Wc-käyttäytyminen I

Työpaikalla oli väitöstilaisuus. Näin vessassa pitkän pukumiehen kekkaloivan yhdellä jalalla wc-kopissa, jonka oven hän oli jättänyt auki. Hän yritti avata wc-pöntön kantta lakeerikengällään.

Tädit

Axamer Lizum. Merkillinen nimi jopa itävaltalaiselle talviurheilukeskukselle. Merkillinen nimi mille vain. Tulimme paahteisena kesäpäivänä tuon Innsbruckin lähellä sijaitsevan hiihtokeskuksen parkkipaikalle tarkoituksenamme mennä muutamaksi tunniksi patikoimaan vuorille. Olimme saapuneet seudulle vuokra-autolla vain pari tuntia aikaisemmin ja ehtineet jo hoitaa yöpaikan Innsbruckin keskustasta, mutta parkkeerausongelmien takia meillä oli yhä kaikki matkatavarat auton perässä, joten vaihdoimme autossaistumiskamppeet vuorillapatikoimiskamppeiksi siinä aurinkoisella parkkipaikalla. Hehtaarin kokoinen pysäköintialue oli lähes tyhjillään, parkissa oli ehkä kymmenisen autoa, kukin sievästi omissa ruuduissaan, lähellä huoltorakennusta ja paikkaa, josta patikointipolut lähtevät. Paitsi tätien auto.

Huoltorakennuksen lipan alle, muutaman metrin päässä meistä, oli varjoon pysäköity vanha henkilöauto, jossa istui kaksi tuiman näköistä iäkkäämpää rouvaa. Kuskitädin ovi oli auki ja repsikkatätikin oli veivannut ikkunansa täysin auki. Kumpikaan ei virkkanut toisilleen sanaakaan, koko aikana. Autoradiosta kuului  hiljaista musiikkia. Molemmilla tädeillä oli isot kärpäsmäiset aurinkolasit. Ja he tuijottivat hiljaa.

Me taas olimme tätä kaikkea tiedostamatta levitelleet matkalaukkujamme ja niiden sisältöä avoimesti parkkipaikalla varusteita vaihtaessamme. Olin tutkinut huoltorakennuksen seinässä olevaa patikkapolkukarttaa. Meistä näki, että meillä on koko omaisuutemme mukana autossa. Vaimo onneksi tajusi yhtäkkiä tilanteen: Olimme selvästi lähdössä useammaksi tunniksi pois autolta, ja oli selvää, että mahdollisilla autoonmurtautujilla olisi hiljaisella, lähes autiolla parkkipaikalla varsin vapaa työrauha. Itse ajattelin aluksi, etteivät tuollaiset vanhukset voi millään pahoilla asioilla olla. Ajatus jäi kuitenkin kalvamaan mieltä, ja tädit tuijottivat häpeilemättä meidän suuntaamme, sikäli kuin sen pystyi päättelemään valtavien kärpäsaurinkolasien suunnasta. Päätin ottaa 'tuijotuskilpailun' repsikkatädin kanssa. Meillä molemmilla oli aurinkolasit päässä, joten periaatteessa kumpikaan ei voinut tietää, katsoiko toinen oikeasti kohti, mutta lopulta repsikkatäti käänsi päänsä pois, mikä aiheutti ilkeän tunteen sisuskaluihin - ne tuijottaa meitä oikeasti.

Päätimme ottaa kaiken helposti kannettavan arvotavaran mukaan reppuihimme. No, olisimme kaiketi tehneet niin joka tapauksessa. Paitsi että automme perässähän tuo pahuutta huokuva tätikaksikko varmasti oli. Soittaisivat murtoryhmän paikalle heti kun näkisivät meidät vuorenrinteellä puoli kilometriä korkeammalla. Tai veisivät kulkupelimme itse. Sitten minulla välähti: ottaisin vaimosta valokuvan siten, että tädit, heidän autonsa, ja auton rekisterinumero taltioituisivat kuvaan. Vaimo meni automme viereen poseeraamaan ja minä asemoiduin siten, että kuvaan tulisi tarvittava informaatio. Välittömästi kameran silmille nostettuani tätien auto käynnistyi ja kaahasi vauhdilla, lähes renkaat ulvoen, pois kuvasta. Kuskitäti veti ovensa kiinni vauhdissa.

