Tuntematonta sotavankia etsimässä

Vanha opiskelukaverini Ira kirjoitti kirjan. Pääsin iskemään siihen näppini jo ennen tämänpäiväistä julkaisua, mutta ajattelin lukea ensin keskeneräisen fantasiakirjani loppuun ja vasta sitten paneutua tuntemattoman sotavangin mysteeriin. Päätin kuitenkin ihan vaan vilkaista kirjaa vähän alusta ja jatkaa sitten syksymmällä kun paikka luettavien kirjojen jonon jostain välistä avautuisi. Toisin kävi - vaikka olen verraten hidas lukija, Tuntematon sotavanki oli luettu parissa päivässä.

Iran isälle Juhanille selvisi vasta äitinsä Lempin kuoleman kynnyksellä, ettei hänen isäkseen luulemansa mies ollutkaan hänen oikea isänsä. Äiti ei ehtinyt avautua asiasta enempää, vaan melkeinpä draaman kaaren sääntöjen mukaisesti kuoli juuri ennen kuin ehti selittää enempää. Suku oli lojaalisti ollut hiljaa kaiken tämän ajan, vain muutamat oudot tokaisut Juhanin lapsuudessa saivat nyt merkityksensä, kun selvisi, että hän onkin venäläisen sotavangin lapsi. Kuka tämä sotavanki oli, se tieto meni hautaan Juhanin äidin ja Iran isoäidin mukana. Jäljelle jäi vain kasa valokuvia.

Vuosikymmenet asiaa miettinyt Ira kouluttautui historijoitsijaksi ja eräänä päivänä, kahden työsuhteen välillä, päätti lopulta alkaa selvittää selvittää kadonneen isoisänsä henkilöllisyyttä. Työkaluina selvitystyössä ovat olleet mm. historiatieteen laitoksella 90-luvulla opitut arkistomenetelmät, lähdekritiikki, haastattelut, kartat, sekä teknologisen kehityksen mukanaan tuomat uudet keinot, kuten digitoidu arkistomateriaali, satelliittikuvat, interaktiiviset kartat, Skype-puhelut, online-sukupuut ja DNA-tutkimukset.

Iran isoäiti Lempi ja isäpuolensa sylissä isä Juhani

Kirjasta sukeutuu melkeinpä kuin dekkaritarina, vaikka Ira ei omien sanojensa mukaan ole koskaan ollut mikään dekkareiden ystävä. Lempin lemmentarinasta otetaan kaikki irti, valtava määrä vihjeitä tarkistellaan, arvaillaan, umpikujaan päädytään, epätoivo herää, uudet käänteet virittävät uutta toivoa, DNA-putkiloon sylkäistään useammankin kerran ja mysteerin monien keskeisten paikkojen päällä käydään ihan fyysisesti kokemassa vuosikymmenten takaisten tapahtumien jättämiä aistimuksia. Kirjan kerronta kulkee hyvin henkilökohtaisella tasolla, ja Ira toteaakin, etteivät kaikki sukulaiset ole välttämättä kovin iloisia kuolleiden omaisten muistolla julkisesti revittelystä.

Kirjassa onkin monia eri tasoja, joista toisiin samaistuu enemmän, toisiin vähemmän. Olen itsekin muutamia vuosia sitten jäljittänyt netin avulla vanhempieni 'kadonneita' Amerikan- ja Australiantuttuja 70-luvulta, soitellut epämääräisiin ulkomaisiin puhelinnumeroihin ja tutkinut valokuvia. Vaikka omassa tapauksessani salapoliisityö on ollut mitätön murto-osa siitä mitä Ira on tehnyt, pystyin hyvin elämään mukana kirjan mysteerin selvittelyssä. Iraa ja minua yhdistää näköjään sellainenkin pieni seikka, että diggaamme matkustaa Google Mapsin avulla ympäri maailmaa.

Hevosmiehen mysteeriä selvitellään kirjassa kovasti.

Kirjan teemoista yllättävän moni on edelleen tätä päivää. Se kertoo ajasta, jolloin avioton lapsi löi naisen otsaan himon ja heikkouden stigman ja pakotti punomaan loppuelämän mittaisen monimutkaisen valheiden ja salailun verkon. Ajasta, jolloin kastepappi ei välttämättä antanut äidin edes päättää äpäräpoikansa nimeä. Se voi tuntua kaukaiselta, mutta kuten vaikkapa tämän kesän burkinifarssit kertovat, ei naisella ole meidän valistuneissa länsimaissakaan itsestäänselvää vapautta valita edes uima-asuaan. Samalla tavalla kirjan käsittelemästä muukalaisuuden ja toiseuden teemasta löytyy paikoin hyytäviä yhtymäkohtia tämän päivän maailmaamme. Vanhana historianopiskelijana itselleni nousi korostuneesti esiin myös historiateema (vaikka siis historiahan tämän kirjan genre tietenkin onkin!) Oli hauska bongailla itselleni uusia tai ainakin unohtuneita historiallisia käsitteitä, kuten pillupoliisi, vaakasuora yhteistyö ja sotavankimakkara. Sotavankien lasten ja lastenlasten ja muiden sotaomaisiaan etsivien muodostamat, rajojen yli menevät verkostot toivat jotenkin etäisesti mieleen pakenevien orjien käyttämän maanalaisen rautatien orjuuden ajan Yhdysvalloissa.

