Someilemisen sietämätön keveys

Onhan se paheksuttavaa, kun jopa puolet lähipiiristä on yhtäkkiä kiinnostunut juuri käynnissä olevista presidentinvaaleista, ja tohtii vielä puhuakin niistä sosiaalisessa mediassa. Vaan älkää huoliko. Reilun viikon päästä tämä yksi hype laantuu, ja ihmiset pääsevät taas nauttimaan niistä mielenkiintoisista Facebook-päivityksistä, joissa ärsyynnytään säästä, kerrotaan mitä ruokaa sitä tuli laitettua (ja pikkuisen nöyristellään, että olisi siitä vähän kauniimpi annos voinut tulla mutta että naapurikin kehui että hyvää oli), ja että käytiin oikein lenkillä, ja kehutaan kun lapsi kuulkaa leipoi pipareita, ja paheksutaan sitä kun se suomalainen mies aina tappaa perheensä ja Tuksua ja missitkin on rumia, ja ladataan lemmikistä pari kuvaa ja itsestä webbikameralla otettu duckface ja siitä lapsestakin kun se kattokaa leipoo, ja perjantaina kännipäissään postataan peräkkäin seitsemän musiikkivideota ja muutama sketsi vanhoista komediasarjoista. Palataan tuttuun ja turvalliseen someen.

Kirjahaaste: Guilty Pleasure

Day 18: Book you’re most embarrassed to say you like

Olen vuosien lukenut varmaan aika monta kirjaa, joita en noin jälkikäteen ajatellen ehkä nyt niin olisi välittänyt lukea, mutta joiden lukeminen ei toisaalta kauheasti jäänyt harmittamaankaan. Useimmiten lukemiseni valikoituu jollakin tavalla ennalta tietämiini kirjailijoihin tai nimikkeisiin ja kavereiden suosituksiin. Aika usein joku tuttu tyrkkää käteeni kirjan, 'josta varmasti pitäisin', eikä tällä saralla huonoja, saati nolostuttavia teoksia ole tullut vastaan. Noloihin kirjoihin ei siis oikein lähtökohtaisesti tule tutustuttuakaan. Joskus lomamatkoilla on käynyt niin, että matkalukeminen on loppunut jo alkupäivinä ja silloin olen turvautunut joko majapaikkojen kirjahyllyihin (Vietnamissa muistan lukeneeni ex tempore -pohjalta Nick Hornbyn 31 Songsin, joka oli ihan hyvä ja kiintoisa, vaikken edes ollut kuullut valtaosaa niistä biiseistä.) tai sitten realisoin jotain vaimon matkalukemisista.

Tuolla jälkimmäisellä tavalla nappasinkin aikoinaan omien lukemisten loputtua vaimon matkalaukusta Helen Fieldingin bestsellerin Bridget Jonesin päiväkirja. Luokittelen tällaiset kirjat naisille suunnatuksi hömpäksi, eikä sellainen kiinnosta minua oikein millään mittapuulla. Koska muutakaan lukemista ei kuitenkaan ollut, ja kirjan ympärillä pyöri noihin aikoihin melkoinen hype, niin mikä ettei. Ja sehän oli ihan hauska. Ei loistelias, mutta ei mitenkään kärsimystäkään tuottava. Katsoin leffankin myöhemmin, eikä sekään kaduta. En edelleenkään lähtökohtaisesti etsi käsiini tämän lajityypin kirjoja, mutta vaikka ei päiväkirjasta pitäminen nyt varsinaisesti nolotakaan, ja vaikka en nyt siitä loppujen lopuksi hirveästi pitänytkään, on tämä varmaankin paras valinta tähän kirjahaasteeseen.

Kirjahaaste: Pisin ja lyhin kirja

Day 16: Longest book you’ve read

Näyttää siltä, että pisin lukemani kirja löytyy parin haasteen takaisesta sarjasta A Song of Ice and Fire. Sen jokainen osa taitaa olla lähemmäs tuhatsivuinen, ja pisin on kolmannen osan, A Storm of Swordsin, pehmeäkantinen USA-painos, joka on Wikipedian mukaan 1128 sivun mittainen. Tästä löytyy tosin eri tietoja, ja koska lukemani kirja oli minulla vain lainassa, en pääse tarkistamaan sivumäärää. Kärjessä tuo taitaa joka tapauksessa olla.

