Zombeja, juokse!

Kiitos ala-asteen nilkin liikunnanopettajani, olen koko lailla loppuelämäni kaihtanut urheilun ja liikunnan iloja. Keski-iän lähestyessä ja säännöllisen kuukausipalkan tullessa sitä jossain vaiheessa huomaa, ettei kroppa pysykään itsestään timmissä kunnossa, vaan kiloja alkaa kertyä ihan yrittämättäkin. Varsinkin talven jälkeen kunto on tasoa rapa, kun hyötyliikuntakin tahtoo jäädä minimiin. Aina silloin tällöin sitä sitten pyrkii harrastamaan jotain liikunnallista aiheen perustavanlaatuisesta epämiellyttävyydestä huolimatta; joitakin vuosia sitten kävin läpi työkaverin innostamana aika tiiviin kuntosalijakson, joka lopahti salikaverin muuttoon. Kesäisin intoudun pyöräilemään työmatkojen päälle vähän ylimääräistä. Kilometrikisan kaltaiset tapahtumat ja älypuhelimien sports trackerien käyttäminen lisäävät motivaatiota, kun omia suorituksia voi seurata tarkemmin.

Trackereihin liittyen törmäsin hiljattain kuin minulle luotuun älypuhelinsovellukseen Zombies, Run! Idea on yksinkertainen mutta tappavan (sic!) hauska: Juokset (tai kävelet) lenkkisi kuulokkeet päässä, ja seuraat eräänlaisen äänikirjan tarinaa. Peli ottaa käyttöön puhelimen soittolistat, ja soitto taukoaa siksi aikaa kun tarinaa tai örinää tulee korviin lenkin edetessä. Aika ajoin zombeja alkaa olla kintereilläsi, jolloin vauhtia on nostettava. Matkan aikana tarina etenee, ja tulet automaattisesti 'keränneeksi' tai 'pudottaneeksi' (mitään nappeja ei tarvitse juoksun aikana painaa) erilaisia esineitä, joita sitten lenkin jälkeen voi netissä sijoittaa tukikohtansa eri alueille. Kun tukikohta kehittyy, aukeaa uusia tehtäviä, lisää kamoja tarvitaan, juoksemaan on taas mentävä. Mainio motivaattori.

Olihan tämä pakko siis itsellekin ostaa. Eka lenkki meni tarinaa ihmetellessä, eikä puhelimesta kuulunut musiikkia välillä. Tämä johtui siitä, ettei minulla ollut valmiita soittolistoja luurissa, joten pelilläkään ei ollut mitä soittaa. Tämä korjautui seuraavaan lenkkiin mennessä. Kävelin suurimman osan puolituntisesta tehtävästä, paitsi tietysti silloin, kun veren- ja aivonhimoisia epäkuolleita oli pingottava pakoon. Tästä huolimatta 'jäin kiinni' niille kahdesti. Ekalla kerralla kokeilun vuoksi (mitähän nyt tapahtuu?) ja toisella kerralla sen takia, etten juuri sillä hetkellä oikeasti jaksanut juosta ylämäkeen yhtään kovempaa, ja zombit saavuttivat minut. Kiinnijäädessä 'tiputin tavaran', mikä harhautti zombit kintereiltäni, jolloin sai kulkea taas hiljempaa. Tiedä sitten mitä olisi tapahtunut, jos minulla ei olisi ollut kerättyjä kamoja mukanani... Zombie chase -osiot ovat kyllä hauskoja, kun yhtäkkiä konemainen naisääni ilmoittaa: 'Warning, zombies 100 metres away.' ja alan elokuvista tuttu örinä alkaa kuulua korvissa. Tässä kohdassa ilman musiikkia juokseminen on hienompaa kuin musiikin kanssa, sillä ainakin minun juoksumusiikkini, loistava Strapping Young Lad peittää zombien käninän tehokkaasti alleen. Vielä kun menisi märällä iltapimeällä tuonne Pyynikin rinteisiin ravaamaan, niin johan olisi zombi-intervalleissa tunnelmaa.

Kolmas tehtävä. Sinisen käyrän korkeimmissa kohdissa pingottiin zombeja karkuun.

