Hukkumisvaara

Tämän vuoden joulukuussa ei tähän mennessä ole näillä leveysasteilla tarvinnut vielä varoa heikkoja jäitä - ei ole ollut mitään varottavaa. Hämeenlinnassa on ainakin vielä muutamana viime vuotena näkynyt tällaisia varoitusmerkkejä Vanajaveden rannassa:

Hienon dramaattinen merkki. Etenkin kun ei noin pienestä aukosta ole koko ihminen voinut pudota. Käden omistaja on siis pudonnut jäihin kuvan ulkopuolella ja virtaava vesi on selkeästi kuljettanut tätä jään alla jonkin matkaa, ennen kuin hän viime voimillaan on lyönyt reiän jäähän alta päin! Pistää miettimään toisenkin kerran heikoille jäille menemistä.

Raivotautipalkinto

Osallistuin Facebook-ryhmässä The Walking Dead Novels vajaat kaksi kuukautta sitten Zombie Selfie -kilpailuun parin vuoden takaisella Tampereen Zombie Walkissa otetulla kuvalla. Sivustolla vierailevat kirjailijat valitsivat kuvista suosikkejaan ja palkitsivat näitä - milläpä muulla kuin kirjapalkinnoilla, eli valikoiduilla otteilla omasta kirjallisesta tuotannostaan.

Tässä nimenomaisessa skabassa tuomarina oli monesti palkittu yhdysvaltalainen kauhukirjailija Jonathan Maberry, jonka panostus erityisesti zombikauhuiluun kiteytyy parissa hänen kirjasarjassaan, joista yhdestä (ns. Benny Imura -sarja) on tehty myös juuri alkanut sarjakuva-adaptaatio. Minulle Maberry oli kyllä tätä ennen tuntematon suuruus, mutta kaveri näyttää kirjoittaneen aimo läjän kirjoja, jotka ovat saaneet hyviä tähdityksiä myös Goodreadsissä. Tiedä sitten kuinka luotettavia tuollaiset fanilaumojen antamat arviot ovat, mutta kiinnostaahan tuo kuitenkin.

Maberry päätti palkita sivuston alkuperäisajatuksen (kolme palkittavaa) vastaisesti peräti kymmenen zombiselfietä. Facebook-päivityksen mukaan olin voittanut 'Rage Virus Awardin' jonkun toisen osallistujan kanssa. Osoitetta lähettäessäni toivoin Maberryltä, ettei Suomessa asumiseni torppaisi tyystin palkinnon jakoa - moni rapakontapainen kilpailu kun tuppaa olemaan rajoitettu vain liittovaltion kansalaisille.

Olinkin jo ehtinyt unohtaa koko kilpailun, ja odotin itse asiassa ihan toista pakettia, kun postiluukusta tipahti tieto isokokoisesta kirjeestä. Postireissun jälkeen kirjeestä paljastui Maberryn uusin kirja sekä em. sarjisadaptaation ensimmäinen numero! Kirja on näköjään jatko-osa Dead of  Nightille, ja koska sarjakuvan luettuani haluan lukea enemmänkin, lienee selvää, että oli fiksua palkita zombikansaa tällaisilla palkinnoilla. Nythän kirjoja on hankittava lisää!

Jaa, se kuva? Sen otti armoitettu ruokabloggari, valokuvausentusiatisti, Akaan juutti, Mads Schmidt:

Verta pakkiin!

Kannattaa aina välillä hemotella itseään.

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen, etten ole aloittanut viime vuoden tapaan Lihatonta lokakuuta. Kyseessähän oli Docventuresin viime vuonna lanseeraama haaste, jossa sekasyöjiä patistettiin kuukauden kasvisruokavaliolle. Kuten jo silloin totesin, maailmaa ei pelasta se, että saadaan ylipuhuttua kourallinen karnivoreja kasvissyöjiksi, vaan se, että isot ihmismassat vähentävät lihansyöntiään edes vähän. Lihaton lokakuu 2013 väänsi asian minulle rautalangasta ja pointti tuli selväksi: Kokemus oli itselleni hyvä, ja kuluneen vuoden aikana olen vetänyt hyvää vegesafkaa selvästi entistä useammin, ja näin jatketaan vastedeskin.

