se sitten divarissa, sarjakuvafestivaaleilla, kirjakaupassa tai tällaisessa messumaisessa tapahtumassa, on se kuinka paljon hienoja löytöjä sitä tekee sellaisista nimekkeistä, joita jo omistaa. Oi kato, Hannu Lukkarisen järkälemäisiä Paasilinna-sarjiksia vitosella! Blacksadejä seitsemällä eurolla! Max Brooksin zombikirjat suomennettuina! Pelottavaa tuossa on se, kuinka paljon hyvää kamaa tuolla olisi ostettavana, mutta josta ei vain tiedä, että se on hyvää. Ehkä parempi niin.

Nuora selkeästi nuorensi minua.

Niin, ja paikallahan oli tuona päivänä myös kirjojaan signeeraamassa sarjakuvantekijät Milla Paloniemi, Tuuli Hypén ja Pertti Jarla, joten riensin tietysti paikan päälle ekisetäilemään. Kiroilevan siilin piirtäjältähän sain zombikuvan itsestäni jo yli vuosi sitten, joten pyysin kauniisti mainion Nanna-kettutytön tekijältä, jotta piirtäisiköhän tämä minut zombiksi. Ja piirsihän se, upouuteen Pikku-Fingerpori-albumiin, johon Pertti Jarlakin antoi kontribuutionsa. Jarla saattaa luulla, että stalkkaan häntä, mutta hän vakuutti, ettei epäile moista, koska en ollut vajaata tuntia aikaisemmin Salossa kärkkymässä hänen aikaisemmassa signeeraustilaisuudessaan.

Sitten bongasin kirjapinojen välissä tutunoloisen naaman. Eroottisista Nani Cowgirl -sarjakuvistaan(kin) tunnettu forssalainen kuvittaja ja sarjakuvantekijä Jouko Nuorahan se siinä. Rohkenin mennä juttelemaan, ja mieshän jutteli iloisesti varmaan puoli tuntia töistään, Espanjan-matkoistaan ja Forssasta. Ja saldona käteen jäi vielä, ei niin yllättävästi, zombahtava näköisluonnos. Onneksi löysin piirrosta varten vanhan taitellun A4-kokoisen paperinpalan takkini taskusta. Pornopiirtäjän lyijärillä kissan eutanasiakuitin taakse piirtämä zombikarikatyyri - tällaista voi tapahtua vain Forssassa.

Kirjahaaste: Kesken jäänyt

Day 23: Book you tell people you’ve read, but haven’t (or haven’t actually finished)

Oho, kirjahaaste on päässyt melkein unohtumaan. Jatketaan.

Eipä tule juurikaan mieleen kirjaa, jonka sanoisin muille lukeneeni, vaikken olisikaan. Yhden keskenjääneen kirjan muistan: Charles Dickensin David Copperfieldin. Olin kai alta parikymppinen, kun sitä kahlasin, mutta syy ei suinkaan ollut kirjan paksuudessa, tylsyydessä tms. Muistelisin päähenkilön olleen varsin hyväuskoinen ja hänen kohtalonsa julman isäpuolen sekä hirmuvaltaisen rehtorin kohdeltavina olleen varsin kurja. Jotenkin kaikki se epäreiluus ja vääryys mitä kiltin päähenkilön päälle vyörytetään oli ihan liian alleviivaavaa, ja siten ärsyttävää ja vaivaannuttavaa, joten kirja jäi kesken. Tai näin sen muistan.

Tosin painos oli WSOY:n Suuren lukukirjaston kuvitettu versio, joka oli kovakantinen, kooltaan 24 x 29 cm  ja painoakin n. kaksi kiloa. Teksti oli isoilla sivuilla kahdella palstalla. Siis hankala lukea, etenkin sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Ehkä sekin vaikutti keskeyttämiseen. Kirja on kyllä vielä tallessa, ehkä jonakin päivänä...

Zombi vai zombie?

Huomio! Seuraa tärkeää asiaa elävää kuollutta kuvaavan sanan kotimaisesta kirjoitusasusta. Suomen kielessä näkee käytettävän runsaasti sekä zombi- että zombie-muotoja. Sekaannuksen vaarakin noiden sekoittumisessa on: edellisen muodon monikon genetiivillä on sama kirjoitusasu kuin jälkimmäisen muodon yksikön genetiivillä.

Zombi-Bombi

Aiheesta on tiettävästi kiistelty iät ja ajat. Kielitoimiston väitetään tukevan suomenkielistä zombi-muotoa, ja johan se tunnetaan jo loistavasta Carl Barksin ankkatarinasta Voodoo Hoodoo, jonka suomennos kulkee nimellä Aku Ankka ja zombi. Zombie-muotoa kannattavat perustelevat sanaa joskus sillä, että se on sitaattilaina siinä missä Schäfer tai vaikka status quo. Sitaattilainat pitäisi lausua kuten alkukielessä, joten sitä kautta päädytään puheessa zombi-ääntämykseen. Hyvä esimerkki sitaattilainan potentiaalisesta hankaluudesta on tuttu slaavilainen keittoruoka, jonka Kielitoimiston suosittama kirjoitusasu on borssi. Se on hyvin paljon kätevämpi sana suomen kieleen kuin translitteroitu sitaattilaina borštš, tai peräti borshtsh.

Miksi siis käyttää hankalaa zombie-muotoaakaan? Sanan -ie -päätehän on vain englannin kielen ääntämyksen mukainen i-äänne. Suomen kielen sija- ja persoonamuotojen mukaiset taivutukset tuottavat imbesillin näköisiä sanoja, kuten zombieiden (vrt. zombien) tai zombieitakaan (vrt, zombejakaan). Ihme kyllä, Suomen kovimman kulttuurilehden Tähtivaeltajankin sivuilla riekutaan ylimääräisten vokaalien tuottamilla hölmöläistaivutuksilla.

Sarjakuvantekijä Esa Holopainen osuukin asian ytimeen tuoreessa Naapurit-sarjansa stripissä:

Ruhjebloggaaja

© draNarcon 

Vaimo, mä löysin hortonomiopiskelijan, joka tehtailee vapaa-aikanaan zombimeikkejä. Saanksmä pitää sen?

Erittäin hyvännäköinen blogi, jonka hyviin puoliin lukeutuu mm. se, että kirjoittaja itse kuvailee väliin pahanolontunteitaan (yööökhrrrr) omia luomuksiaan kohtaan. Fake me up, before you go-go!  

Pirkanmaan taidesuunnistus

© Christian Jütte

Taidesuunnistus on oiva tapa päästä tutustumaan lähes naapurissa sijaitsevan Pyynikin Trikoon sisätiloihin. Pari kirjoitusta aikaisemmin hehkuttamani Fingerporipatsaan tekijän Christian Jütten työhuone on yksi rasti tuossa tapahtumassa, joten sarjakuva- ja muista aiheista veistoksia työstävän käsityöläisen pajaa pääsee huomenna ja ylihuomenna ihmettelemään osoitteessa Pyynikintie 25 klo 11 - 17.

Kohde 40, General Clay Productions

Pyynikin Trikoo, ovi Y14, 4. krs