Pepustapuhuminen

Liekö se sitten Fingerporin tärvelemien aivojeni syytä vai iltapäivälehdistön yleistä luokattomuutta, mutta tällaiset otsikot ovat omiaan lennättämään kahvia nenän kautta näppäimistölle aamutuimaan. Tai ehkä Pippa Middleton on tosiaan keksinyt uuden vuosituhannen julkkisvillityksen, jota kohta jäljittelee koko läntinen maailma. Onhan vatsastapuhuminen nyt aika passé.

Tästäkö alkaa rektilokvismin nousu?

Varmistettu suomalainen zombihavainto

Työskentelen tilastoaineistojen parissa. Hallussani on erään pitkäaikaisen kyselytutkimuksen dataa. Hiljattain yhdistin aineistoon Tilastokeskukselta saatuja kuolintietoja. Yksi tapaus erottui muista: Henkilö on Tilastokeskuksen mukaan kuollut vuonna 1979. Kuitenkin sama henkilö on vastannut kyselytutkimukseen kaksi vuotta myöhemmin! Kyseessä täytyy siis pakosti olla elävä kuollut, eli zombi!

Tutkin hieman kyseisen henkilön kyselyyn antamia vastauksia. Terveydentila hänellä on 'melko hyvä'. Ilmeisesti se on aika suhteellinen käsite. Ärtyneisyyttä, jännittyneisyyttä, hermostuneisuutta tai kiukunpurkauksia on lähes päivittäin, mitä en zombista ihmettele. Pitkäaikaissairaudenkin hän on ilmoittanut omaavansa - ICD-koodia ei ole mainittu, mutta on selvää, että zombifikaatiohan sen täytyy olla. Painoindeksi zombillamme on 19 pintaan, mikä sopii hyvin kaksi vuotta vainaana olleelle.

Epidemia ei näköjään ehtinyt levitä pitkälle, koska tapaus on yli 30 vuotta vanha. En tiennytkään zombien osallistuvan kyselytutkimuksiin.

Aaweenpääkeitto

Kuten kaikki nuorten seinäjokisten helluntailaisten 80-luvulla julkaisemaa Rock'n rollin maailma -kasettia kuunnelleet tietävät, on rokki paholaisen pelivehje. Asiahan on tapetilla jälleen täällä Tampereellakin, kun saatanallista PMMP-yhtyettä pyydettiin olemaan esittämättä Jeesus ei tule -kappalettaan. Odotamme innolla sitä hetkeä kun em. kasetistakin innoitusta ammentanut, vastikään esikoislevynsä julkaissut rytmimusiikkiyhtye Seremonia esiintyy Tampere Areenalla, ja mitä kappaleita tilanomistaja mahdollisesti toivoo olevan esittämättä.

A.W:n -pääkeitto.

Helluntailaiskasetilla mainitaan esimerkkinä tuhoisasta rock'n rollista monien muiden muassa The Rolling Stonesin levy Goats Head Soup, eli aaveenpääkeitto. Epäilen kyseessä olevan karkea käännösvirhe. Lienee nimittäin selvää, että käskyt antaa A.W:n pää.

Seremonia ja ruotsalainen Witchcraft esiintyvät Helsingissä, Turussa ja Tampereella tammikuussa. Sitä ei pidä rock'n rollin maailmassa asuvan ihmisen missaaman.

A.V:n -pääkeitto.

Edit: Heti tuli sanomista, että ennemmin vaikka Antti Vedenpää kuin 'tuo'. Siispä: Aaveenpääkeitto:

Lapsuuden mysteeriot

Kai teillä muillakin on jäänyt lapsuudesta ja nuoruudesta mieleen kummallisia asioita, jotka ovat jääneet jotenkin epäselviksi ja vaivanneet mahdollisesti pitkänkin aikaa? Minulla on erityisesti audiovisuaalisesta kulttuurista jäänyt monen monta hämärää häh?-fiilistä, joista monet oikeastaan vasta siunattu teknologia - lähinnä internet - on onnistunut selvittämään.