Yritin löytää vielä jonkun pitemmän lukemistani Mika Waltarin järkäleistä, mutta eivät pärjänneet Martinille. Dumas'n Monte Criston kreivikin jää miekkamyrskyä lyhyemmäksi. Haastetta pohtiessani huomasin lukeneeni aika paljon yli 750-sivuisia kirjoja, mutta tietyt venäläiset klassikot on kyllä vielä läpikahlaamatta. Ei silti, ei pituus tai lyhyys ole mikään erityinen itseisarvo kirjalle.

Day 17: Shortest book you’ve read

Maailman lyhin kirja on isäni mukaan Anssi Kukkosen Minun käyttämät possessiivisuffiksit, mutta saman nimikkeen kuulee joskus myös väitettävän olevan jonkun muun selostajan (kuten Juha Jokisen tai Raimo Häyrisen) tekosia. Lyhimmän kirjan määritelmä on tietysti ilman vitsailujakin aika häilyvä. Lasketaanko miniromaanit mukaan? Runokokoelmat? Sarjakuvat? Tietokirjat? Lähdin kuitenkin tutkimaan proosakirjoja. Hyllystä löytyvä H.P. Lovecraftin 184-sivuinen pienoisromaani At the Mountains of Madness and Other Stories vie täpärästi voiton vuosia sitten lukemastani Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:stä, joka Wikipedian mukaan on 186 sivua pitkä. Lovecraftin kirjan ne muut tarinat pidensivät opuksen mittaa rankasti, sillä Hulluuden vuoret yksinään on vain 110-sivuinen tarina. Lyhin kirja taitaa kuitenkin olla George Orwellin Eläinten vallankumous, jonka sanotaan olevan vain 126 sivua pitkä - tai siis lyhyt.

Kirjahaaste: Eka kirja lapsena

Day 15: First “chapter book” you can remember reading as a child

Pitkästä aikaa helppo haaste. En tosin ole varma, mitä tuolla 'chapter bookilla' oikeastaan tarkoitetaan, mutta eiköhän se ole jonkinlainen romaani, jossa on lukuja. Niinku ei kuvakirja tai silleen. Opin lukemaan kuulemma neljävuotiaana puhelinluetteloa tutkimalla (muistan vieläkin ne mustat marginaalien neliöt, joissa oli sukunimien alkukirjaimet), ja olen siitä lähtien käyttänyt aina jonkinmoisen osan vapaa-ajastani lukemiseen. Voi olla, että on joitain vieläkin aikaisempia lukemiani luvullisia kirjoja, mutta ihka-aitoja muistikuvia minulla on Gösta Knutssonin klassisista Pekka Töpöhäntä -kirjoista.

Tietenkään en muista mikä niistä kaikista oli juuri se ensimmäinen lukemani, mutta muistan elävästi mm. korvapuolen Mauri Mäyräkoiran, kissamestaruuskisat (jotka lyhennettiin kirjaimilla KM, jotka lopulta viittasivat kisoja sabotoineisiin Konradiin ja Monniin) ja sen, että jossain kirjassa Pilli ja Pulla käyttivät taajaan sanaa 'arvattavasti', koska se kuulosti heistä hienolta. Muistan myös jonkun hienostelevan kissahahmon, joka hoki koko ajan oh la la, koska halusi kuulostaa pariisittarelta. Jostain syystä se ärsytti minua lapsena suunnattomasti, mutta luultavasti se ärsytti kirjan hahmojakin, joihin minä vain eläydyin. Sitä en muista, oliko se mahdollisesti Maija Maitoparran ensiesiintyminen, mutta sen kyllä etten tuolloin ymmärtänyt, että se lausutaan oolalaa, mikä olisi ollut ehkä hiukkasen vähemmän riepova kuin se ainainen oh la la.

Kirjahaaste: Naitatuttava hahmo

Day 14: Book whose main character you want to marry

Taas übervaikea haaste. Helpolla olisi tietysti päässyt, jos vaihtaisi lauseen hahmo jonka haluaisit naida toisen sanan jota-sanaksi, ja sitten valitsisi jonkun uhkean sarjakuvasankarittaren. Yritin kuitenkin suhtautua haasteeseen hieman vakavammin. Vain hieman. Jos Lara Croft olisi kirjallisuuden hahmo, olisi hän jotakuinkin täydellisen mielenkiintoinen kumppaniehdokas: seikkailuhenkinen, emansipoitunut, laajalti sivistynyt, varakas - ja muodollisesti pätevä. Ihastuttava punapää Peppi Pitkätossukin voisi aikuisena olla juuri sitä. Mikä olisikaan hauskempaa elämää kuin riehua ja mekastaa koko päivä Huvikummussa, ja illalla Peppi kantaisi makuuhuoneeseen. Ulkomaillekin varmaan pääsisi vaimon rahoilla moikkaamaan silloin tällöin appiukkoa, eikä nalkuttavaa anoppia olisi lain. Luonto ei vaan anna periksi valita tällaiseen haasteeseen lapsihahmoa, joten sorry Hermione sullekin, odotellaan vielä ainakin kymmenen vuotta.