Onko joku näistä miehistä Iran isoisä?

Pidin kirjassa valtavasti minuuden pohdiskelusta. Olemmeko me esivanhempiemme jälkeläisiä? Mikä meissä muuttuu, jos kuulemme että olemmekin tulleet jostain muualta mistä olemme koko ajan luulleet? Muuttuuko mikään. Mieleen hiipii John Saylesin hieno elokuva Lone Star, jossa päähenkilöt joutuvat käsittelemään menneisyydestään paljastuvia tosiasioita. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että minä olen ensisijaisesti minä enkä halua tulla etukäteen määritellyksi suomalaisena, tamperelaisena, kaljuna, Beatles-fanina tai vaikkapa sinä kuuluisana sorrettuna valkoisena lihaa syövänä heteromiehenä. Jos ihminen pitää välttämättä tuomita, tuomittakoon hänet sanojensa ja ennen kaikkea tekojensa mukaan, ei alkuperänsä, kulttuurinsa, tai geeniperimänsä perusteella. Geeneistä puheen ollen: Tämän kirjan luettuaan saattaa löytää itsensäkin harkitsemasta DNA-testin teettämistä...

Tuntematon sotavanki on kiistatta myös kirja suomalaisuudesta ja vieläpä savolaisuudesta. Päähenkilöinä on tietysti tämä mysteerinen isoisä, jota ollaan etsimässä, mutta myös Ira sekä tietysti hänen isänsä Rauli, siis Raimo, taikka oikeastaan Juhani, eli Jussi, joka vaikuttaa kirjan perusteella olevan todella hyvä tyyppi. En ole koskaan häntä tavannut, mutta nyt kirjan luettuani on kuin vähän olisin.

Ira Vihreälehto: Tuntematon sotavanki - Venäläistä isoisääni etsimässä
Atena (2016)
Kuvat Iran luvalla.

Fispars kylpytynnyri - Ei jatkoon

Vaimo halusi mökille paljun. Sellaisen kylpytynnyrin, jossa pitäisi liota ja jotenkin muka rentoutua. Olin toki kokeillut kylpytynnyriä joskus aikaisemminkin, mutten varmaan itse moisesta olisi ostopäätöstä tehnyt. Lupasin kuitenkin kasata sen, jos sellainen meille tulee, ja sellainenhan sitten aika pian tulikin, viime vuoden syyslomalla. Itsehän olen henkeen ja vereen saunaihminen, enkä ns. voi tulla toimeen ilman säännöllistä löylyttelyä. Siksi meille tuli mökille myös rantasauna, jonka naputtelimme kasaan jo pari vuotta sitten, mutta se on toinen juttu.

Netissä ja keskusteluissa käytyjen tutkimusten perusteella päädyimme lasikuituiseen malliin ulkoisella kamiinalla, ja Fispars-nimiseltä firmalta löytyi sopiva tuote kuljetuksineen päivinen. Tilaus oli helppoa ja toimitus tuli luvatussa ajassa, eikä sitä kokoamistakaan paljon itselle jäänyt. Olimme hommanneet tasaisen sora-alustan noin mökin ja rantasaunan puolivälin maastoon. Paikka valikoitui lähinnä maiseman takia: lammellemme on kyseisistä koordinaateista erityisen hyvät näkymät, mutta suunnittelimme myös vieressä olevalle vajalle jonkinlaista pukuhuone- ja pyyhesäilytysfunktiota. Lisäksi avointa taivasta on pään päällä mukavasti, jos vaikka sielu halajaa tuijottamaan tähtitaivasta.

Kamiina oli helppo kiinnittää paljuun, lasikuitualtaan ympärillä oli jo valmiiksi hieno puuverhoilu, ja paketissa oli mukana tikkaat, joilla tynnyriin pääsi vaivatta kapuamaan. Hommasin erikseen poistoletkun ja tarvittavat osat tyhjennystä varten, mutta Fisparsilta olisi löytynyt nekin, jos oltaisiin hoksattu ne samalla ostaa. Ekat kylvyt otettiin syksyllä ja talvella jättämällä jalkineet ja vaatteet trukkilavan päälle paljun viereen ja kiipeämällä äkkiä kuumaan veteen. Jossain vaiheessa taisimme roudata paikalle puutarhapöydän tavaroiden laskemista varten. Aika pian tajusimme, että terassihan tähän on rakennettava.

Terassi rakentumassa

Sellainen tehtiin tämän vuoden keväällä. Se yhdistää vajan ja tynnyrin, siihen mahtuu pöytiä ja istuimia, ja helpottaa tynnyriin menoa huomattavasti. Vajaan veimme vaatekaapin, johon voi talvisin laittaa pienen sähköpatterin, joka pitää pyyhkeet ja kylpytakit lämpiminä. Vajassa voi pitää pieniä kaiuttimia kun kuuntelee kylpiessä Spotifyn Southern Gothic & Dark Americana -listaa. Sain vielä väsättyä terassin hukkapaloista juomatelineitä paljun kylkiin, joten olosuhteet kuumassa vedessä lillumiselle saatiin juhannukseen mennessä varsin optimaalisiksi.