Riiaroo

Yksi varhaisimmista muistamistani 'mitä helvettiä' -kohtauksista on Peppi Pitkätossu -elokuvan kukkahattutädin ensiesiintyminen valkokankaalla/televisioruudussa. Ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kansankynttilästereotyypiksi puettu nainen laulaa jotain hyvin omituista, jonka aivan näihin päiviin asti muistin kuulostavan jotakuinkin tältä:

Komma [jotain] riiaroo, riiaroo, riiaroo
Komma [jotain] riiaroo, aske taske taa

Muistan sävelenkin ihan hyvin. Kaikkina näinä ainakin 30 vuotena kyseinen pätkä on palautunut jostain syystä aika ajoin jostakin alitajunnan syövereistä, jolloin sitten ihmettelen, mikä ihmeen lastenlaulu on kyseessä, vai onko sitä oikeasti edes olemassa. Viime kerralla - josta ei muuten ole monta viikkoa aikaa - onnistuin viimein googlaamaan oikein. Laulussa lauletaankin: Vi komma ifrån Ria-ra, Ria-ra,Ria-ra, vi komma ifrån Ria-ra, aske daske da. Ei huonosti muistettu. Aikaisemmat googlaukset menivät vituralleen, kun ria ro ei tuottanut tulosta. Sitten kun keksaisin googlata aske taske ta, korjasi hakukone lausekkeen aske daske daksi, jolloin laulusta löytyi hakutuloksia. Mitä tuo sitten tarkoittaakaan, mutta jumalauta kymmenien vuosien äimistyneisyys vaihtui varmuudeksi siitä, että tämä on sittenkin ihan oikea svedujen lastenlaulu, eikä hämmentyneen mielikuvitukseni tuotetta.

Wattoo shoodeö

Lapsuudessani, joskus 1980-luvun alkuvuosina, televisiosta tuli torstaisin Pätkis-nimistä lastenohjelmaa, jossa lähetettiin lajitelma lasten piirrettyjä lyhytelokuvia. Tässä yhteydessä mm. Smurffit tulivat tutuiksi tunnusmusiikkeineen, jotka soivat vieläkin kutsumatta päässä. Valikoimaan kuului myös normaalisti Disneyn klassikkopiirrettyjä, joista monesta lapsuuteni on käytännössä rakennettu. Erityisen ihastunut olin Aku Ankan ääneen (RIP Clarence Nash) ja Akuun muutenkin. Mikki on loppujen lopuksi ärsyttävä ja ylimielinen nilkki, kovaonninen riidanhaastaja Aku on enemmän minun makuuni.

Überhauskassa Ikkunanpesijät-lyhärissä Aku joutuu tukalaan tilanteeseen, jossa hän tokaisee ihan selvästi: wattoo shoodeö (edellisen linkin videon kohdassa n. 6:05). Tokaisua ei muistaakseni ollut suomennettu mitenkään siinä Pätkiksen nauhoituksessa, jota veljeni kanssa tuijotimme vuosikaudet ehkä satoja kertoja, mutta se jäi miltei pysyvään sanavarastoomme. On ihan oikeasti tilanteita, joissa on aika osuvaa sanoa wattoo shoodeö. Minun piti mennä lopulta niin pitkälle, että lisäännyin ostaakseni lapselleni Aku Ankka -aiheisen DVD:n, jossa kyseinen piirretty sattui olemaan, ja jossa oli myös englanninkieliset tekstitykset. Aku ihmettelee  kyseisessä kohtauksessa, että what goes on here?

Hattottoo attedu diduda

Toinen Pätkiksestä selkärankaan jäänyt epäselvyys on Horton-elefantin laulu, joka  kuulosti vuosikaudet jotakuinkin tältä:

Hattottoo attedu diduda 
aa toua toua touboi

Horton

Tämäkin on takuuvarmasti päässäni vuosikymmenet pysynyt laulu, jonka melodia ei ole päässyt koskaan unohtumaan, kun taas sitä vastoin älyttömät lyriikat ovat vanhemmiten alkaneet vaivata unettomia öitä. Jollain käsittämättömällä tavalla sain lopulta selville Hut Sut Songin olemassaolon, mikä johti yhden sielullisen langanpään päättelemiseen. Sinänsä jännä, että väärin kuulemani lyriikat tekevät about yhtä vähän järkeä kuin puhevikaisen Hortonin laulamat alkuperäisen kappaleen sanat: Hut sut rawlson on the rillerah and a brawla, brawla sooit.