TV-sarjan roolivalinnallakin saattoi olla merkitystä siihen, että päädyin lopulta valitsemaan vaimoehdokkaaksi Daenerys Targaryenin. Danyn kanssa pääsee joka tapauksessa seikkailemaan ympäri maailmaa, hänellä on kissaakin kiehtovampia lemmikkejä, hän on oikeamielinen ja voimakastahtoinen. En minä mitään nöyristelevää ja tahdotonta jalkavaimoa huolisikaan. Viime aikojen kuulumisten perusteella Danylla olisi puolison paikka avoinnakin, joten mikä ettei?

TV2 alkaa esittää George R.R. Martinin vielä kesken olevan kirjasarjan ensimmäisen osan filmatisointia tammikuun 12. päivä. Telkkarit auki, Valtaistuinpeli alkaa.

Zombimaisia jouluvinkkejä

Kirjahaaste: Päähenkilö kuin minä

Day 13: Book whose main character is most like you

Otan selvästi liian kirjaimellisesti näitä haasteita, kun nämä tuntuvat niin vaikeilta. Tätäkin olen miettinyt päiväkausia keksimättä mitään osuvaa itseni kaltaista hahmoa. Supernaiivi? Kuinka minusta tuli tyhmä? Idiootti? Voisi sopia, mutten ole lukenut noista yhtäkään.

Kirjahyllyssä osui silmiin Ralf Königin sarjakuva Vapautunut mies. Ei minulla ihan samanlaisia kokemuksia ole kuin päähenkilö Axelilla, mutta vertauskuvallisesti tarina onnistuu kuvaamaan kyllä omaa  matkaani tulevasta punaniskajuntista vähemmän punaniskajuntiksi. Vielä joskus yläasteikäisenä olin nimittäin aika regulaari homofoobikko. En tuntenut yhtään julkihomoa, ja homot olivat aika etäinen ihmetyksen ja inhotuksen aihe sekä huumorin lähde, jos kohta homot tai niiden pelko ei ollut mitenkään keskeinenkään asia elämässä. Populaarikulttuurin stereotyyppihomohahmot tietysti auttoivat rakentamaan ja vahvistamaan homoista saamaani kuvaa. Elämän vaihteeksi mukavammanpuoleista ironiaa onkin se, että populaarikulttuuri myös auttoi muuttamaan tuota kuvaa.

Kuten aikaisemmista haasteista on varmaan selvinnyt, on sarjakuva ollut iso osa lukemistoani jo pienestä pitäen. Skeneä tarkkaan seuraavana lukiolaisena olinkin heti kartalla, kun Like alkoi julkaista saksalaisen Königin kirjoja, jotka tyypillisesti ovat humoristisia sarjiksia homojen elämästä. Lehtiarvostelut olivat sen verran hyviä, että uteliaisuus voitti, ja Kouvolan kirjastosta löysinkin Tappajakondomin. En kuitenkaan rohjennut lainata sitä (nehän näkisivät, että lainaan homosarjiksen!) joten luin hihitellen albumin paikan päällä toisen, neutraalimman sarjakuvan suojissa (jokuhan voisi nähdä, että luen homosarjista!) Noin, nyt tunnustin tuon. Hävettää kieltämättä.

Sittemmin vapauduin nopeaan tahtiin useistakin ennakkoluuloistani, aivan kuin albumin vapautunut mies Axel. On normaalia, että on erilaista. Königin sarjakuvia on hyllyssämme ihan näkyvillä, ystäväpiirissä on kaikensuuntaista ja -näköistä vipeltäjää (oli kyllä jo silloin nuorena, mutta kaikesta ei tiennyt) ja toistakymmentä vuotta ympäri internetiä käyttämäni nimimerkkinikin on lainattu eräältä pullealta homolta. Olen nykyään pinkkiniskajuntti.