Kuva saattaa sisältää tuotesijoittelua.

Niitä kokemuksia: Palju itsessään on helppokäyttöinen ja lasikuituisena myös vaivaton pestävä. Veden olemme pumpanneet viereisestä lammesta ja pari kertaa olemme käyttäneet myös osittain sadevettä silloin, kun sitä on ollut runsaasti tarjolla. Puutahan tuo nyt syö älyttömät määrät, joten olen yrittänyt pelastaa lämpöarvoltaan vähäisempääkin polttopuuta kamiinan ruoaksi. Veden saa kyllä liiankin kuumaksi, joten pientä opetteluahan tuon paljun käyttäminen on ollut. Negatiivisia puolia ei olla löydetty kuin pari. Vedenkiertoaukot (ne reiät, joista alemmasta kylmä vesi menee kamiinaan ja ylemmästä se tulee lämpimänä ulos) ovat hieman teräviä metallireunaisia läpivientejä. Aika epäonninen pitää olla, jos itsensä sellaiseen normaalilla kylpemisellä viiltää, mutta lapset ovat paljussa riehuessaan onnistuneet kolauttamaan polvensa ylempään läpivientiin. Valmistajan mukaan läpivientien suut ovat uudemmissa malleissa jo muovisia.

Ne maisemat

Huomattavasti vakavampi ongelma on kamiinan luukku. Se on valmistettu painavasta metallista, ja sen saranat ovat alareunassa. Jo keväällä luukku jotenkin jumitti jonkun paljuttelun aikana, ja pian sarana petti oikeasta reunasta, ja luukun kulma tippui maahan. Saranatapin reikä kamiinan rungossa oli auennut alareunasta, levinnyt ilmeisesti kamiinan kuumetessa, ja lopulta luukku tipahti sijoiltaan. Sain ikään kuin taottua reiän kiinni, ja luukkua pystyi käyttämään taas normaalisti ...kunnes se taas eräänä päivänä petti uudestaan. Tätä jatkui parin lämmityskerran ajan, ja lopulta reiän ympäriltä putosi pieni metalliliuska, joten sarana on lopullisesti hajalla. 

Pahanilmanluukku

Kamiinan ohjeessa toki muistutetaan, että luukku pitää saattaa hallitusti alas asti, ettei saranamekanismi vaurioidu. En tietenkään voi ihan varmaksi sanoa, etteikö luukku olisi voinut päästä kerran pari putoamaan painollaan. Mutta kun ajattelee, että sarana petti lopullisesti reilusti alle vuodessa, kun lämmityskertoja ei ole voinut olla kuin ehkä 15-20. Ja ensimmäisen kerran se alkoi reistailla jo joskus keväällä, kun olimme vasta aloittelemassa paljuhommia, ehkä viiden kylpykerran jälkeen. Fisparsin vastaus oli kuitenkin sinänsä ystävälliseen sävyyn mutta lakonisesti ilmoitettu: "Oikealla käytöllä saranan hajoaminen ei mahdollista". Eikä sarana kuulunut (tietenkään) paljuun sisältyvään vuoden takuuseen.

Irronnut metallisuikale ja
rikkinäinen sarana

Itse pidän luukun rikkoutumista itsestäänselvänä valmistusvirheenä, ja toissijaisestikin luukun saranamekanismia huonona suunnitteluna. Käyttömme on ollut kuitenkin verraten vähäistä, emmekä ole käsitelleet luukkua väärin. Fisparsin takuukin vaikuttaa ainakin meidän näkökulmastamme koko lailla pelkältä perävalotakuulta. Se, että käyttöohjeissakin kerrotaan, miten luukkua pitää käsitellä, viittaa siihen, että muillakin on samanlaisia ongelmia ollut. Kokonaisuutena palju on ollut mukava lisä mökkivarustukseen, mutten näillä kokemuksilla valitsisi enää Fisparsin tuotetta tai kenenkään muunkaan, jonka kamiinassa on samanlainen saranamekanismi. Valitettavasti näitä asioita ei pääse tarkistamaan useinkaan etukäteen. Tällä hetkellä luukku pysyy vielä joten kuten kiinni, mutta seuraavaksi on selvitettävä miten saranan voisi hitsata taas toimivaksi, ennen kuin se hajoaa toiseltakin puolelta. Valmistajan vinkki oli avulias: "Vie se jonnekin pajalle".

Yhteenvetona siis: Helppokäyttöinen ihan mukava palju, helppo puhdistaa. Mutta vaikka kamiinassamme ei valmistusvirhettä olisikaan, kuten valmistaja uskottelee, voi sarana hajota puolessa vuodessa, vaikka yrittäisi käyttää sitä ohjeiden mukaan. Painava luukku voi pudota varovaisenkin käyttäjän näpeistä kerran pari, ja se on näköjään sitten helposti sen jälkeen hajalla. Kannattaa miettiä tarkkaan, haluaako ostaa sellaisen tuotteen.