Heiiii badabada

Eteenpäin 80-lukua. Vaihdetaan vapaalle, Ferris on elokuvaklassikko ajalta, jolloin radikaalia anarkismia valtavirran silmissä edustaa ylemmän keskiluokan jälkikasvun koululintsaamiset. Eikä siinä mitään, ihan hauska leffahan tuo on. Yksi kohta jäi kuitenkin vaivaamaan vuosiksi; Ferris ja hänen kaverinsa Cameron menivät lintsausmatkallaan  baseball-otteluun, jossa he huusivat kentälle päin jotain todella mystistä tähän tapaan:

Heiiiii badabadabadabada sauwing badaa
Kennedykennedykennedykennedy sauwinnngg badaa

Kiitos maailmanlaajuisen tietoverkon, sain tämänkin mysteerin myöhemmällä iällä selvitettyä. Kyseessä on baseballmatsissa lyöjälle (batter) huudeltava häirintäirvailu, joka oikeasti menee näin: Hey batter batter swing. He can't hit, he can't hit, he can't hit jne. Lällätyksestä on tehty laulujakin.

Tudi äkipaut foor

Edellä tuli mainittua muutama heti mieleen tullut, nyt jo selvinnyt käsittämättömyys. Yksi juttu on edelleen totaalisen mysteerion vallassa. Kärvistelin joskus 16-vuotiaana kokonaisen kesän Tykkimäen huvipuiston narunvetosetänä. Huvipuiston soundtrackinä tuli aksentista päätellen brittiläisiä lastenlauluja, ja levy soi repeat-asetuksella koko hel-ve-tin kesän. Siinä on leikkimielisyys ja puistohuvittelut kaukana, kun värjöttelet sateessa ulkosalla kylmänä kesäkuisena arkipäivänä, asiakkaita ei mailla halmeilla, ja kaiuttimista puskee viidettätoista kertaa samat vitun rallatukset.

Yksi kappale syöpyi näköjään pahemmin päähän, kun muistan siitä yhä otsikon mukaisen rivin. Kyseinen laulu ei ole ahkerasta googlaamisesta huolimatta koskaan löytynyt. Luulisin, että säkeen lopussa miesääni laulaa jotenkin näin: one and all, to the [äkipaut] four. Mutta mitä helvettiä tuo äkipaut voisi olla? Jotain about? Ja onko viimeinen sana four, for vai kenties floor? Ilmeisesti en nuku vielä ensi yönäkään.

Ja onhan noita muitakin. Mitä hiittä Pellonpää laulaa Sutkissa? Telmiökaada kattupiö kaada. Kuudakka kuudakka? Ja mikä biisi on Bill Cosby Show'ssa ollut legendaarinen I said eh man?

Sangollinen kissaa

Zombeja, juokse!

Kiitos ala-asteen nilkin liikunnanopettajani, olen koko lailla loppuelämäni kaihtanut urheilun ja liikunnan iloja. Keski-iän lähestyessä ja säännöllisen kuukausipalkan tullessa sitä jossain vaiheessa huomaa, ettei kroppa pysykään itsestään timmissä kunnossa, vaan kiloja alkaa kertyä ihan yrittämättäkin. Varsinkin talven jälkeen kunto on tasoa rapa, kun hyötyliikuntakin tahtoo jäädä minimiin. Aina silloin tällöin sitä sitten pyrkii harrastamaan jotain liikunnallista aiheen perustavanlaatuisesta epämiellyttävyydestä huolimatta; joitakin vuosia sitten kävin läpi työkaverin innostamana aika tiiviin kuntosalijakson, joka lopahti salikaverin muuttoon. Kesäisin intoudun pyöräilemään työmatkojen päälle vähän ylimääräistä. Kilometrikisan kaltaiset tapahtumat ja älypuhelimien sports trackerien käyttäminen lisäävät motivaatiota, kun omia suorituksia voi seurata tarkemmin.

