Uunisurman talolla

Viime kesänä, uusina mökkiläisinä Kokemäellä, kuulimme vaimon kanssa saunan huilitauolla metsän takaa raikaavaa iskelmämusiikka ja ihmettelimme, että onko lähistöllä joku tanssilava, josta emme olleet vielä kuulleet.  Kello oli kai jo tuntia vaille puoliyö. Fillaroin saunan jälkeen kesäyössä muutaman kilometrin päähän, jossa erään talon pihalla oli kaksi nuorehkoa pariskuntaa nuotion ääressä, ja viereen pysäköidystä autosta soi volyymit ns. yhdellätoista sekalainen valikoima metalli-, suomirock- ja iskelmämusiikkia.

Tontille tulijaa kohtaa näky uunisurmatalon viimeisistä vaiheista.

Meininki oli kuin  Matti Ijäksen elokuvasta. Minut toivotettiin tervetulleeksi nuotion äärelle ja osoitettiin kovasti kokemäkistä vieraanvaraisuutta; käteen iskettiin oluttölkki, sain tupakierroksen vanhassa, mutta hiljattain remontoidussa talossa, pienen geologialuennon, minulle näytettiin pari retromopoa ja selvisi, että paikan emäntä oli kaksinkertainen Miss Mopo. Viivyin lopulta paikalla pikkutunneille asti. Talon isäntä lupasi myös viedä minut jossain vaiheessa myös Kokemäen Krootilan kylän uunisurmatalolle. Vaikka ajoimme kesän aikana muutamankin kerran näiden melkein-naapurien ohi, ei pihassa juuri niillä kerroilla ollut porukkaa paikalla, ja uunisurmavisiitti jäi lopulta tekemättä.

Hiljattain asia palasi kuitenkin mieleen, kun joku lehti uutisoi taas uunisurmasta. Lehdethän mielellään nostavat näitä suomalaisen rikoshistorian merkkitapauksia silloin tällöin esille. Kokemäen uunisurma on hyvin kolkko tarina kotimaisesta perheväkivallasta. Perheen viisi lasta huostaanotetaan tai adoptoidaan, ja äiti jää asumaan väkivaltaisen alkoholistimiehensä kanssa. Jossain vaiheessa rusikointi menee liian pitkälle ja isä muuraa äidin talon uunin sisään, mahdollisesti vielä elävänä. Tai näin uskotaan. Miestä ei pystytty tuomitsemaan edes kuolemantuottamuksesta todisteiden uupuessa ja rikoksen vanhettua. Pahoinpitelystä hän istui vain vuoden asuttuaan sitä ennen 12 vuotta samassa talossa, missä hänen muumioitunut vaimonsa virui vain muutaman metrin etäisyydellä uunissa. Tuomionsa istuttuaan mies palasi Krootilan taloonsa, jossa asui kuolemaansa asti 1986.

Pinkopahvissa on kiinni hyvin vanhaa sanomalehteä.

Facebook-tuttu postasi viime viikonloppuna kuvan talosta, joka järkytyksekseni onkin vastikään purettu. Viimeisimpien lehtijuttujen aiheuttama synkän turismin virta rikospaikalle sai ilmeisesti Kokemäen kaupungin purkamaan vaaralliseksi lahonneen ja rapistuneen tönön ennen kuin jotakuta sattuisi taas. Ajoimme mökiltä katsomaan vielä raunioita. Muurarintien (!) päästä löytynyt umpeenkasvanut tontti lauta- ja kivikasaksi hajotettuine taloineen on kieltämättä ankea. Raunioista pistää esiin vielä hormin rippeet ja pystyyn jäänyt kakluuni. Lautojen ja tiilien välistä löytyy huonekaluja sekä vanhoja sanomalehtiä. Taivas tiputtaa räntää ja tontilla on ahdistava tunnelma.

Ruumiskätkö oli muurin toisella puolella

Videokuvaa paikan päältä:

Zombeja pakoon Porissa

Huomiota huomiota hoo! Satakunnan suunnalla on kuukauden päästä kivaa zombitoimintaa. Ei mikään zombie walk, vaan peräti zombie run! Kyseessä on viiden kilometrin juoksukilpailu, jossa vaarana on jäädä zombien kynsiin. Tapahtuma yhdistelee urheilua, pukeutumista ja pelillisyyttä; juoksijoilla on elämiä, joita he voivat menettää matkan varrella zombeille. Vaikuttaa hauskalta.