Ääninäyttely ja -maisema on pelissä kohdallaan. Ehkä hieman enemmän saisi olla tilanteenmukaista taustahälyä, muuten näyttelijöiden repliikit voivat olla vähän liikaa studiossa luetun makuisia. Tämä arvio siis vasta kolmen lenkin veteraanilta. Kun tehtävä loppuu, voi halutessaan jatkaa vielä lenkkiä. Musiikin soitto jatkuu entiseen malliin, ja takaa-ajokohtaukset ovat mahdollisia - jopa todennäköisiä. Hauskana lisänä eetteriin tulee tehtävien jälkeen kaksi veikeää radiojuontajaa, jotka spiikkaavat biisien väliin omia juttujaan zombi-infestoidun maailman realiteeteistä, ja soittavat 'maasta löytyneestä mp3-soittimesta' musiikkia, joka on siis oikeasti juoksijan omaa soittolistaa.

Peli oli ekojen kertojen perusteella hieman erilainen kuin mitä ennakkoon olin kuvitellut. Siinä tosiaan vain seurataan äänikirjatarinaa, eikä kulkemisen suunnalla tai edes vauhdilla, poislukien takaa-ajokohtaukset, ole merkitystä. Olin etukäteen mieltänyt homman siten, että peli sijoittaisi tapahtumat oikeasti kartalle siihen paikkaan, missä sillä hetkellä ollaan. Tällaista pelintekijätkin ovat kaavailleet, mutteivät lupaa mitään sellaista vielä pitkiin aikoihin. Sen sijaan lähiaikoina tulossa on kuulemma Zombies, Run! 5k Training -niminen samaan tarinaan sijoittuva uusi sovellus, joka lupaa koulia sohvaperunasta täysiverisen viiden tonnin juoksijan kahdeksassa viikossa. Zombien avulla. Yeah, baby!

Kirjahaaste: Nyt luettavana Suomen mysteerit

Day 29: Book you’re currently reading

Ostin Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilta kesällä ilmestyneen kirjan Suomen mysteerit, jossa on yksi hupaisimmista sisällysluetteloista pitkään aikaan. Kirja pitää sisällään mm. sellaisia lukuja kuin Raahen muumiot, Mouhijärven hirviö, Speden kadonnut elokuva, Keksittiinkö Aku Ankka Suomessa? ja Oliko Aleksis Kiveä olemassa? Lisäksi teos piti sisällään kosolti kotikaupunkiini Tampereeseen tai sen ympäristöön liittyviä artikkeleja, joten olihan se 'pakko' ostaa. Kirja pitää sisällään hämmästyttäviä esoteerisia teorioita erilaisista ilmiöistä, varsin vapaalla kädellä, kuten em. maininnat sisällysluettelosta antavat ymmärtää. Kirjan luettuani voisin sitä mukaellen ja sen hengessä esitellä sen toimittajan ja monien artikkelien kirjoittajan:

Tietokirjailija Jukka Niemisen nimessä on 13 kirjainta. On selvää, että  tämä temppeliherrojen huhutuista saatananpalvontarituaaleista lähtöisin oleva luku on nykyisin kovin muodissa olevan kabbalistisen pelkistyksen mukaan numerologisesti rinnastettavissa Mannerheimin nelosiin (1+3 pelkistyy perusluvuksi 4). Mannerheim taas tiettävästi oli homoseksuaali, eli homo, jossa on neljä kirjainta, mikä vahvistaa asian. Siitä ei pääse mihinkään. Kiistatta myös Niemisen ensimmäisen teoksen Tooran salakirjoitus, kolmannen kirjan Hans Boijen salaisuus ja kymmenennen opuksen Suomalaisten tuho 10 000 eKr. ISBN-numerot voidaan pelkistää neloseksi. Suomalaisten tuhon ISBN:n numerot päätyvät myös toisella tavalla yhteenlaskettuna neloseen, joten asia ei voi olla sattumaa. Lisäksi Niemisen järjestyksessä toisen teoksen ISBN:n numerot yhteenlaskettuna tuottavat 44. Jukkiksen syntymävuosi on 1967, joka voidaan pelkistää numeroksi 5, mikä ei kieltämättä sovi nelosiin, mutta toisaalta on selvää, että tämä seikka on joko tarkoituksellinen hämäys tai sitten se kuvastaa tietokirjailijan muita ominaisuuksia. On kuitenkin selvää, että näitä Niemisen nelosia seuraamalla niitä löytyisi vaikka millä mitalla, ja en yllätyisi jos selviäisi kirjailijan olevan jonkun korkean vapaamuurariloosin jäsen tai ruusuristiläinen suoraan alenevassa polvessa.

