Köysilaskeutumista Pyynikin näkötornista

Ohjelmapalveluyritys Kelo ja kallio Adventures alkoi jo viime vuoden syksynä järjestää köysilaskeutumista alas Pyynikin näkötornista. Olin jo aivan sutena menossa saman tien paikan päälle - pitäähän naapurin näkötornissa järjestettävää ulkomunkillistakin toimintaa ilman muuta tukea. Venäytin kuitenkin syyssateisella juoksulenkillä selkäni pahemman kerran, enkä sitten tohtinut enää mennä testaamaan sen kestävyyttä narun jatkeena roikkuen. Laskeutumista voi kuitenkin edelleen tänä kesänäkin harjoittaa keskiviikkoisin klo 16 - 20, joten sain tänään viimeinkin aikaiseksi kivuta urheilupiireissä tunnetut ns. Tahdon portaat ylös Pyynikinrinnettä Rosendahlin hotellilta kohti näkötornia muutenkin kuin munkkikahvien toivossa.

Jonossa oli peräti seitsemän laskeutujaa ennen minua, joten kynsiä sai pureskella tornin huipulla vielä hyvän tovin tornin juurella tapahtuneen opastuksen jälkeen. Edelläni oli isä kaksine tyttärineen ja yksine poikineen. 13-vuotias poika laskeutui mallikkaasti kuin vanha tekijä, ja hieman vanhemmat tytöt hilpaisivat reunan yli lähinnä riemusta kiljuen. Tää on kivaa! Isä puolestaan tunnusti olevansa melkoisen korkeanpaikankammoinen ja pelkäsi jäätyvänsä näköalatasanteen kaiteelle tyystin. Itse totesin olevani juuri sen verran akrofoobikko, että pelon voittaminen on mahdollista, ja se antaa jälkeenpäin hienon voittajafiiliksen. Toivotin miehelle onnea, ja ukko hyppeli seinää alas ihan liian sujuvan näköisesti. Olen laskeutunut köydellä kerran aikaisemminkin, Espanjassa kallioseinää alas. Se oli suurin piirtein saman mittainen (27 m) kuin Pyynikin näkötorninkin laskeutuminen. Silloin ensikertalaisena köpöttelin matkan todella hitaasti alas (opaskin ilkkui hidastetusta elokuvasta), en osannut ollenkaan sellaista siistiä pomppulaskeutumista, ja jälkeenpäin huomasin jännittäneeni sellaisiakin lihaksia joita en tiennyt olevankaan.

Oma vuoro tuli siitäkin huolimatta, että höpötin jäljessäni tuleville nuorille laskeutujatytöille hermostuneesti niitä näitä. Reunalle oli lopulta pakko kiivetä. Laskeuttajamiekkonen totesi, ettei tarvitse kuin liikuttaa jalkoja ja höllentää käsien otetta - asioita, joita osaa tehdä aika pienestä pitäen. Helppoa. Seisoin näkötornin leveällä kivikaiteella selin ulkoreunaan kantapäät reunan yli. Nojasin taaksepäin köyttä höllentämällä laskien kunnes ahteri oli lähes jalkojen tasalla. Toisin sanoen nojasin tyhjyyteeen sormenpaksuisen narun varassa. Lähdin pienillä töpöaskelilla laskeutumaan. Alku piti ottaa varovaisesti, koska tornin yläosan ikkunat piti ohittaa astumatta niiden päälle. Niitä on tässä hommassa jo rikottu. Räpelsin ikkunoista ohi, ja koetin ottaa pieniä hyppyjä ulos seinästä samalla köyttä päästäen. Jumaleissön! Sehän sujui, ainakin joten kuten. Toki alan harrastajat tulevat tuollaisen suoran seinän alas muutamassa sekunnissa, mutta ei kai tokakertalaiselta voi liikoja odottaa?

