Lintujen ystävä

Kaveri kertoi hiljattain dramaattisesta talitiaisen pelastusoperaatiosta työpaikkansa sisätiloista ulos vapauteen. En sitä minäkään ole siivekkäitä ystäviämme pulaan jättänyt. Vuosia sitten saavuin aamuyöstä kotiin hieman ns. liikuttuneessa tilassa. Olin jo riisuutunut ja aikeissa painua pehkuihin, mutta kuten niin usein juuri tuohon vuorokaudenaikaan, pääsi nälkä yllättämään, joten vedin aamutakin niskaan ja menin syömään voileipää parvekkeelle. Oli kuulas, lämmin ja lähes tyyni kesäyö. Aurinko alkoi pikku hiljaa tehdä tuloaan itäiselle taivaalle. Pyhäjärven päällä leijui usvaa. Täydellinen suomalaiskansallinen sininen hetki.

Hiljaisuuden rikkoi ja minut pahanpäiväisesti pelästytti yläpuoleltani kuuluva epämääräisen räpiköivä ääni. Osittain parvekkeen ylle laskeutuvan katonreunan rännissä heilui jokin, jonka päättelin olevan siipi. Joku lintu oli pudonnut räystäskouruun! Seurasin katseellani kun siivekäs rävelsi kourussa, muttei päässyt sieltä pois. Lopulta se kulkeutui rännin kohtaan josta alkoi neljä kerrosta alas johtava syöksytorvi, ja sinnehän se tippui. Ryntäsin katsomaan parvekkeen kaiteen yli minkänäköinen otus maahan oli pudonnut, mutta ei siellä mitään ollut. Mystistä. Jotain vaimeaa kahinaa kuului jostain läheltä. Tajusin, että lintu oli syöksytorven vinossa osassa, ja yritti luultavasti kaikin voimin putkea takaisin ylöspäin. Kopistelin putkea harjanvarrella muutamaan kertaan mojovilla iskuilla, jotta lintu tippuisi paukkeen voimasta putken pystysuoraan osaan ja sitä kautta ulos, mutta ei, nyt jo äänekäs räpiköiminen kuului itsepintaisesti juuri vinon osan keskivaiheilta.

Kuoleman syöksytorvi

Mikä nyt neuvoksi? Enhän voi antaa lintuparan nälkiintyä kuoliaaksi putkeen! Sitä paitsi kuoltuaan se alkaa kuitenkin kesähelteillä haista. Tuskin se sinne harmittomasti muumioituukaan, kun paikka on kuitenkin kostea sateella ja sen jälkeen. Ja voiko parvekkeella olosta nauttia jatkossa enää tietoisena siitä että reilun metrin päässä viruu kätkössä elävältä mätänemään jätetty luontokappale? Vähän sama kuin muuraisi apotin luostarin seinään ja jäisi itse sinne asumaan. Ei, nyt oli tehtävä jotain. Purkaisin syöksytorven! Noudin päättäväisesti keittiöjakkaran sekä ruuvimeisselin ja nousin irrottamaan putken liitososien ruuveja. Koska jakkara ei ollut tarpeeksi korkea ja syöksytorvi oli jonkin verran kaiteen ulkopuolella, piti minun seistä toinen jalka keittiöjakkaran päällä ja toinen parvekekaiteen pyöreän metalliputken päällä ja kurkottaa siitä ruuveihin. Tässä vaiheessa mekastukseeni herännyt vaimo tuli parvekkeelle kysymään mitä ihmettä olin tekemässä. Sanoin irroitettu ruuvi suussani jotain, että tuolla on se lintu ja että se pitää pelastaa! Vaimo katseli unenpöpperöisenä tasapainoiluani ja mutisi: Tulisit alas sieltä, ja meni takaisin nukkumaan.