Tuolta vaikuttaa moni Suomen mysteerien artikkeli. Löydetään joko joku odottamaton säännönmukaisuus tai poikkeavuus jostain tutusta asiasta, ja kovin kevein perustein esitetään sille jokin salaliittomainen selitys. Esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen sisällöstä löydetään tiettyä bilateraalista harmoniaa, mikä on tietysti sinne kätketty koodi. No voisihan tuo olla mahdollista, jos kohta löydetty 'koodi' on aika heppoinen. Päättely menee kuitenkin eteenpäin, kun todetaan Kiven olleen kriitikko Frederik Cygnaeuksen suojatti, joten 'koodin on pakostakin oltava Cygnaeuksen luoma, siitä ei päästä mihinkään'. Mitä helvettiä? Miten niin on pakostakin oltava? Tästä salaliittoteoretisointi etenee vielä siihen, että mitä jos Kiveä ei ollut edes olemassa, vaan mahtavammat tahot julkaisivat rahvaskirjallisuutta tekaistun identiteetin turvin. Mitään todisteita ei tietenkään esitellä, mutta saadaanpahan meillekin oma Shakespearesalaliittoteoria. Aika vähin eväin, ikävä kyllä.

Kirja vilisee kirjoitusvirheitä ja huolimatonta suomea. Esim. edellämainittu bilateraalisymmetria on järjestään 'biletaarisymmetriaa' jne. Toimittaja kertookin toisaalla ettei oikoluku häntä paljon kiinnosta, vaan pikemminkin ärsyttäminen. Tämä antaa hänelle tietenkin mahdollisuuden tuomita kaikenlainen kritiikki ymmärtämättömien keskinkertaisuuksien pilkunviilailuiksi. Ikävä kyllä tavalliselle lukijalle huolimaton kieli näyttäytyy juuri siltä, huolimattomalta kieleltä. Virheitä jää kaikkiin kirjoihin, mutta jos ei edes viitsi viimeistellä teostaan, tai vieläpä vittuillakseen tekee sen tahallaan, niin se heijastuu kyllä sitten jo muuhunkin sisältöön. Ja kyllähän asenne paistaa läpi nimenomaan Niemisen (mukanahan on muitakin kirjoittajia) kirjoitustyylissä. Ilmaisu 'on selvää' toistuu jatkuvasti, parhaimmillaan neljä (!) kertaa yhdessä pienessä kappaleessa, ja yleensä se sanotaan silloin kun asia ei nimenomaan ole mitenkään selvä. Eikä se toistamalla selväksi muutu. Muita vastaavia usein toistuvia ilmaisuja on esim. 'kiistatta' ja 'pakostakin' jotka antavat kuvan suu vaahdossa kovalla vauhdilla kirjoitetusta tekstistä, jossa ei paljon lähteitä tarvitse esitellä. Onkin ironista, että silloin kun kirjoittajalle sopii, käsketään käyttää lähdekritiikkiä, mutta muuten lähteitä tai edes kunnollisia perusteluja ei näy eikä kuulu.

Kirjan olisi kiva jos -teoretisoinnista huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) opuksen viihdearvo on melkoinen. Jukkiksen vauhdikkaita tekstejä  on joitakin naamakämmeniä lukuun ottamatta varsin hauska lukea, varmaan samoista syistä, miksi italialaisia 70-luvun barbaarileffoja on hauska katsoa - ne ovat pirun viihdyttäviä. Ja on kirjassa muutama oikeastikin kysymyksiä herättävä artikkeli. Esim. Bobrikovin murhaan liittyvät epäselvyydet, jos (ISO jos) ne ovat sellaisia kuin Jukkis kertoo, saavat mitä jos -vaihteen ajattelussa päälle. Valitettavasti kun mitään lähteitä ei asialle esitetä, ja koska kirjoittaja ei välitä muutenkaan kieliasusta eikä varmaan muidenkaan asioiden kunnollisuudesta, on tässäkin mysteerissä luultavasti paljon puhetta ja vähän villoja. Itselleni ehkä mielenkiintoisin artikkeli oli Jukkiksen ja minun kotikaupungista löytyvän muinaisjäännöksen mysteeri, josta itsekin juuri bloggasin. Jutussa oli kirjan totutusta meiningistä poiketen jopa pari lähdeviitettä, mutta se olikin Veli-Matti Rintalan kirjoittama, jo aiemmin muualla julkaistu juttu.