Opetusnukke

Hyvä kun kaveritkin tietää ottaa yhteyttä, kun siirtolavalta löytyy mielenkiintoista tavaraa. Ilmeisesti lääkiksestä muuton yhteydessä pois joutanut jalkavammainen harjoitusnukke asuu nykyään kellarissamme. Kun kerroin vaimolle, että saan aidonkokoisen synnytysnuken, oli ensimmäinen kommentti: Mitä ihmettä sä sillä aiot tehdä? ...tai tarkemmin ajatellen, älä kerrokaan.

Paketista puuttunee jonkinlainen pumppu, jolla mahan saa täytettyä. En löytänyt Googlella samanlaista nukkea. Tunnistaako kukaan?

Mukana tuli myös potilasvaate.

Jalka on murtunut.

Margariinimerkki kujeilee

Katukuvassa on viime aikoina näkynyt näitä margariinivalmistajan tarjoamia kivoja anagrammitehtäviä.

Kojo, telo tekokulli. Matias ja hitaus!

Nekfrogmantik

Mökkilammessa kellui vappuna joku outo Cthulhunnäköinen möykky, joka osoittautui kasaksi kutevia rupikonnia. Yhden jalka roikkui omituisesti. Viikon kuluttua sama kasa lillui rantavedessä edelleen, mutta yksi konnista oli ilmeisesti hukkunut kevätkarkeloiden aikana ja ehtinyt jo 'muumioitua'. Tätä eivät innokkaat konnat panneet pahakseen vaan jatkoivat  innokkaasti kutupuuhiaan. Mitä helvettiä nyt taas, luonto?

Arkistojen aarteita

Eipä ole jaksanut pahemmin bloggailla. Pidemmittä puheitta siis asiaan. Työpaikkani muuttaa fyysistä sijaintiaan. Olenkin viime päivinä joutunut muuttoa varten arkistoimaan ikivanhoja kyselylomakkeita nykyaikaisiin arkistolaatikoihin kellaritiloissa, joihin on useamman vuosikymmenen aikana kertynyt aikojen saatossa kaikenlaista tutkimusroinaa.

Vielä 1980-luvulla tutkimuslomakkeissa esitettiin kysymyksiä, joita tuskin tänä päivänä ihan samanlaisilla sanamuodoilla kysyttäisiin.

Kellarista löytyi laatikkokaupalla ulostetestejä. Uskoakseni käyttämättömiä.

Tällä testillä voi etsiä okkultistista verta kakasta. Pahasti päässeet testit vaan vanhentumaan.

Tutkija oli analysoinut ns. pellevastauksia eräästä kyselytutkimuksesta ja profiloinut pellejä. Hevistä diggaaminen tuntui olevan kiinnostava merkki....

...kuten myös Juice Leskisen fanittaminen. 

Pellevastausten silmäily paljasti, että ihan samanlaisia asenteita ihmisillä oli kolmisenkymmentä vuotta sitten kuin tänäkin päivänä. Törkeyksien latelu oli väliin aivan samanlaista kuin mitä nykyäänkin näkee. Niitä ei vain tuolloin voinut tyrkätä someen kaikkien näkyville.

Sarjakuvafestarointia viimeistä kertaa Finlaysonilla

Tampereen mukavimpiin tapahtumiin kuuluva sarjakuvafestivaali Tampere Kuplii on jälleen lusittu. Muutaman aikaisemman vuoden kupliita hellinyt lämmin kevätsää oli vaihtunut hyiseen ja räntäiseen tuuleen, mutta festari itsessään oli taas kerran lämminhenkinen ja monipuolinen katsaus sarjakuvaan ja sen oheisilmiöihin, kuten tilaisuudessa varsin näkyvään cosplay-osioon. (Vielä muuten ehtii tänä iltana ja huomenaamuna käydä äänestämässä Karoliina Korppoon asua Aamulehden sivulla!) Finlaysonin alueen sinänsä mukavat tilat ovat käyneet vuosien varrella kasvaneelle festarille jo sen verran ahtaaksi, että ensi vuonna koko hoito siirtyy Tampere-talolle.

Tampere kupliissa kukaan ei kuule huutoasi.

Tänä vuonna seurasin maailman ehkä tuotteliaimman strippisarjakuvaveteraanin, Suonenjoen hehtaarittoman mansikkaisännän, Jope Pitkäsen haastattelua, ja kävin katsomassa, miten Aino Havukainen ja Sami Toivonen loivat uuden supersankarin lasten avulla. (Sen nimeksi tuli Pirkkapekkapetelius Mätä-Prutku tai jotain sinne päin.) Elämää lähes suuremman Perkeros-sarjakuvaromaanin tekijä JP Ahonen kertoi seksikkäällä bassoäänellään työmetodeistaan, mikä avautui tällaiselle piirustustaidottomalle harrastelijaphotoshoppaajallekin kiinnostavasti. Petri Hiltusen luennot ovat takuuvarmoja infopläjäyksiä niin asiapitoisuudellaan kuin viihdearvoltaankin, tällä kertaa aiheena oli elokuvien sarjakuvaversiot, tuo sarjakuvataiteen alimpaan ja kunnianhimottomimpaan kastiin kuuluva alatyyppi. Sielläkin on omat kohokohtansa ja tietysti üübereimmät rimanalitukset.