Mutta minulla oli vielä Tehtävä kesken. Kolmannen ruuvin irti saatuani putkesta kuulunut räpiköinti loppui, kuului eräänlainen suhahdus, ja tajusin että ne ruuvithan olivat sitä lintua siellä putkessa pitäneet ja nyt se oli viimein tippunut! Putkesta neljän kerroksen matkan maahan oli pudonnut siipien muodosta päätellen pääskynen, joka virui maassa kivilaatoituksella. Äkkiä portaita alas katsomaan miten linnun oli käynyt. Kun pääsin ulos talosta ja syöksytorven suuaukon luokse, ei mystistä lintua näkynyt mailla halmeilla! Joko se oli toennut koettelemuksestaan nopeasti ja lehahtanut karkuun vapauteen, tai sitten putken luona oli sattunut pääskyn pudotessa olemaan todella onnekas kissa.

Palasin ymmälläni kotiin ja istahdin vielä hetkeksi ennen nukkumaanmenoa parvekkeelle ihmettelemään mitä juuri oli tapahtunut. Pikku hiljaa aloin tajuta miten hyvä idea oli ollut keikkua neljännen kerroksen parvekekaiteen ja huteran keittiöjakkaran päällä pienessä laitamyötäisessä. Tai kuinka nerokasta oli ensin herättää naapurusto valoisan kesäyön pikkutunneilla paukuttamalla ränniä harjanvarrella ja sitten kiivetä vain silkkinen aamutakki päällä poseeraamaan kaiteen yläpuolelle leppeän kesätuulen tehdessä pieniä Marilyn-efektejä takinhelmoille.

Uusi sarjakuvablogi: Niuho & Vouho

Jo parin vuoden ajan paljon uhottu ja suunniteltu sarjakuvakriittinen blogi avattiin perjantaina. Kaverini Janne on sarjakuvatoimittaja ja itse olen lähinnä innokas lukija, joten ideana on kirjoittaa saman aiheen ympäriltä sekä journalistin että diletantin näkökulmasta. Itsehän en edes osaa olla kunnolla kriittinen, mutta intoilen mielelläni asioista, joista tykkään. Kun sarjakuvafinlandiavoittaja Lauri Ahonen vielä murjaisi Helsingin sarjisfestareilla hupaisan nimiehdotuksen blogille, oli se enää ekoja kirjoituksia vaille valmis. Ja nyt nekin on riipustettu luettaviksi, joten aiheesta kiinnostuneiden kannattaa lisätä Niuho & Vouho blogilukulistallensa!

Lihallinen torstai

Lihattoman lokakuun ensimmäinen liharuoka tuli syötyä tänään. Ennakoin sen tosin jo ennen haasteen alkua; hernekeiton syöminen pannukakun kera torstaisin on työpaikkakanttiinin yli kaksitoistavuotinen perinne, josta ei edes ituhippeilyn takia livetä. Viime viikolla ne tekivät kasvissyöntihaasteen kunniaksi hernaristakin kasvisversion (liha korvattu porkkanakuutioilla, eikä se kyllä välttämättä ollut toimivin ratkaisu), mutta tällä viikolla tarjolla oli vain jauhelihalla aateloitua papusoppaa. Ja hyvää oli.

Muuten on vegekuun reilu ensimmäinen viikko mennyt ihan mukiin. Kasvisruoka on ollut pääsääntöisesti hyvää - eivät ne lihapitoisetkaan safkat järjestään kulinaariorgasmeja tarjoile - ja nälkä on pysynyt poissa ihan samalla tavalla kuin vielä syyskuun puolella. Ja kalaa sekä äyriäisiähän on tullut nautittua entiseen malliin. Mitään kummempaa muutosta yleisessä olotilassa ei ole tapahtunut, eikä lihaa ole pahemmin tehnyt mieli vaikka nyt se onkin muuttunut kielletyksi hedelmäksi (sic!) Jatketaan siis vegelinjalla vastedeskin.