Viimeistään tässä vaiheessa tätien pahat aikeet eivät tuntuneet enää vainoharhaiselta kuvittelulta. En häkeltymiseltäni kyennyt edes ottamaan sitä kuvaa. Auto pysähtyi vielä kaukana parkkipaikan toisessa päässä ulosmenotien kohdalla. Nostin kameran uudestaan silmilleni, ja auto kurvasi saman tien pois.

Kalenteri

Zombeja ja pinup-misuja - tarvitseeko täydellinen seinäkalenteri muuta? No, ehkä räjähdyksiä.

My Zombie Pinup

Pah, kalliit postimaksut heillä...

Virvoitusjuomat

Pidän hiilihapollisista virvoitusjuomista siinä määrin, ettei meillä osteta niitä juuri koskaan kotiin. Tietoisuus siitä, että meillä olisi limplanaatia jääkaapissa, vaikuttaa minulle nimittäin siten, että kroppani kehittää kestojanon, jota on pakko lääkitä limonadilla. Toisin sanoen sitä tulisi juotua koko ajan, ja koska juomana tai ravintona limonadi on yyberisti turhimmasta päästä, on parempi olla ostamatta sitä normaalioloissa ollenkaan ja juoda vain silloin, kun sitä sattuu olemaan jossakin tarjolla. Normaalistihan juon kotona schorlea, jota teen (Lidlin) omenamehusta ja kivennäisvedestä. Paras janojuoma ikinä.

Pidän kyllä lähes kaikista limskoista, mutta preferoin kolaa hedelmälimpsoihin nähden. Poikkeuksena Pommac, Dr. Pepper, Hartwallin Omenalimonadi ja Mountain Dew, joista pidän kolaakin enemmän. No, Pepper ja omppulimu nyt eivät hedelmäjuomia ole, mutta eivät kolaakaan. Omenalimonadissahan ei tiettävästi ole omenasta tietoakaan, vaan maun antaa enimmäkseen vanilja. Kolajuomien sisällä minulla ei ole suurtakaan väliä, minkä valmistajan peruskolaa juon - kokis, pepsi, aivan sama. Erikoiskolat, kuten kirsikka- tai vaniljakola uppoavat hyvin, jos niitä on tarjolla.

Ulkomailla ostan tyypillisesti paikallisia härölimuja mieluumin kuin tunnettuja merkkejä aina kun mahdollista, kun niitä ei sitten kuitenkaan enää kotimaassa tyypillisesti saa. Yksi parhaiten mieleen jääneistä on Slovakiassa tutustumani Kofola-kolajuoma, jota sai ostettua paitsi pullotettuna, myös kioskeista oluen tapaan hanatavarana. Kolaksi todella friikin makuista. Toinen löytö on jänskänmakuinen Lemon & Paeroa, joka on maailmankuulua Uudessa Seelannissa, koska sitä ei muualtakaan saa.


Omituisin virvoke, johon olen törmännyt, on pääskysenpesäjuomat, joita löytyi lähes hyllymetreittäin vietnamilaisista marketeista. Ostin yhden tölkin (brändi Sagiko, ylähyllyllä toinen vasemmalta), jossa on siis linnun räästä ja valkohytykästä (white fungus, eräs hyytelösienilajike) tehtyä virvoitusjuomaa. Tölkki on jääkaapissa vieläkin - pitänee nautiskella se tässä piakkoin, jahka ilmat lämpenevät.

Actionliikennemerkit

Nick Hornbyn kirjan Uskollinen äänentoisto päähenkilö Bob laatii top 5 -listan asiasta kuin asiasta. Top 5 bänksit, top 5 Elvis Costello -biisit, top 5 kappaleet hautajaisiisi jne. Olen huomannut itsessäni samantapaisia listaajan piirteitä, mutta harvoin olen tullut luetteloineeksi mitään listaa oikeasti mustana valkoiselle. On siis aika laatia lista parhaista actionliikennemerkeistä.

5.

4.

3.

Parhaat liikennemerkit ovat sellaisia, joissa on jotain toimintaa. Ja toimintaliikennemerkit puolestaan löytyvät varoitusmerkeistä. Vaarallinen tien reuna ja irtokivet ovat actionarvoltaan aika vaisuja, mutta putoavat kivet on jo kiitettävän vauhdikas! On tietysti hyvä tietää, että tieosuudella voi sataa murikkaa niskaan, mutta miten siihen oikeasti varaudutaan? Tuijotetaan ajon aikana ylärinteeseen?

2.

Liukas ajorata on jo klassikko.  Jokainen, joka on kokenut vesiliirron, tietää, miltä liikennemerkin auton kuljettajasta tuntuu. Parhaimmillaan liukkaan ajoradan varoitusmerkki on joidenkin maiden versioissa, joissa, jos nyt oikein muistan, auton renkaanjäljet menevät fysiikan ja motoriikan lakien vastaisesti ristiin.