Trackereihin liittyen törmäsin hiljattain kuin minulle luotuun älypuhelinsovellukseen Zombies, Run! Idea on yksinkertainen mutta tappavan (sic!) hauska: Juokset (tai kävelet) lenkkisi kuulokkeet päässä, ja seuraat eräänlaisen äänikirjan tarinaa. Peli ottaa käyttöön puhelimen soittolistat, ja soitto taukoaa siksi aikaa kun tarinaa tai örinää tulee korviin lenkin edetessä. Aika ajoin zombeja alkaa olla kintereilläsi, jolloin vauhtia on nostettava. Matkan aikana tarina etenee, ja tulet automaattisesti 'keränneeksi' tai 'pudottaneeksi' (mitään nappeja ei tarvitse juoksun aikana painaa) erilaisia esineitä, joita sitten lenkin jälkeen voi netissä sijoittaa tukikohtansa eri alueille. Kun tukikohta kehittyy, aukeaa uusia tehtäviä, lisää kamoja tarvitaan, juoksemaan on taas mentävä. Mainio motivaattori.

Olihan tämä pakko siis itsellekin ostaa. Eka lenkki meni tarinaa ihmetellessä, eikä puhelimesta kuulunut musiikkia välillä. Tämä johtui siitä, ettei minulla ollut valmiita soittolistoja luurissa, joten pelilläkään ei ollut mitä soittaa. Tämä korjautui seuraavaan lenkkiin mennessä. Kävelin suurimman osan puolituntisesta tehtävästä, paitsi tietysti silloin, kun veren- ja aivonhimoisia epäkuolleita oli pingottava pakoon. Tästä huolimatta 'jäin kiinni' niille kahdesti. Ekalla kerralla kokeilun vuoksi (mitähän nyt tapahtuu?) ja toisella kerralla sen takia, etten juuri sillä hetkellä oikeasti jaksanut juosta ylämäkeen yhtään kovempaa, ja zombit saavuttivat minut. Kiinnijäädessä 'tiputin tavaran', mikä harhautti zombit kintereiltäni, jolloin sai kulkea taas hiljempaa. Tiedä sitten mitä olisi tapahtunut, jos minulla ei olisi ollut kerättyjä kamoja mukanani... Zombie chase -osiot ovat kyllä hauskoja, kun yhtäkkiä konemainen naisääni ilmoittaa: 'Warning, zombies 100 metres away.' ja alan elokuvista tuttu örinä alkaa kuulua korvissa. Tässä kohdassa ilman musiikkia juokseminen on hienompaa kuin musiikin kanssa, sillä ainakin minun juoksumusiikkini, loistava Strapping Young Lad peittää zombien käninän tehokkaasti alleen. Vielä kun menisi märällä iltapimeällä tuonne Pyynikin rinteisiin ravaamaan, niin johan olisi zombi-intervalleissa tunnelmaa.

Kolmas tehtävä. Sinisen käyrän korkeimmissa kohdissa pingottiin zombeja karkuun.

Ääninäyttely ja -maisema on pelissä kohdallaan. Ehkä hieman enemmän saisi olla tilanteenmukaista taustahälyä, muuten näyttelijöiden repliikit voivat olla vähän liikaa studiossa luetun makuisia. Tämä arvio siis vasta kolmen lenkin veteraanilta. Kun tehtävä loppuu, voi halutessaan jatkaa vielä lenkkiä. Musiikin soitto jatkuu entiseen malliin, ja takaa-ajokohtaukset ovat mahdollisia - jopa todennäköisiä. Hauskana lisänä eetteriin tulee tehtävien jälkeen kaksi veikeää radiojuontajaa, jotka spiikkaavat biisien väliin omia juttujaan zombi-infestoidun maailman realiteeteistä, ja soittavat 'maasta löytyneestä mp3-soittimesta' musiikkia, joka on siis oikeasti juoksijan omaa soittolistaa.