Ei sarjakuvatapahtumaa ilman ekisetäilyä. Pertti Jarla on riipustellut minulle zombiversioita jo lähes koko Fingerporin asujaimistosta. Minun piti tänäkin vuonna vongata yksi uusimpaan Fingerporikokoelmaan, mutta jätin asian sen kummemmin ajattelematta sunnuntaille, jolloin ilmeni, ettei taitelija enää ole kaupungissa. Ajattelin myös, että olen kinunnut zombikarikatyyrejä itsestäni jo sen verran monta vuotta, ettei niitä enää kerry samalla tavalla kuin ennen. Kokoelmani karttui jälleen kuitenkin muutamalla huikealla zombinäkemyksellä:

Älyttömän hienon Kalevala-sarjakuvaversion tehneen
Kristian Huitulan tulkinta.

Mikael Mäkinen piirsi kuvani George the Knight vs. Zombies
-lehteen, jossa on minun kirjoittama esipuhe! Hanki omasi täältä!

Toin kotoani lahjakkaan uudehkon sarjakuvatulokkaan Emmi Niemisen tekemän
mainion Vagina Dentata -albumin, johon vonkasin nimmarin ja piirroksen päästen
samalla murjaisemaan jotain keskenkasvuisen kuoliaaksinaurattavan hauskaa
koko päivän laukussa kantamastani Emmi Niemisen vaginasta. Huippuhieno kuva!

Maan tämän hetken ehkä kuumin pilapiirtäjä Ville Rantakin
pääsi koristelemaan postikortin taustaa.

Tämä on näillä festareilla niin hauskaa: En olisi ikinä uskonut, että
nuoruuteni sankareihin lukeutuva Jukka Tilsa joskus tekisi minulle
(saati minusta) omistuspiirroksen. En mitn näe. On meny gärme zilmään.

Höö! Eka kuva, jossa zombeilee lisäkseni myös jälkikasvu. Tekijänä
Tatun ja Patun, Risto Räppääjän ja monen muun kuvittaja
Sami Toivonen.

Uunisurman talolla

Viime kesänä, uusina mökkiläisinä Kokemäellä, kuulimme vaimon kanssa saunan huilitauolla metsän takaa raikaavaa iskelmämusiikka ja ihmettelimme, että onko lähistöllä joku tanssilava, josta emme olleet vielä kuulleet.  Kello oli kai jo tuntia vaille puoliyö. Fillaroin saunan jälkeen kesäyössä muutaman kilometrin päähän, jossa erään talon pihalla oli kaksi nuorehkoa pariskuntaa nuotion ääressä, ja viereen pysäköidystä autosta soi volyymit ns. yhdellätoista sekalainen valikoima metalli-, suomirock- ja iskelmämusiikkia.

Tontille tulijaa kohtaa näky uunisurmatalon viimeisistä vaiheista.

Meininki oli kuin  Matti Ijäksen elokuvasta. Minut toivotettiin tervetulleeksi nuotion äärelle ja osoitettiin kovasti kokemäkistä vieraanvaraisuutta; käteen iskettiin oluttölkki, sain tupakierroksen vanhassa, mutta hiljattain remontoidussa talossa, pienen geologialuennon, minulle näytettiin pari retromopoa ja selvisi, että paikan emäntä oli kaksinkertainen Miss Mopo. Viivyin lopulta paikalla pikkutunneille asti. Talon isäntä lupasi myös viedä minut jossain vaiheessa myös Kokemäen Krootilan kylän uunisurmatalolle. Vaikka ajoimme kesän aikana muutamankin kerran näiden melkein-naapurien ohi, ei pihassa juuri niillä kerroilla ollut porukkaa paikalla, ja uunisurmavisiitti jäi lopulta tekemättä.

Hiljattain asia palasi kuitenkin mieleen, kun joku lehti uutisoi taas uunisurmasta. Lehdethän mielellään nostavat näitä suomalaisen rikoshistorian merkkitapauksia silloin tällöin esille. Kokemäen uunisurma on hyvin kolkko tarina kotimaisesta perheväkivallasta. Perheen viisi lasta huostaanotetaan tai adoptoidaan, ja äiti jää asumaan väkivaltaisen alkoholistimiehensä kanssa. Jossain vaiheessa rusikointi menee liian pitkälle ja isä muuraa äidin talon uunin sisään, mahdollisesti vielä elävänä. Tai näin uskotaan. Miestä ei pystytty tuomitsemaan edes kuolemantuottamuksesta todisteiden uupuessa ja rikoksen vanhettua. Pahoinpitelystä hän istui vain vuoden asuttuaan sitä ennen 12 vuotta samassa talossa, missä hänen muumioitunut vaimonsa virui vain muutaman metrin etäisyydellä uunissa. Tuomionsa istuttuaan mies palasi Krootilan taloonsa, jossa asui kuolemaansa asti 1986.

Pinkopahvissa on kiinni hyvin vanhaa sanomalehteä.

Facebook-tuttu postasi viime viikonloppuna kuvan talosta, joka järkytyksekseni onkin vastikään purettu. Viimeisimpien lehtijuttujen aiheuttama synkän turismin virta rikospaikalle sai ilmeisesti Kokemäen kaupungin purkamaan vaaralliseksi lahonneen ja rapistuneen tönön ennen kuin jotakuta sattuisi taas. Ajoimme mökiltä katsomaan vielä raunioita. Muurarintien (!) päästä löytynyt umpeenkasvanut tontti lauta- ja kivikasaksi hajotettuine taloineen on kieltämättä ankea. Raunioista pistää esiin vielä hormin rippeet ja pystyyn jäänyt kakluuni. Lautojen ja tiilien välistä löytyy huonekaluja sekä vanhoja sanomalehtiä. Taivas tiputtaa räntää ja tontilla on ahdistava tunnelma.