Pääsin lopulta laskeutumisprosessissa jonkinlaiseen flow-tilaan ja hyppelin ihan hallitusti tornin seinää alas, mitä nyt verrattain navakka tuuli pyrki tärvelemään asentoani parikin kertaa. Loppusuoralla sormien puristusvoimat alkoivat olla jo tiessään, mikä osaltaan nopeutti alastuloa, mutta samalla herätti huolta siitä, onko tornin päällä olevalla jarrumiehellä tilanne ja köysi hallussaan. Jotain tein varmaan väärin, kun jälkeenpäin vielä laskeutumisen hintaan sisältyvän kahvikupinkin (munkista puhumattakaan) nostaminen tuntui raskaalta, mutta sormivoimat riittivät kuitenkin horjahtavaisella tavalla onnelliseen alastuloon. Katso vaikka itse (joo, ihan loppua lukuunottamatta videota on katsojaystävällisistä syistä vähän nopeutettu):

Härkätie häämöttää

Sarapiston kalmisto

Kesän historiallis-kuntoilullinen kotimaanmatka polkupyörällä lähestyy huimaavaa vauhtia. Reittiä on opeteltu jo huolella, ja vaikka kesäkuussa hyvään malliin päässyt liikuntaharjoittelu pääsi loman alettua repsahtamaan, pystyin kuitenkin kiskaisemaan tänään kokeilumielessä 60 kilometrin lenkin. Alun perin piti vain kiertää Pyhäjärvi Pirkkalan kautta, ja oikeastaan niin teinkin, mutta kierros venähti Lempäälään saakka. Se kannatti: Pysähdyin ihmettelemään viikinkiaikaista Sarapiston kalmistoa, josta löysin vahingossa ja etsimättä geokätkönkin. Vaikken olekaan kätköillyt kotimaassa aktiivisesti enää vuosiin, on näköjään vanhat vaistot vielä tallessa.

Muutenkin pitkä fillarikierros oli paikallaan. Ns. Säijän lenkki oli huikaisevan kaunis ilta-auringossa. Sitä oikein tunsi liikkuvansa ikivanhoilla seuduilla. Taisin ajaa myös Pirkkalankylän Tursiannotkon rautakautisen asutuskeskittymän ohi, jossa kaivetaan keski- ja viikinkiaikaista, rauta- ja jopa kivikautista roinaa ylös tälläkin hetkellä. Kaivaukset eivät tosin näkyneet tielle, mutta valtavien katajien koristama maalaismaisema huokui historiaa ja mennyttä aikaa.

En tyypillisesti ollut taaskaan varautunut tarpeellisella määrällä vettä, joten puolilitraiseni oli juotu varmaan 20 km ennen kotiportaita. Lopun kitkuttelu lopen väsyneenä kestikin huomattavasti kauemmin kuin matkan alkupuolisko. Enkä pitänyt sen Sarapiston paussin jälkeen muita taukoja.

Sponsorilla on asiaa.

Varsinaisella härkätiereissulla on kuitenkin tarkoitus pysähdellä riittävän usein (vinkkejä nähtävyyksistä otetaan vastaan) ja koko matkahan tehdään kahdessa osassa. Ensimmäisten n. 100 km jälkeen yövymme Liekkitiimin sponsoroimassa paikassa Tammelassa. Jos siis tarvitsette ilotulituksia tai pomppulinnoja, kysykää täältä!