On tämä hauska kirja, muttei se ihan kolmenkympin edestä anna viihdettä. Positiivista on tietysti kirjan tarjoama mitä jos -tyyppinen toisinajattelu, joka parhaimmillaan voi johtaa todellisiin oivalluksiin. Mutta tämän kirjan luettuaan huomaa kyllä tällainen skeptikko- ja esoteerikkopiirien ulkopuolinenkin lukija äkkiä, että syvälle asemasotajuoksuhautoihin on kaivauduttu, eikä sieltä hevin ylös tulla.

Tapparamäki

Tampereella Nokiantien kupeessa sijaitsee tarkemmin ajoittamaton - ehkä rauta- tai pronssikautinen - muinaismuistoksi luokiteltu kiviröykkiö, jonka alkuperästä ollaan monta mieltä. Virallinen selitys on luonnonmuodostelma, jääkauden muodostama keko, mutta ihmistä on myös ehdotettu kukkulan rakentajaksi. Paikka tunnetaan monella nimellä mm. Kuningaskuoppa ja Kuninkaanhauta. Syntytavasta riippumatta mäki on hyvinkin voinut toimia käräjäpaikkana, lappalaisten seitana tai muunlaisessa uhri- tai palvontakäytössä. Paikka huokuukin sen sortin mystisyyttä, että esoteerikot ovat intoilleet kivikasasta jo pitkään.

Pakurikäävän paikka

Erään teorian mukaan Tapparamäki on nimittäin eräänlainen muinainen auringon temppeli. Kukkulan lakipisteessä on iso 'silmäkivi', jonka eteläpuolta ympäröi viisi pienempää murikkaa tasaisesti kaaressa. Eräässä jutussa sanotaan, että silmäkiveltä piirretyt janat reunimmaisiin kiviin muodostavat n. 90 asteen kulman, joka vastaisi auringon liikettä talvipäivänseisauksena ja että keskimmäinen kivi osoittaa silmäkiveltä suoraan etelään. Vähän kuin siis Suomen Stonehenge.

Olen käynyt kukkulalla parikin kertaa, ja viimeksi käydessäni tarkistin tuon ilmansuunnan, eteläänhän se tosiaan näyttää, ja hienosti ovat nuo viisi kiveä kaaressa isoa kiveä ympäröiden. Mutta onhan siellä paljon muitakin kiviä... Kukkulassa ja sen kivissä on paljon ihmisen eri aikoina jättämiä jälkiä, tuoreimmat ovat keskenkasvuisten natiaisten töhrimiä maalijälkiä ja roskaa, mutta esim. silmäkivessä on vanhempiakin muokkauksen jälkiä. Kukkulalla kasvavasta koivusta on hiljattain irrotettu iso pakurikääpä. Oli Tapparamäen syntytarina mikä tahansa, on paikka ehdottomasti visiitin arvoinen. Pitäisi kai itse käydä toteamassa se auringon liike talvipäivänseisauksena.

Ohessa vähän yleiskuvaa kukkulasta. Silmäkivi, kivikaari ja keskimmäisen kiven eteläsuunta käyvät hyvin ilmi:

Muuttajat? Oikeasti?

Mainoksissa kohkataan nyt jollain kanavalla pian aloittavasta Muuttajat-realitysarjasta. Ymmärrän, että toiset meistä katsovat telkkaria enemmän kuin toiset, mutta siis että pitäisi katsoa televisiosta kun jotkut tuntemattomat ihmiset muuttavat? Mitä helvettiä? Radiomainokseenkin on ilmeisesti valittu potentiaalisten katsojien mielenkiintoa herättämään ihan parhaita paloja ohjelmasta, kuten se jossa joku nainen rementää jotain siitä kun astiat pitäisi kääriä yksitellen paperiin ja joku toinen oli sitä mieltä ettei todellakaan ala. Tai se kun miesääni päivittelee, kuinka hankalaa oli siirtää joku sänky yläkertaan tai jotain. Ajatella! Pakko nähdä!

Vaimo luuli ihan tosissaan sen radiomainoksen perusteella, että kyseessä oli joku Kellarihumppa-tyyppinen antimainos, jonka lopussa paljastuisi oikeasti se mitä mainostetaan. Mutta ei, Muuttajat on totta! Skannasin ohjelman kiinnostusmittarilla, ja siinä miljoonan hujakoilla sen viisari heilui.

(Ymmärrän, että tällä kirjoituksella itsekin osallistun siihen hypeen, mitä tuotantoyhtiö haluaa uutusohjelmansa ympärillä pörisevän. Mutta että siis Muuttajat? Mitä helvettiä!?)