Ruumiskätkö oli muurin toisella puolella

Videokuvaa paikan päältä:

Zombeja pakoon Porissa

Huomiota huomiota hoo! Satakunnan suunnalla on kuukauden päästä kivaa zombitoimintaa. Ei mikään zombie walk, vaan peräti zombie run! Kyseessä on viiden kilometrin juoksukilpailu, jossa vaarana on jäädä zombien kynsiin. Tapahtuma yhdistelee urheilua, pukeutumista ja pelillisyyttä; juoksijoilla on elämiä, joita he voivat menettää matkan varrella zombeille. Vaikuttaa hauskalta.

Juoksijapaikat on jo täytetty, mutta zombeille on vielä tilaa. Kertokaa kommenteissa, jos olitte paikalla.

Lisää tapahtuman sivuilta: Zombie Run Pori 2015

Kakkakirje

Voisi kuvitella että kyselytutkimuksien tekeminen yliopistossa olisi kuivaakin kuivempaa hommaa. Työssäni olen kuitenkin törmännyt jo peräti zombiin. Paljon normaalimpaa kyselytutkimuksissa on saada kyselylomakkeen palautuskuoressa jotain sinne kuulumatonta. Kotikoomikot ovat vuosien varrella ahtaneet vastauskuoriin vanhan pipon, paperikorin sisältöä, pornokuvia, runebergintorttujen reseptin, ja saimmepa kerran pornolehti Kallenkin, jonka kannessa oli mm. teksti: Gay-Lasse hurahtaa tosi miehiin.

Tänään eräässä kuoressa palautui kuitenkin tähänastisista, öööh, mielenkiintoisin löydös: Jonkun vastaajan äidin ulostenäyte. Kyseessä oli ilmeisesti väärään kuoreen livahtanut näyte, koska lähetyksen sisällä oli toinen, käyttämätön palautuskuori. Lähetimme kakat siinä oikeaan osoitteeseen, mutta kyllähän tässä vähän jäi epäilys kalvamaan, oliko tuo vain rehellistä palautetta ja kannanottoa meille. Enpä ole kuitenkaan ennen saanut pussillista paskaa postissa.

Kotiokkultistin kakkapussi?

Tukka

Oman jälkikasvun ikääntyessä tulee aina joskus vastaan yllättäviä flashbackeja omasta lapsuudesta. Tokaluokkalainen poikamme selitti hiljattain, kuinka koulussa pari tyttöä tirskuu sanalle tukka, mutteivät suostu kertomaan mitä siinä on hauskaa. Sanoin totuudenmukaisesti, ettei siinä olekaan mitään hauskaa. Eilen sitten tytöt olivat vihkineet pojankin salaisuuteen: Tukka tarkoittaa pimppikarvoja!

Ominakin ala-asteaikoina joskus 80-luvun alkupuolella oli noloa käyttää sellaisia sanoja kuin panna, kumi tai tukka. Kaksi ensinmainittua ymmärtää sikäli, että ne oikeasti ovat kohtuullisen yleisessä käytössä homonyymeinä (tirsk). Mutta onko kukaan muka oikeasti viitannut tai kuullut jonkun viittaavan tukalla häpykarvoihin - muuten kuin juuri tuossa ala-asteen aikaisessa nolaamistarkoituksessa? Olen vuosien varrella tehnyt hidasta tukkagallupia, ja tirskunta on maantieteellisesti yllättävän laajalle levinnyttä - ei siis minkään tietyn paikkakunnan tai seudun ominaispiirre - ja ajallisestikin ainakin pari kolme sukupolvea on epäonniselle tukansanojalle hihitellyt. Aina se on kuitenkin osunut tuonne kymmenennen ikävuoden molemmille puolille ja joka kerta vain niihin tilanteisiin, jossa joku raukka on yrittänyt puhua hiuksista.

Jälkikasvulle olin jo tasa-arvon hengessä vastaamassa isällisen römeällä äänellä, että:  Poika, kyllähän se munakarvojakin meinaa, mutta en ole vielä kuullut kenenkään raportoineen käyttäneensä tukkaa oikeasti alapääkarvoituksen merkityksessä, joten kiistin jyrkästi koko kaksoismerkityksen.

Hukkumisvaara

Tämän vuoden joulukuussa ei tähän mennessä ole näillä leveysasteilla tarvinnut vielä varoa heikkoja jäitä - ei ole ollut mitään varottavaa. Hämeenlinnassa on ainakin vielä muutamana viime vuotena näkynyt tällaisia varoitusmerkkejä Vanajaveden rannassa:

Hienon dramaattinen merkki. Etenkin kun ei noin pienestä aukosta ole koko ihminen voinut pudota. Käden omistaja on siis pudonnut jäihin kuvan ulkopuolella ja virtaava vesi on selkeästi kuljettanut tätä jään alla jonkin matkaa, ennen kuin hän viime voimillaan on lyönyt reiän jäähän alta päin! Pistää miettimään toisenkin kerran heikoille jäille menemistä.