1.	Tästä ei dramatiikkaa puutu: ehdoton suosikkini toimintamerkeistä on lautta, laituri tai ranta. Merkki, jossa auto tippuu veteen!  Tämän merkin suunnittelijalle pitäisi tarjota jäätelö.

Kunniamaininnan ansaitsee, vaikkei toimintaliikennemerkki olekaan, tietenkin epätasainen tie.

Väärin lomailtu!

Joskus kuulee matkustamisesta niitä vanhoja, mutta aivan tosissaan kysyttyjä kysymyksiä, että 'mitä järkee laittaa rahansa matkoihin kun vois ostaa omakotitalon tai auton tai jotain pysyvää'. Ja aivan yhtä usein kuulee ne samat kliseiset vasta-argumentit, joiden mukaan matkailu mm. avartaa ja kerryttää henkistä pääomaa, ja on sitten mistä kertoa lastenlapsille. Mutta onko kummankaan näkökulman esittäjä sen paremmin oikeassa kuin väärässäkään? Vai onko noiden heittojen tarve todistella muille, kuinka väärässä niiden esittäjä on vai - vielä pahempaa - itselle, kuinka oikeassa sitä on?

Ja edustaako kukaan todella sataprosenttisesti toista puolta? Jokainen omistaa jotain ja jokainen käy joskus jossain. Se mitä itse teet, on ok, mutta jos joku toinen ei tee niin, tai tekee itseäsi enemmän, niin se on taas väärin. Ylipainoinen ihminen on herkästi tuomitsemassa langanlaihat ihmiset neuroottisiksi luonnonoikuiksi, mutta samalla paheksuu itseään vielä lihavampia holtittomiksi syöpöiksi. Mielestään kohtuullinen arki- ja viikonlopputissuttelija pitää raivoraittiita ilottomina tiukkapipoina, mutta auta armias niitä juoppoja, jotka vetävät vähän ankarammat kännit vähän useammin.

Sama juttu matkustamisessa. Voivotellaan kotona kyhjöttäviä introvertteja tai lentokammoisia, mutta samalla säälitään niitä ihmisiä, jotka ravaavat joka talvi etelässä tai koluavat toinen toistaan eksoottisempia kohteita. Kun ne etsivät jotain kokemuksia, eivätkä tajua, että ihan arkiympäristössäkin niitä voi kokea. Ja samat ihmiset vierailevat joskus Tallinnassa tai Lontoossa muina miehinä ja naisina pitäen sitä oikeana määränä matkailua normi-ihmiselle. Mitä se tietysti onkin.

Mutta niin ovat ne muutkin määrät.

Nimipalvelu

Väestörekisterin Nimipalvelun mukaan Suomessa on Velli-etunimisiä ja toisaalta myös Housu-sukunimisiä ihmisiä. Onkohan...

Ruoste

CMX:n kappaleessa Ruoste lauletaan näin:

hei
katso kuinka hiljaa
sataa taas
tomu vuotten ylle
ehkä nämäkin murhaajan kädet etsivät päätä
jota silittää ja tuntea maailman paino
se on ruoste

Murhaajan kädet siis etsivät päätä, jota silittää. Tämä selvä. Mutta kädet myös etsivät päätä, jota tuntea maailman paino. Tai siis...? Melkein ymmärrän, mitä Yrjänä tuossa ajaa takaa, mutta tuo sanamuoto on häirinnyt alusta saakka, kun ensimmäisen kerran kuulin kappaleen radiosta vältellessäni nakkia vekaranjärveläisen tuvan punkalla elpyen, ehkä vuonna 1994. Kokeillaanpa samaa toiseen virkkeeseen.

ehkä tämäkin janoinen kurkku etsii maitoa
jota juoda ja tuntea maailman paino

Ei saatana, ei se toimi.

Pivní sýr

Olin vaimon kanssa prahalaisessa ravintolapuutarhassa, seurueena joitakin paikallisia ystäviä. Olin hetki sitten päässyt rehvastelemasta, kuinka aina haluan eri paikoissa kokeilla paikallisia ruokia, mutta annos jonka olin juuri tilannut oli tyyliä pihvi ja lohkoperunat. Annos, jollaisen saa suurin piirtein samanlaisena ravintoloista ympäri maapallon aina kälyisimpiä huoltoasemakahvioita myöten. Tajusin tämän ristiriidan puheideni ja toimintani välillä pienellä viiveellä, ja taisipa siitä kuitata jossain vaiheessa myös yksi prahalaisista kavereistammekin. Onneksi illan venyessä tuli tilaisuus korjata moukkamaisuuteni.