Rento lehmä lähestyy

Lihaton lokakuu väijyy muutaman hetken päässä. Pengoin jääkaapin ja löysin avatun nakkipaketin ja reilun kimpaleen savukinkkua. Vaikka molemmissa tuotteissa on päiväykset reilusti lokakuun puolella, luulen että ne eivät enää kelpaa muille perheenjäsenille. Minä olen tyypillisesti se meistä, joka syö kaiken vanhaksi menevän ja menneen. Koska puolenyön jälkeen luovun enimmästä liharuoasta kuukaudeksi, on eläinperäinen ruoka mätettävä huiviin sitä ennen. Lihansyöntiä suurempi synti on ruoan poisheittäminen.

Ei eläin- eikä kasvikuntaa!

Kissa pääsi savukinkusta osingoille. Pilkoin loput kinkut eiliseen sienikeittoon ja nautin antaumuksella. Samalla paistelin nesteitä pois viikonlopun suppilovahverosaaliista, josta saattaa muodostua jonkinlainen osa tulevan kuukauden ruokavaliota. Ostin kyllä tänään kaupasta myös Quornia erilaisissa olomuodoissa. Ja muutama jo vanhastaan vakikäytössä ollut kasvisruokaresepti on jo mielessä. Vaimokin lähtee peesaamaan Docventures-haastetta sen verran, että koko perheen lihankulutus rajoittunee ensi kuussa selvästi. Niitä nakkeja en kyllä saa enää tänään alas. Koetan ujuttaa ne pojan lautaselle vielä huomenna.

Lihaton lokakuu

Madventures-miehet Riku Rantala ja Tuomas Milonoff ovat näyttäneet Docventures-nimen alla viime aikoina mielenkiintoisia dokumentteja TV2:lla keskiviikkoisin. Tänään klo 22.25 alkaa amerikkalainen FOOD, Inc. -niminen lihan tehotuotannon ongelmiin keskittyvä dokkari, jonka myötä Docventures haastaa ihmisiä luopumaan lihansyönnistä lokakuun ajaksi tai ainakin vähentämään sitä radikaalisti. Ajattelin tällaisena sekasyöjänä mennä haasteeseen mukaan. Tulihan se Movemberkin aikoinaan lusittua. Jotta en jänishousuilisi viime metreillä, mainostan aietta täällä blogissakin. Nyt se on pakko tehdä kun tarpeeksi moni muukin asiasta tietää.

Ennen kuin koiranleuat alkavat nillittää liivatteesta sun muusta suuhun mahdollisesti huomaamatta eksyvästä eläinperäisestä tuotteesta ilmoitan saman tien, etten luovu esimerkiksi vuosikymmenen perinteestä syödä torstaina työpaikkaruokalassa hernekeittoa, vaikka se vaikuttaakin toisinaan enemmän lihakeitolta, jossa on herneitä. Jos satun menemään kyläpaikkaan, jossa on liharuokaa tarjolla, en ala nirsoilla vegeilyvaatimuksilla vaan syön sitä mitä eteen laitetaan. Haastekin sanoo:

Osallistu Docventuresin Lihattomaan Lokakuuhun parhaaksi katsomallasi tavalla. Jo yksi lihaton päivä viikossa lokakuun aikana on hyvä alku. Sitkeimmät sissit sinnittelevät koko kuukauden lihattomalla dietillä. 

Ylipäätään on harmillista, miten arvolatautunut sana kasvissyönti nykyisin on. Päästä sana väärässä seurassa ilmoille, niin kuulet pian luultavasti ainakin sanat ituhippi ja vihervasemmistomädättäjä, ja tällaisen haasteen ollessa kyseessä joku peruspetteri varmasti ilmoittaa rehvakkaasti tuplaavansa lihansyöntinsä kuukaudeksi. Pääkaupunkiseudun kouluihin puuhattiin kasvisruokapäivää. Sitä imbesilliyden paskamyrskyä mikä asiasta nousi! Urpoimmat puheenvuorot halusivat 'samalla' 'logiikalla' kouluihin pakolliset liharuokapäivät, ja loput torspot kokivat ehdotuksen jotenkin poliittis-ideologiseksi. Kukaanhan vastustajista ei joko ymmärtänyt tai halunnut kiihkoltaan huomioida, että koulussa on kymmenien vuosien ajan ollut ns. puuropäiviä, jotka koostuvat noista kaameista kasviksista. Kasvisruokapäiviä on ollut aina. Pahin moka oli alkaa nimittää niitä kasvisruokapäiviksi, kun joillekin epävarmoille mielensäpahoittajille tuli, no, paha mieli.