Juoksijapaikat on jo täytetty, mutta zombeille on vielä tilaa. Kertokaa kommenteissa, jos olitte paikalla.

Lisää tapahtuman sivuilta: Zombie Run Pori 2015

Kakkakirje

Voisi kuvitella että kyselytutkimuksien tekeminen yliopistossa olisi kuivaakin kuivempaa hommaa. Työssäni olen kuitenkin törmännyt jo peräti zombiin. Paljon normaalimpaa kyselytutkimuksissa on saada kyselylomakkeen palautuskuoressa jotain sinne kuulumatonta. Kotikoomikot ovat vuosien varrella ahtaneet vastauskuoriin vanhan pipon, paperikorin sisältöä, pornokuvia, runebergintorttujen reseptin, ja saimmepa kerran pornolehti Kallenkin, jonka kannessa oli mm. teksti: Gay-Lasse hurahtaa tosi miehiin.

Tänään eräässä kuoressa palautui kuitenkin tähänastisista, öööh, mielenkiintoisin löydös: Jonkun vastaajan äidin ulostenäyte. Kyseessä oli ilmeisesti väärään kuoreen livahtanut näyte, koska lähetyksen sisällä oli toinen, käyttämätön palautuskuori. Lähetimme kakat siinä oikeaan osoitteeseen, mutta kyllähän tässä vähän jäi epäilys kalvamaan, oliko tuo vain rehellistä palautetta ja kannanottoa meille. Enpä ole kuitenkaan ennen saanut pussillista paskaa postissa.

Kotiokkultistin kakkapussi?

Tukka

Oman jälkikasvun ikääntyessä tulee aina joskus vastaan yllättäviä flashbackeja omasta lapsuudesta. Tokaluokkalainen poikamme selitti hiljattain, kuinka koulussa pari tyttöä tirskuu sanalle tukka, mutteivät suostu kertomaan mitä siinä on hauskaa. Sanoin totuudenmukaisesti, ettei siinä olekaan mitään hauskaa. Eilen sitten tytöt olivat vihkineet pojankin salaisuuteen: Tukka tarkoittaa pimppikarvoja!

Ominakin ala-asteaikoina joskus 80-luvun alkupuolella oli noloa käyttää sellaisia sanoja kuin panna, kumi tai tukka. Kaksi ensinmainittua ymmärtää sikäli, että ne oikeasti ovat kohtuullisen yleisessä käytössä homonyymeinä (tirsk). Mutta onko kukaan muka oikeasti viitannut tai kuullut jonkun viittaavan tukalla häpykarvoihin - muuten kuin juuri tuossa ala-asteen aikaisessa nolaamistarkoituksessa? Olen vuosien varrella tehnyt hidasta tukkagallupia, ja tirskunta on maantieteellisesti yllättävän laajalle levinnyttä - ei siis minkään tietyn paikkakunnan tai seudun ominaispiirre - ja ajallisestikin ainakin pari kolme sukupolvea on epäonniselle tukansanojalle hihitellyt. Aina se on kuitenkin osunut tuonne kymmenennen ikävuoden molemmille puolille ja joka kerta vain niihin tilanteisiin, jossa joku raukka on yrittänyt puhua hiuksista.

Jälkikasvulle olin jo tasa-arvon hengessä vastaamassa isällisen römeällä äänellä, että:  Poika, kyllähän se munakarvojakin meinaa, mutta en ole vielä kuullut kenenkään raportoineen käyttäneensä tukkaa oikeasti alapääkarvoituksen merkityksessä, joten kiistin jyrkästi koko kaksoismerkityksen.

Hukkumisvaara

Tämän vuoden joulukuussa ei tähän mennessä ole näillä leveysasteilla tarvinnut vielä varoa heikkoja jäitä - ei ole ollut mitään varottavaa. Hämeenlinnassa on ainakin vielä muutamana viime vuotena näkynyt tällaisia varoitusmerkkejä Vanajaveden rannassa:

Hienon dramaattinen merkki. Etenkin kun ei noin pienestä aukosta ole koko ihminen voinut pudota. Käden omistaja on siis pudonnut jäihin kuvan ulkopuolella ja virtaava vesi on selkeästi kuljettanut tätä jään alla jonkin matkaa, ennen kuin hän viime voimillaan on lyönyt reiän jäähän alta päin! Pistää miettimään toisenkin kerran heikoille jäille menemistä.