Peli oli ekojen kertojen perusteella hieman erilainen kuin mitä ennakkoon olin kuvitellut. Siinä tosiaan vain seurataan äänikirjatarinaa, eikä kulkemisen suunnalla tai edes vauhdilla, poislukien takaa-ajokohtaukset, ole merkitystä. Olin etukäteen mieltänyt homman siten, että peli sijoittaisi tapahtumat oikeasti kartalle siihen paikkaan, missä sillä hetkellä ollaan. Tällaista pelintekijätkin ovat kaavailleet, mutteivät lupaa mitään sellaista vielä pitkiin aikoihin. Sen sijaan lähiaikoina tulossa on kuulemma Zombies, Run! 5k Training -niminen samaan tarinaan sijoittuva uusi sovellus, joka lupaa koulia sohvaperunasta täysiverisen viiden tonnin juoksijan kahdeksassa viikossa. Zombien avulla. Yeah, baby!

Kirjahaaste: Nyt luettavana Suomen mysteerit

Day 29: Book you’re currently reading

Ostin Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilta kesällä ilmestyneen kirjan Suomen mysteerit, jossa on yksi hupaisimmista sisällysluetteloista pitkään aikaan. Kirja pitää sisällään mm. sellaisia lukuja kuin Raahen muumiot, Mouhijärven hirviö, Speden kadonnut elokuva, Keksittiinkö Aku Ankka Suomessa? ja Oliko Aleksis Kiveä olemassa? Lisäksi teos piti sisällään kosolti kotikaupunkiini Tampereeseen tai sen ympäristöön liittyviä artikkeleja, joten olihan se 'pakko' ostaa. Kirja pitää sisällään hämmästyttäviä esoteerisia teorioita erilaisista ilmiöistä, varsin vapaalla kädellä, kuten em. maininnat sisällysluettelosta antavat ymmärtää. Kirjan luettuani voisin sitä mukaellen ja sen hengessä esitellä sen toimittajan ja monien artikkelien kirjoittajan:

Tietokirjailija Jukka Niemisen nimessä on 13 kirjainta. On selvää, että  tämä temppeliherrojen huhutuista saatananpalvontarituaaleista lähtöisin oleva luku on nykyisin kovin muodissa olevan kabbalistisen pelkistyksen mukaan numerologisesti rinnastettavissa Mannerheimin nelosiin (1+3 pelkistyy perusluvuksi 4). Mannerheim taas tiettävästi oli homoseksuaali, eli homo, jossa on neljä kirjainta, mikä vahvistaa asian. Siitä ei pääse mihinkään. Kiistatta myös Niemisen ensimmäisen teoksen Tooran salakirjoitus, kolmannen kirjan Hans Boijen salaisuus ja kymmenennen opuksen Suomalaisten tuho 10 000 eKr. ISBN-numerot voidaan pelkistää neloseksi. Suomalaisten tuhon ISBN:n numerot päätyvät myös toisella tavalla yhteenlaskettuna neloseen, joten asia ei voi olla sattumaa. Lisäksi Niemisen järjestyksessä toisen teoksen ISBN:n numerot yhteenlaskettuna tuottavat 44. Jukkiksen syntymävuosi on 1967, joka voidaan pelkistää numeroksi 5, mikä ei kieltämättä sovi nelosiin, mutta toisaalta on selvää, että tämä seikka on joko tarkoituksellinen hämäys tai sitten se kuvastaa tietokirjailijan muita ominaisuuksia. On kuitenkin selvää, että näitä Niemisen nelosia seuraamalla niitä löytyisi vaikka millä mitalla, ja en yllätyisi jos selviäisi kirjailijan olevan jonkun korkean vapaamuurariloosin jäsen tai ruusuristiläinen suoraan alenevassa polvessa.

Tuolta vaikuttaa moni Suomen mysteerien artikkeli. Löydetään joko joku odottamaton säännönmukaisuus tai poikkeavuus jostain tutusta asiasta, ja kovin kevein perustein esitetään sille jokin salaliittomainen selitys. Esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen sisällöstä löydetään tiettyä bilateraalista harmoniaa, mikä on tietysti sinne kätketty koodi. No voisihan tuo olla mahdollista, jos kohta löydetty 'koodi' on aika heppoinen. Päättely menee kuitenkin eteenpäin, kun todetaan Kiven olleen kriitikko Frederik Cygnaeuksen suojatti, joten 'koodin on pakostakin oltava Cygnaeuksen luoma, siitä ei päästä mihinkään'. Mitä helvettiä? Miten niin on pakostakin oltava? Tästä salaliittoteoretisointi etenee vielä siihen, että mitä jos Kiveä ei ollut edes olemassa, vaan mahtavammat tahot julkaisivat rahvaskirjallisuutta tekaistun identiteetin turvin. Mitään todisteita ei tietenkään esitellä, mutta saadaanpahan meillekin oma Shakespearesalaliittoteoria. Aika vähin eväin, ikävä kyllä.