Jos nyt vähän aikaa otetaan totena sellainen propaganda, että lihan tehotuotannossa on ongelmia ja että yhden lihakilon tuottamiseen tarvitaan moninkertainen määrä vettä ja maa-alaa verrattuna keskiverto syötävän kasviskilon tuottamiseen, niin voisi ihan hyvä että me carnivoretkin söisimme lihaa ja kasviksia vähän toisenlaisessa suhteessa kuin tähän asti. Kasviksiahan me kaikki syömme koko ajan, joka päivä jonkin verran. Ajatellaan vaikkapa tuhatta lihaa päivittäin syövää ihmistä. Yritäpä ihan kiihkottomin järkiargumentein saada heistä mahdollisimman moni totaalikasvissyöjiksi. Moniko alkaa? Luultavasti ei kukaan. Hyvällä tuurilla ehkä kaksi. Paljon helpompaa olisi saada kiihkottomin järkiargumentein porukkaa vähentämään lihansyöntiä. Kumpi on parempi: Kaksi totaalivegekäännynnäistä tuhannesta vai se, että useampi sata henkilöä tuhannesta vähentää vaikka sen seitsemäsosan lihansyönnistään itujen hyväksi?

Täysvegeä minusta tuskin koskaan tulee. Lokakuussa vähennän punaisen lihan ja siipikarjan minimiin, otan työpaikkaruokalassa kasvisvaihtoehdon (joskus hernarissakin on kasvisherneitä!) ja pistelen kalaa varmaan entiseen malliin. Riistaa syön kaksin käsin, jos tulee vastaan. Saksaa taitava poikani oivalsi eskarissa että 'lokakuu' lausutaan vähän niin kuin 'locker Kuh', eli rento lehmä. Minun puolestani lehmät voivat ottaa seuraavan kuun rennosti.

Sinnikäs koivu

Kaakkoisaasialainen vaijerinsyöjäpuu

Jossain lehdessä oli juttu puusta, joka 'nielaisi' metallisen verkkoaidan kasvamalla sen ympärille. Samassa jutussa kerrottiin tammen oksalle vuosikymmeniksi jääneestä viikatteesta, joka lopulta oli kasvanut kiinni lähes puun ytimeen. Itsekin kuvasin kerran Thaimaassa harusvaijerin nielaisseen puun.

Oma suosikkini on kuitenkin Pyynikillä kasvava koivu, joka on selvästi oman tiensä kulkija. Joku on aikoinaan taivuttanut nuoren koivun kaiteen läpi pariinkin kertaan, mikä ei puuta ole juurikaan haitannut. Luonnolla on taipumus lopulta peitota ihmisen luomat rakenteet.

Sarjisfestareilla

Hunt-setä piirtää.

Viime viikonlopun Helsingin sarjakuvafestivaalien ehdoton tärppi itselleni oli legendaarinen brittikuvittaja Hunt Emerson, jonka tuotantoa olen diggaillut teinipojusta asti. Mies on kunnostautunut paitsi suomalaisille ehkä Myrkystä parhaiten tutun Firkin-kissan piirtäjänä, myös monien kirjallisuusklassikoiden sarjakuvittajana. Vanhan merimiehen tarina, Lady Chatterleyn rakastaja ja Casanova ovat Emersonin kuvittamana klassikkoja jo sarjakuvinakin. Festivaaleille oli ilmestynyt sopivasti viimeisin Emersonin suomennettu sarjakuva, ei vähempää kuin Danten Inferno. Itse lyöttäydyin nimmarijonoon kuitenkin Lady Chatterley -albumini kera. Ostin kyseisen sarjakuvakirjan divarista toistakymmentä vuotta sitten, ja mieluisaksi yllätyksekseni albumissa oli ehta Hunt Emersonin nimmari ja piirros! Signeeraus oli osoitettu jollekin Villelle Kemissä vuonna 1989, ja tämä onneton tunari on ilmeisesti sittemmin myynyt alpparin rahapulassaan divariin. Emerson itse oli tarinasta huvittunut, ja teki peruspyyntöni mukaisen zombikarikatyyrin itsestäni signeeraten saman albumin uudestaan nyt siis 24 vuoden jälkeen. Hieno mies ja taatusti hyvä piirtämään.