Jokin aika pihvin jälkeen seurueemme kumottua useita tuoppeja erinomaista tsekkiolutta yksi paikallisista kavereistamme tilasi pivní sýr (=olutjuusto) -nimisen annoksen, jolloin joku totesi että no nyt on tulossa paikallista herkkua. Kyseessä oli kuulemma tsekkiläinen erittäin pahalta haiseva juusto. Tarjoilija kysyikin annosta tuodessaan: 'Kuka halusikaan haista?' Annos tuotiin vieressä istuvalle tyypille, ja se sisälsi pienen korillisen leipää ja lautasen, jonka päällä oli vähän sipulihaketta, kasa sinappia, hieman voita ja paksu siivu tuota pahamaineista juustoa. Juuston koostumus oli kiinteähkön tuorejuuston tapaista, ja sen päälle oli siroteltu paprikajauhetta. Vaadin saada haistaa juustoa, mutta ei se tuoksunut kovinkaan kummoiselta. Prahalainen kysyi, miten kuvittelin annoksen syötävän. Oletin automaattisesti, että leipä voidellaan voilla ja sinapilla, päälle lohmaistaan olutjuustoa, ja koko komeuden päälle ripotellaan sipulihaketta oman maun mukaan.

- 'Ei aivan', vastasi kaverini, ja alkoi tarmokkaasti möyssätä haarukalla juustoa, sinappia, voita ja sipulia yhdeksi vauvanpaskan kaltaiseksi mössöksi.
- 'Ja nyt tulee se kaunis kohta.' Prahalainen lorautti tuopistaan vähän olutta mössön päälle, ja jatkoi sen vatkaamista haarukalla. Jokin juustomönjän ja oluen kohtaamisessa aiheutti epäilemättä voimakkaita kemiallisia reaktioita, sillä samassa pöytämme ympäristöön alkoi levitä mössölautaselta järkyttävä, suorastaan saatanallinen lemu.
- 'Te sairaat paskiaiset', sain häkeltymiseltäni sanottua, 'saanko maistaa tuota, saanhan?' Taitoin pienen leipäpalasen, ja sipaisin sen päälle vähän olutjuustosörsseliä ja haukkasin. Voimakas maku muistutti etäisesti vatsahappojen aromia. Tiedättehän, se karvas suun täyttävä aromi kitalaessa, kun on jo oksentanut koko vatsalaukkunsa sisällön pihalle, mutta yökkäykset vain jatkuvat. Tilasin itselleni välittömästi oman pivní sýr -annoksen.

(Kun seurueestamme vielä yksi tsekki tilasi pöytämme kolmannen olutjuustosatsin, ilmoitti tarjoilija, että se oli sitten talon viimeinen annos. Olutjuusto ei ole erityisen yleistä tai suosittua hiukopalaa edes paikallisten keskuudessa, mitä kuvastaa jo se, että söimme koko ravintolan senhetkiset varastot loppuun. Loppuyöstä, aivan liian monen tuopin jälkeen, toisessa ravintolassa, jatkoimme hedonistista rypemistämme vielä maailman ehkä parhaan valkosipuli-juustokeiton parissa, mutta se on jo toinen juttu.)

Taiteilijain näkemykset

Istun Jannen kanssa Gastropub Tuulensuussa kuumana kesäpäivänä juomassa jotain herkullista keskieurooppalaista luostariolutta. Vuosi taitaa olla 2007. Janne äkkää kadun toisella puolella kävelevän sarjakuvapiirtäjä JP Ahosen.
 - Onko tuo JP Ahonen? Sankarini! remennän innoissani. Olen diggaillut jo pidempään Ahosen Aamulehdessä ilmestyvää Villimpi Pohjola -sarjakuvaa.
- On on, mä haen sen tänne, sanoo Janne ja rientää ulos viuhtoen hurjasti käsillään toiselle puolen katua. (Janne tuntee satoja ihmisiä ml. paljon sarjakuva-alan tyyppejä.)