Kirja vilisee kirjoitusvirheitä ja huolimatonta suomea. Esim. edellämainittu bilateraalisymmetria on järjestään 'biletaarisymmetriaa' jne. Toimittaja kertookin toisaalla ettei oikoluku häntä paljon kiinnosta, vaan pikemminkin ärsyttäminen. Tämä antaa hänelle tietenkin mahdollisuuden tuomita kaikenlainen kritiikki ymmärtämättömien keskinkertaisuuksien pilkunviilailuiksi. Ikävä kyllä tavalliselle lukijalle huolimaton kieli näyttäytyy juuri siltä, huolimattomalta kieleltä. Virheitä jää kaikkiin kirjoihin, mutta jos ei edes viitsi viimeistellä teostaan, tai vieläpä vittuillakseen tekee sen tahallaan, niin se heijastuu kyllä sitten jo muuhunkin sisältöön. Ja kyllähän asenne paistaa läpi nimenomaan Niemisen (mukanahan on muitakin kirjoittajia) kirjoitustyylissä. Ilmaisu 'on selvää' toistuu jatkuvasti, parhaimmillaan neljä (!) kertaa yhdessä pienessä kappaleessa, ja yleensä se sanotaan silloin kun asia ei nimenomaan ole mitenkään selvä. Eikä se toistamalla selväksi muutu. Muita vastaavia usein toistuvia ilmaisuja on esim. 'kiistatta' ja 'pakostakin' jotka antavat kuvan suu vaahdossa kovalla vauhdilla kirjoitetusta tekstistä, jossa ei paljon lähteitä tarvitse esitellä. Onkin ironista, että silloin kun kirjoittajalle sopii, käsketään käyttää lähdekritiikkiä, mutta muuten lähteitä tai edes kunnollisia perusteluja ei näy eikä kuulu.

Kirjan olisi kiva jos -teoretisoinnista huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) opuksen viihdearvo on melkoinen. Jukkiksen vauhdikkaita tekstejä  on joitakin naamakämmeniä lukuun ottamatta varsin hauska lukea, varmaan samoista syistä, miksi italialaisia 70-luvun barbaarileffoja on hauska katsoa - ne ovat pirun viihdyttäviä. Ja on kirjassa muutama oikeastikin kysymyksiä herättävä artikkeli. Esim. Bobrikovin murhaan liittyvät epäselvyydet, jos (ISO jos) ne ovat sellaisia kuin Jukkis kertoo, saavat mitä jos -vaihteen ajattelussa päälle. Valitettavasti kun mitään lähteitä ei asialle esitetä, ja koska kirjoittaja ei välitä muutenkaan kieliasusta eikä varmaan muidenkaan asioiden kunnollisuudesta, on tässäkin mysteerissä luultavasti paljon puhetta ja vähän villoja. Itselleni ehkä mielenkiintoisin artikkeli oli Jukkiksen ja minun kotikaupungista löytyvän muinaisjäännöksen mysteeri, josta itsekin juuri bloggasin. Jutussa oli kirjan totutusta meiningistä poiketen jopa pari lähdeviitettä, mutta se olikin Veli-Matti Rintalan kirjoittama, jo aiemmin muualla julkaistu juttu.

On tämä hauska kirja, muttei se ihan kolmenkympin edestä anna viihdettä. Positiivista on tietysti kirjan tarjoama mitä jos -tyyppinen toisinajattelu, joka parhaimmillaan voi johtaa todellisiin oivalluksiin. Mutta tämän kirjan luettuaan huomaa kyllä tällainen skeptikko- ja esoteerikkopiirien ulkopuolinenkin lukija äkkiä, että syvälle asemasotajuoksuhautoihin on kaivauduttu, eikä sieltä hevin ylös tulla.