Katla signeeraa.

Käytännössä jokainen sarjakuvantekijä, jolta olen kinunnut zombikuvaa, on sellaisen minulle tuhertanut, mistä suuri kiitos heille. Kerran yksi ei suoranaisesti kieltäytynyt, mutta oli selvästi hämillään siitä, miksi hänen olisi pitänyt piirtää hänen sarjakuvaansa mitenkään liittymätön zombi kirjan sisäkanteen. Kynien ja paperin puutteen takia asia jäi sitten joskus -tasolle, eikä kuvaa ole piirretty vieläkään. Ehkä vielä joskus. Toinen tapaus oli festarisunnuntaina peikkoeroottisesta tuotannostaan tunnettu iki-ihana Katariina Katla, joka valitteli ettei tykkää zombeista. Kysyin, että josko edes peikko, ja kyllähän erittäin hieno sellainen sitten riipustui, which was nice.

Hannu Lukkarisen
festarizombi.

Monta muutakin enimmäkseen zombimaista originaalikuvaa siirtyi kokoelmiini festivaaliviikonlopun aikana. Lisäksi kannoin kotiin kiloittain uutta sarjakuvaa, mm. aina kiinnostavan pienen suuren julkaisijan Musta Ritari Kustannuksen uutuuden Linnavainion, Tampereelle sijoittuvan JP Ahosen superhienon Perkeroksen, Ville Pirisen urbaanilegendoja irvokkaasti kartoittavan sarjan uuden osan Yhesti yhes seitsemännes paikas ja Hannu Lukkarisen kynäilemän jo viidennen osan 1300-luvun Suomesta liikkeelle lähteneelle tarinalle Nicholas Grisefothista. Tuomas Myllylän odotettu jatko-osa äärimmäisen suositeltavalle viikinkiajan sarjakuvalle Pakanoille ei ehtinyt painoon ajoissa, eikä niin ollen festareillekaan, mutta hyväähän kannattaa odottaa.

Festivaalien juonnetusta ohjelmasta seurasin italialaisen Tex Willer -piirtäjän Fabio Civitellin, edellämainitun britin Hunt Emersonin ja suomalaisen Jouko Nuoran haastatteluja. Sarjakuvaväen kanssa tuli jutusteltua naamakkainkin. Kuuma auringonpaahteinen viikonloppu ohjasi janoisen festarikävijän kuin itsestään lähiterasseille, joista löytyi yleensä aina sarjakuva-alan ammattilaisia ja diletantteja. Kiintoisana vaihdantataloudellisena havaintona huomasin, että useampikin sarjakuvantekijä oli valmis vaihtamaan tuotantoaan mallasjuomaan. Kassista kaivettiin painotuote, jonka sai halutessaan omaksi huurteista vastaan. En kyllä itse todistanut kuin kolmen tuopillisen vaihtumista, mutta 'pussikalja' sai joka tapauksessa uuden määritelmän. Tuopin ääressä uuden nimen sai myös suunnitteilla oleva sarjakuvakritiikkiblogi, josta myöhemmin lisää.

Katariina Katla peikotti.

Uusi Fingerpori-zombi: Irma.

Emerson on ensimmäinen ei-suomalainen minut zombifioinut piirtäjä.

Miha Rinne tavoitti jotain oleellista.

Kari Sihvonen lisäsi kuvaan Kapteeni Kangen.

Jaana Suorsan pubiluonnos.

Ville Makkosen tyylikäs zombi.