Mök mök

Mökkeily vie kaupunkilaispojankin lähemmäs luontoa. Tämän kesän viikonloppuina on tullut ihmeteltyä ainakin uivaa rantakäärmettä, puuhastelevaa tikkapariskuntaa, haukia ja niiden väsymättömiä sydänlihaksia, sammakkolammen orgioita, pikkulintujen pesimispuuhia, valtavia koivupahkoja ja sorsalintujen tuttavallisuutta. Autotieltä on löytynyt roadkill-vaskitsoja. Ampiaiset rakentavat vajaan yhä isompaa ja isompaa pesää, jota en ole kiusallanikaan tuhonnut. Käki mekastaa lähistöllä, muttei tule näkösälle, vaikka kutsuisi (tai juuri siksi). Peippo sitä vastoin livertää kivellä parin metrin päässä. Hyttyset räjähtelevät sähkölätkään ja erehtyvät huipputeknologiseen ansaan, mutta niitä riittää kyllä kiusaamaan ihmisiäkin. Onneksi jokivarsi on hämärän tultua hyttyskantaa niinikään verottavien lepakkojen valtakuntaa. Räpsin nahkasiivistä summamutikassa kuvia pimeän joen yllä.

Parempi kyy kipossa kuin kymmenen povella.

Eilen tuli ensimmäinen lähikohtaaminen kyyn kanssa sitten lapsuuden. Matelija luikerteli nurmikolla muina kyinä aivan mökin lähellä, vaikka me olimme tömistelleet tontilla jo useamman päivän. Käärme yritti kyllä karkuun, mutta nappasin sen kiinni ja kuskasin kauas metsään, jonne päästin sen vapaaksi. Mitä nyt tappamaan viatonta luontokappaletta. Vaikka kyllähän minulla on eräs tuttu, joka haaveilee kyyn grillaamisesta, ja minä tietysti niihin syöminkeihin osallistumisesta. Joku toinen kerta sitten.

Nasta kehrääjä 

Sitten on tämä mysteeriperhoseksi jäädä meinannut tapaus. Siivekäs oli melkoisen pöllämystyneessä tilassa nurmikolla keskellä aurinkoista päivää. Karvainen ja paksu ruumiinrakenne viittasi johonkin yöperhoseen, siipien muoto ei kuitenkaan ehkä niinkään, mutta määritin sen netin avulla lopulta nastakehrääjäksi (Aglia tau). Nostin sen saunan seinälle, johon se jäi huilimaan, ja jonkin ajan kuluttua se oli kadonnut. Mahdoinkohan tarjoilla jollekin ohikulkeneelle linnulle helpon aterian?

Loppuun vielä hidastusvideota pakenevasta kyystä. Matele henkesi edestä!

Härkätielle

Eipä ole viime aikoina oikein blogituttanut, tiedä sitten miksi. Ei erityistä syytä. Ei tässä mitään mainittavaa ole kyllä tapahtunutkaan. Mitä nyt nelikymppisiä on juhlittu, mihin tuo edellinenkin blogimerkintä viittasi.

Päätin joka tapauksessa kirjoittaa pienen maininnan siitä, että olen lähdössä parin kaverin kanssa pyöräilemään Hämeen härkätietä ensi kuun puolessa välissä Turun linnalta Hämeen linnalle. Tarkoitus olisi polkaista reitti kahden päivän aikana. Syy miksi siitä pitää mainita täällä on se, että mitä julkisemmaksi asian tekee, sitä hankalampi siitä on millään verukkeella vetäytyä. Jos ei siis sääennustus lupaa kissoja ja koiria taivaalta, niin parin viikon kuluttua pitäisi olla jo lähtökuopissa.

Synttärilahja itselle

Täytettiin vaimon kanssa hiljattain molemmat pyöreitä vuosia. Sitä piti minun mielestäni (ei ehkä niinkään vaimon mielestä) juhlistaa ehdottomasti näköispatsaalla. Tamperelainen General Clay Productions on tunnetusti ennenkin tehnyt hienoja juttuja sarjakuvan alalta, joten tilattiin sieltä tällainen herkkä parisuhdetta kuvaava patsas.

Nyt viikonloppunahan on taas Pirkanmaan taidesuunnistus, jossa pääsee lauantaina ja sunnuntaina klo 11-17 tutustumaan taiteilijoiden ja käsityöläisten ateljeetiloihin ja pajoihin. Sarjakuvapatsaita tehdään kohteessa 65 osoitteessa Suomen Trikoo, Pyynikintie 25, sisäpihan ovet Y9 tai Y14, 4. krs. Viimeksi sairastuin juuri sopivasti missatakseni suunnistuksen. Tällä kerralla olisi todellakin tarkoitus käydä Trikoolla.