Raivotautipalkinto

Osallistuin Facebook-ryhmässä The Walking Dead Novels vajaat kaksi kuukautta sitten Zombie Selfie -kilpailuun parin vuoden takaisella Tampereen Zombie Walkissa otetulla kuvalla. Sivustolla vierailevat kirjailijat valitsivat kuvista suosikkejaan ja palkitsivat näitä - milläpä muulla kuin kirjapalkinnoilla, eli valikoiduilla otteilla omasta kirjallisesta tuotannostaan.

Tässä nimenomaisessa skabassa tuomarina oli monesti palkittu yhdysvaltalainen kauhukirjailija Jonathan Maberry, jonka panostus erityisesti zombikauhuiluun kiteytyy parissa hänen kirjasarjassaan, joista yhdestä (ns. Benny Imura -sarja) on tehty myös juuri alkanut sarjakuva-adaptaatio. Minulle Maberry oli kyllä tätä ennen tuntematon suuruus, mutta kaveri näyttää kirjoittaneen aimo läjän kirjoja, jotka ovat saaneet hyviä tähdityksiä myös Goodreadsissä. Tiedä sitten kuinka luotettavia tuollaiset fanilaumojen antamat arviot ovat, mutta kiinnostaahan tuo kuitenkin.

Maberry päätti palkita sivuston alkuperäisajatuksen (kolme palkittavaa) vastaisesti peräti kymmenen zombiselfietä. Facebook-päivityksen mukaan olin voittanut 'Rage Virus Awardin' jonkun toisen osallistujan kanssa. Osoitetta lähettäessäni toivoin Maberryltä, ettei Suomessa asumiseni torppaisi tyystin palkinnon jakoa - moni rapakontapainen kilpailu kun tuppaa olemaan rajoitettu vain liittovaltion kansalaisille.

Olinkin jo ehtinyt unohtaa koko kilpailun, ja odotin itse asiassa ihan toista pakettia, kun postiluukusta tipahti tieto isokokoisesta kirjeestä. Postireissun jälkeen kirjeestä paljastui Maberryn uusin kirja sekä em. sarjisadaptaation ensimmäinen numero! Kirja on näköjään jatko-osa Dead of  Nightille, ja koska sarjakuvan luettuani haluan lukea enemmänkin, lienee selvää, että oli fiksua palkita zombikansaa tällaisilla palkinnoilla. Nythän kirjoja on hankittava lisää!

Jaa, se kuva? Sen otti armoitettu ruokabloggari, valokuvausentusiatisti, Akaan juutti, Mads Schmidt:

Verta pakkiin!

Kannattaa aina välillä hemotella itseään.

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen, etten ole aloittanut viime vuoden tapaan Lihatonta lokakuuta. Kyseessähän oli Docventuresin viime vuonna lanseeraama haaste, jossa sekasyöjiä patistettiin kuukauden kasvisruokavaliolle. Kuten jo silloin totesin, maailmaa ei pelasta se, että saadaan ylipuhuttua kourallinen karnivoreja kasvissyöjiksi, vaan se, että isot ihmismassat vähentävät lihansyöntiään edes vähän. Lihaton lokakuu 2013 väänsi asian minulle rautalangasta ja pointti tuli selväksi: Kokemus oli itselleni hyvä, ja kuluneen vuoden aikana olen vetänyt hyvää vegesafkaa selvästi entistä useammin, ja näin jatketaan vastedeskin.

Maailmalla levinnyt ice bucket challenge sai Docventuresilta huomattavasti järkevämmän vastineen: #vertapakkiin -haasteen. Koska se nyt vaan on järkevämpää luovuttaa verta kuin kaataa juomavettä päällensä. Itselleni tämä haaste ei ole kovin vaativa, koska siihen viime tiistaina vastatessani luovutin verta jo 75. kerran. Mutta koska haasteeseen kuului ottaa selfie tms. toiminnastaan, väkersin luovutustilaisuudesta videon. Tsekkaa voitko itse luovuttaa, ja mene!

Tammerkosken pohjalla

Taisi olla vain kolmisen vuotta sitten kun kävin ekaa kertaa Tammerkosken pohjalla. Tiistaina koski tyhjennettiin taas, kuulemma Takon tehtaan pumppujen huoltotöiden takia. Pojan kanssa kotimatkalla hypättiin sitten koskeen kymmenien muiden kanssatamperelaisten tavoin.

Kuvasin retkestä myös videon, jota Aamulehtikin päätyi käyttämään jutussaan.

Turpa kiinni – runua tuloo!

Sain Heidiltä limerikkihaasteen.

L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin: 
1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA

(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)

4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.
5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi.

Pistän tähän työpaikalla Heidin blogimerkinnän innoittamana väsäämäni instant-limerikin, jossa pyrin saamaan rimmaukseen vähän haastetta ns. piilevät-tyyliin:

Oli hotti täti Puumalasta,
joka hoivaili pientä puumalasta.
Nuoret miehet kädestänsä söi,
hän työkseen keittiövälineitä möi.
Hittituotteensa oli Puuma-lasta.