Raivotautipalkinto

Osallistuin Facebook-ryhmässä The Walking Dead Novels vajaat kaksi kuukautta sitten Zombie Selfie -kilpailuun parin vuoden takaisella Tampereen Zombie Walkissa otetulla kuvalla. Sivustolla vierailevat kirjailijat valitsivat kuvista suosikkejaan ja palkitsivat näitä - milläpä muulla kuin kirjapalkinnoilla, eli valikoiduilla otteilla omasta kirjallisesta tuotannostaan.

Tässä nimenomaisessa skabassa tuomarina oli monesti palkittu yhdysvaltalainen kauhukirjailija Jonathan Maberry, jonka panostus erityisesti zombikauhuiluun kiteytyy parissa hänen kirjasarjassaan, joista yhdestä (ns. Benny Imura -sarja) on tehty myös juuri alkanut sarjakuva-adaptaatio. Minulle Maberry oli kyllä tätä ennen tuntematon suuruus, mutta kaveri näyttää kirjoittaneen aimo läjän kirjoja, jotka ovat saaneet hyviä tähdityksiä myös Goodreadsissä. Tiedä sitten kuinka luotettavia tuollaiset fanilaumojen antamat arviot ovat, mutta kiinnostaahan tuo kuitenkin.

Maberry päätti palkita sivuston alkuperäisajatuksen (kolme palkittavaa) vastaisesti peräti kymmenen zombiselfietä. Facebook-päivityksen mukaan olin voittanut 'Rage Virus Awardin' jonkun toisen osallistujan kanssa. Osoitetta lähettäessäni toivoin Maberryltä, ettei Suomessa asumiseni torppaisi tyystin palkinnon jakoa - moni rapakontapainen kilpailu kun tuppaa olemaan rajoitettu vain liittovaltion kansalaisille.

Olinkin jo ehtinyt unohtaa koko kilpailun, ja odotin itse asiassa ihan toista pakettia, kun postiluukusta tipahti tieto isokokoisesta kirjeestä. Postireissun jälkeen kirjeestä paljastui Maberryn uusin kirja sekä em. sarjisadaptaation ensimmäinen numero! Kirja on näköjään jatko-osa Dead of  Nightille, ja koska sarjakuvan luettuani haluan lukea enemmänkin, lienee selvää, että oli fiksua palkita zombikansaa tällaisilla palkinnoilla. Nythän kirjoja on hankittava lisää!

Jaa, se kuva? Sen otti armoitettu ruokabloggari, valokuvausentusiatisti, Akaan juutti, Mads Schmidt:

Verta pakkiin!

Kannattaa aina välillä hemotella itseään.

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen, etten ole aloittanut viime vuoden tapaan Lihatonta lokakuuta. Kyseessähän oli Docventuresin viime vuonna lanseeraama haaste, jossa sekasyöjiä patistettiin kuukauden kasvisruokavaliolle. Kuten jo silloin totesin, maailmaa ei pelasta se, että saadaan ylipuhuttua kourallinen karnivoreja kasvissyöjiksi, vaan se, että isot ihmismassat vähentävät lihansyöntiään edes vähän. Lihaton lokakuu 2013 väänsi asian minulle rautalangasta ja pointti tuli selväksi: Kokemus oli itselleni hyvä, ja kuluneen vuoden aikana olen vetänyt hyvää vegesafkaa selvästi entistä useammin, ja näin jatketaan vastedeskin.

Maailmalla levinnyt ice bucket challenge sai Docventuresilta huomattavasti järkevämmän vastineen: #vertapakkiin -haasteen. Koska se nyt vaan on järkevämpää luovuttaa verta kuin kaataa juomavettä päällensä. Itselleni tämä haaste ei ole kovin vaativa, koska siihen viime tiistaina vastatessani luovutin verta jo 75. kerran. Mutta koska haasteeseen kuului ottaa selfie tms. toiminnastaan, väkersin luovutustilaisuudesta videon. Tsekkaa voitko itse luovuttaa, ja mene!