Ja hei, on tuosta patsaasta vielä tällainen videoklippikin:

Vintage Aromipesä

Pääsiäismatkailu iäkkäämpien sukulaisten luona kannattaa. Pääsin näkemään Ostos-TV:n legendaarisen Aromipesän esi-isän ajoilta, kun tuotekehittelyosasto ei vielä ollut keksinyt värjätä haudutusastiaa mustaksi. Lootassa valmistunut riisipuuro oli oikein maistuvaa.

Vieläköhän joku hauduttaa sapuskaa heinälaatikolla?

Tampere kupli ja poreili

Jope Pitkäsen melko totuudenmukainen zombinäkemys

Osallistuin jälleen yhteen Tampereen ylivoimaisesti kivoimmista tapahtumista, eli Tamperee Kuplii -sarjakuvafestivaaleille. Aloitin lauantaina menemällä kuuntelemaan tohtori P.A. Mannisen haastattelua uusimmasta Kapteeni Kuolio -albumista. Kuoliosarjakuvat ovat pakollista luettavaa Tampereen historiasta kiinnostuneille, ja tässä tarinassa peräti minulla on näppini pelissä tapahtumapaikkojen valinnassa. Mannista seurasi legendaarisen Jope Pitkäsen haastattelu, jonka päätteeksi Jope jostain syystä halusi lahjoittaa minulle uunituoreen uutuusalbuminsa Persupolis 2:n. Tilanne suorastaan vaati Jopen kanssa Plevnaan oluelle menemistä, jossa sain pyydettyä albumiin jo perinteeksi muodostuneen zombiomistuspiirroksen. Jotenkin mahtavaa kilistää lasia Suomen tai ehkä jopa maailman tuotteliaimman sarjakuvapiirtäjän kanssa, jonka Lempi-sarjakuvaa muistan tavanneeni Ilta-sanomista jo pikkupojasta lähtien.

Tampellan sähköenkeli

Lauri Ahosen zombitulkinta

Festivaalinäyttelyistä mieleenpainuvin oli tamperelaisen General Clay Productionsin installaatiot sarjakuva-aiheisista miniatyyripatsaista. Olen itsekin puljun asiakas, kuten blogia joskus aikaisemmin tavanneet saattavat muistaa. Ostoksia tarttui mukaan muutaman albumin verran mm. Petri Hiltusta, Richard Corbenia ja mainittakoon erityisesti tapahtuman yhteydessä vuoden 2013 Sarjakuva-Finlandiapalkinnon kuitannut Pikku Närhi. Käytännössä totaalisesta tuntemattomuudesta sarjakuvaskeneen pölähtäneet tekijäveljekset Lauri ja Jaakko Ahonen kertoivat olevansa palkinnosta itsekin yhä äimän käkenä, kun kinusin heiltä omaan kappaleeseeni omistuskirjoitusta ja -piirrosta.

Interplanetaarisesta sarjakuvatietokilpailusta kuittasin jäätävällä Tintti- ja vähän muullakin tietämykselläni pari suklaapalkintoa. Muista seuraamistani ohjelmista mainittakoon vielä JP Ahosen ja Jouko Nuoran sympaattiset haastattelut sekä P.A. Mannisen kivenkova esitelmä 1940-luvun tuntemattomaksi jääneestä sarjakuvantekijäsuuruudesta Fletcher Hanksistä. Hanksin Stardust on kovin supersankari ikinä!

Juu, ja Jarlan hihaa olin taas nykimässä Fingerporizombien merkeissä...

Pahani Julmu pahana

Aina ajankohtainen paavi, jonka virka tavanomaisesti
päättyy kuolemaan. Ei Fingerporissa.