Yllättyneen oloinen Ahonen saapuu pöytään ja Janne esittelee minut faniksi. Tilanne olisi voinut olla melkeinpä vaivaannuttava ellei Ahonen olisi niin rento ja välitön persoona. Kerron JP:lle aikeistani ostaa tämän omakustanteena hiljattain ilmestyneen Villimpi Pohjola -albumin, mutta kuulen pettymyksekseni saman tien, että se on juuri myyty loppuun.
- Mutta on mulla vielä kaksi painon hylkäämää kappaletta toimistolla, mä voin kyllä hakea sulle toisen jos sä haluut sellaisen ostaa, sanoo Ahonen.
Ja toden totta, mies nousee pöydästä, häipyy tiehensä ja palaa muutaman minuutin kuluttua mukanaan lähes viimeinen Villimpi Pohjola -alppari, joka ainoa 'vika' on joku mitätön leikkurin tekemä kolhu, joka ei vaikuta mitenkään albumin luettavuuteen.

- Kelle tää laitetaan, kysyy Ahonen kaivaen esille kynää signeerausta varten.
- Piirrä siihen zombi, se tykkää zombeista! huutaa Janne.
Ja niin Ahonen taiteilee albumin ensimmäiselle sisäsivulle ensimmäisen ikinä kenenkään piirtämän zombikarikatyyrin minusta.


Sittemmin olen erilaisilla kirja-, sarjakuva- ja scifimessuilla signeeraussessioissa saanut mitä parhaimpia zombinäkemyksiä itsestäni jo useamman albumin lehdille. Viimeksi vuoden 2010  Sarjakuva-Finlandian voittaneen Petteri Tikkasen Eero-albumiin. Ainoa mikä harmittaa on se, ettei zombikarikatyyri-idea ollut syntynyt vielä silloin, kun sain Joakim Piriseltä nimmareita ja kuvitusta useampaankin sarjakuva-albumiin. Eihän tämä välttämättä ole keski-ikäistyvän miehen normaalipuuhaa, mutta kuka sanoo, että on pakko kasvaa aikuiseksi? Häh? Häh?

Balkanin surullisin viinitupa

Kroatian Vodicessa, yhdellä niistä kapeista kujista alas rantaan Trg kneza Branimiran kohdalta on paikka, jonka ristimme 'Balkanin surullisimmaksi viinituvaksi'. Sellainen ikivanha kiviseinäinen huone, jykevät puupöydät ja -penkit. Taustalla soi koko ajan vanhasta radiokasettisoittimesta tuleva käsittämättömän melankolinen balkanilaismusiikki, jonka lauluun isäntämme yhtyi spontaanisti aina silloin tällöin. Olimme saapuessamme paikan ainoat asiakkaat, vaikka viereiset ravintolat pursusivat ihmisiä. Tilasimme moukkamaisuuttamme olutta ja kivennäisvettä, ja paikan pitäjä lähtikin yllätykseksemme hakemaan niitä muualta. Tässä paikassa myytiin vain viiniä valtavista lasipulloista.

Vääriä juomia hartiat luimussa siemaillessamme sisään asteli verkkaisesti paikallinen neonkeltaisella t-paidalla, kiharalla takatukalla ja vähän liian isoilla koruilla ja sormuksilla varustettu tyyppi, joka kilisytteli rasittavasti avainnippua kädessään ja jutteli paikan pitäjälle jotain narisevalla äänellä. Emme ymmärtäneet kieltä, mutta onnistuin kuulemaan juomani olutmerkin (Ozujsko) nimen, ja kilisyttelijän elekielestä päättelin, että kaveri oli joko vuokraisäntä, velkoja tai naapuriravintoloitsija, joka tuli vittuilemaan vähistä asiakkaista ja siitä että nekin ainoat juovat jotain muuta kuin talon omia tuotteita. Isäntämme ei paljon tälle vastaillut, seinille vilkuili, ja narisija kilisytteli lopulta itsensä ulos.

Lopulta tupaan saapui useampi paikallinen kaveri, joiden kanssa isäntä alkoi juoda viiniä, aina silloin tällöin kasetilta tulevaan surulliseen lauluun yhtyen. Ymmärsimme seuraavilla kierroksilla tilata viiniä. Paikallinen pöytäviini ei ollut erikoista, muttei huonoakaan. Isäntä ilahtui kuullessaan meidän olevan suomalaisia ja mutisi joidenkin suomalaiskaupunkien nimiä. Lasku oli mitättömän pieni.

Brains!

Epidemiaa odotellessa

Tässähän on hyvää aikaa kirjoittaa mietteensä ylös, ennen kuin 'lintu-' tai 'sikainfluenssat' kehkeytyvät maailmanlaajuiseksi zombiepidemiaksi. Silti, on hyvä olla valmiina.