Olen huono haastamaan ketään mihinkään, mutta haluaisivatkohan Lonkeropiirakan Cthulhu-vaari ja Korppisus' runoilla Limerickin malliin?

Julkeat istutukset

Puheissa helsinkiläisten tylyydestä saattaa sittenkin olla perää. Suomen kansallismuseon edustalla olevat istutukset vaikuttavat melkoisen vittumaisilta.

Mökkeily vs. bloggaaminen

Viime kerran olen jaksanut kirjoittaa blogiin mitään toukokuussa. Selitys lienee intensiivisessä mökkeilyssä. Kun on lunastanut itselleen työleirin, ei yllättäen tullutkaan erityisempää hinkua selitellä asioistaan blogissa. Tai sitten en vain jaksanut. Tein laiturin, valoin pihagrillille betonilaatan, pystytin parit piharakennukset ja tein puuhommia. Moneen juttuun osallistui kyllä koko joukko muitakin ihmisiä, joten en voi pröystäillä tehneeni kaikkea yksin.

Ehkä nyt tulee kerrottua juttuja taas bloginkin puolella, kun koko päivä ei mene ulkohommissa.

Tässä dokumentti rantasaunan kokoamisesta.

Joulukalenterizombi

Zombit ryömivät esiin aina kun niitä vähiten osaa odottaa. Perjantaina kotona odotti kirjekuori, josta löytyi tällainen näköispotretti.

Sarjakuvayhteisö Kvaakin keskustelupalstalla on joulukuisin jäsenien ex tempore -pohjalta kokoonkyhäämä joulukalenteri, jossa ideana on se, että kuka tahansa voi varata itselleen yhden tai useamman kalenteripäivän, asettaa sille halutessaan jonkun tehtävän ja lahjoittaa sitten tehtävän onnistuneesti suorittaneelle keskustelupalstalaiselle jotain kivaa. Tyypillistä kivaa ovat sarjakuvat tai niiden oheistuotteet. Itsekin olen monesti pistänyt hyvää kiertämään Kvaakin joulukalenterin kautta.

Viime joulun alla eräs kvaakilainen pyysi varaamassaan kalenteriluukussa kirjoittamaan/piirtämään/tanssimaan parhaan joulun vastaisen manifestin. Palkinnoksi oli luvassa karikatyyri omasta turpavärkistä ja sarjakuva-albumi. Huomasin kalenterihaasteen vähän ennen puoltayötä, joten hätäpäissäni liimasin 'manifestiksi' vanhan jouluaiheisen blogikirjoitukseni. Se kelpasi, joten olen jälleen yhtä - varsin päheää - zombikarikatyyria rikkaampi.

Tekijä Tero Mäkelä pyysi joulukuussa lisäaikaa kuvan tekemiselle. Sanoin, ettei väliä vaikka menisi vappuun. Olin jo unohtanut koko joulukalenterin, kun kuva nyt sitten tipahti postiluukusta. Mäkelä näyttäisi muutenkin olevan erittäin pätevä kuvittaja. Tältä mieheltä saisi tulla täyspitkä sarjakuva-albumi! Katsokaapa vaikka tyypin riipustamia karikatyyrejä: www.lentavasika.fi

Toisille annetaan, toisille ei

Vanhassa kansanlaulussa Tula tullalla lauletaan seuraavasti:

Tule meille vaan, meillä leivotaan. 
Saat lämmintä leipää, jos annetaan.
Tula tullalla, tula tullalla,
Saat lämmintä leipää jos annetaan.

Mitä helvettiä? JOS annetaan? Kutsutaan oikein kotiin leivontapäivänä, mutta sitten ei välttämättä annetakaan mitään? Kannattaako sitten edes mennä, jos joutuu lakki kourassa pokkuroimaan ja nöyristelemään että saisi vähän leipää, JOS arvon leipurinmulkku suvaitsee sitä antaa. Pitäkää känttynne, saatana. Muutenkin epäilyttävät sanat tuossa laulussa. Mitähän tuo leipominen ja leipäkin oikeasti meinaavat? Ettei vain olisi eufemismia koko hoilotus. Posket pullalla. Älä sinä päälleni kurkista. Saat maata mun käsivarrella. Voyeurismia ja fornikaatiota!

Ja mikähän siinä on että nuo leipomislaulut ovat muutenkin tuollaisia epäreilujen ja valikoivien ruoanjakajien tunnussävelmiä? Täysin irrationaali ravinnonjakoperuste on tässäkin älyttömässä renkutuksessa:

Aleksille taikinaa, Aleksille taikinaa, 
Aleksille taikinaa ja Juliukselle voita. 
Kyllä se Julius tulla saa, kyllä se Julius tulla saa, 
kyllä se Julius tulla saa kun se on niin nätti poika.

Että rumilukset älkööt vaivautuko, vai? Sieltä se pikkusievä Julle taas omahyväisesti hymyillen tulla paarustaa maha täynnä pullaa. Sokeria huuliltaan nuollen ja naama rasvasta kiiltäen. Ja taikina-Aleksi hännystelee sen perässä jauhot rinnuksilla ja hiivat naamalla meille vähäosaisille mölliäisen näköisille naapuruston penskoille ilkkuen. Vitun nilkit.