Maailmalla levinnyt ice bucket challenge sai Docventuresilta huomattavasti järkevämmän vastineen: #vertapakkiin -haasteen. Koska se nyt vaan on järkevämpää luovuttaa verta kuin kaataa juomavettä päällensä. Itselleni tämä haaste ei ole kovin vaativa, koska siihen viime tiistaina vastatessani luovutin verta jo 75. kerran. Mutta koska haasteeseen kuului ottaa selfie tms. toiminnastaan, väkersin luovutustilaisuudesta videon. Tsekkaa voitko itse luovuttaa, ja mene!

Tammerkosken pohjalla

Taisi olla vain kolmisen vuotta sitten kun kävin ekaa kertaa Tammerkosken pohjalla. Tiistaina koski tyhjennettiin taas, kuulemma Takon tehtaan pumppujen huoltotöiden takia. Pojan kanssa kotimatkalla hypättiin sitten koskeen kymmenien muiden kanssatamperelaisten tavoin.

Kuvasin retkestä myös videon, jota Aamulehtikin päätyi käyttämään jutussaan.

Turpa kiinni – runua tuloo!

Sain Heidiltä limerikkihaasteen.

L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin: 
1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA

(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)

4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.
5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi.

Pistän tähän työpaikalla Heidin blogimerkinnän innoittamana väsäämäni instant-limerikin, jossa pyrin saamaan rimmaukseen vähän haastetta ns. piilevät-tyyliin:

Oli hotti täti Puumalasta,
joka hoivaili pientä puumalasta.
Nuoret miehet kädestänsä söi,
hän työkseen keittiövälineitä möi.
Hittituotteensa oli Puuma-lasta.

Olen huono haastamaan ketään mihinkään, mutta haluaisivatkohan Lonkeropiirakan Cthulhu-vaari ja Korppisus' runoilla Limerickin malliin?

Julkeat istutukset

Puheissa helsinkiläisten tylyydestä saattaa sittenkin olla perää. Suomen kansallismuseon edustalla olevat istutukset vaikuttavat melkoisen vittumaisilta.

Mökkeily vs. bloggaaminen

Viime kerran olen jaksanut kirjoittaa blogiin mitään toukokuussa. Selitys lienee intensiivisessä mökkeilyssä. Kun on lunastanut itselleen työleirin, ei yllättäen tullutkaan erityisempää hinkua selitellä asioistaan blogissa. Tai sitten en vain jaksanut. Tein laiturin, valoin pihagrillille betonilaatan, pystytin parit piharakennukset ja tein puuhommia. Moneen juttuun osallistui kyllä koko joukko muitakin ihmisiä, joten en voi pröystäillä tehneeni kaikkea yksin.

Ehkä nyt tulee kerrottua juttuja taas bloginkin puolella, kun koko päivä ei mene ulkohommissa.

Tässä dokumentti rantasaunan kokoamisesta.

Joulukalenterizombi

Zombit ryömivät esiin aina kun niitä vähiten osaa odottaa. Perjantaina kotona odotti kirjekuori, josta löytyi tällainen näköispotretti.

Sarjakuvayhteisö Kvaakin keskustelupalstalla on joulukuisin jäsenien ex tempore -pohjalta kokoonkyhäämä joulukalenteri, jossa ideana on se, että kuka tahansa voi varata itselleen yhden tai useamman kalenteripäivän, asettaa sille halutessaan jonkun tehtävän ja lahjoittaa sitten tehtävän onnistuneesti suorittaneelle keskustelupalstalaiselle jotain kivaa. Tyypillistä kivaa ovat sarjakuvat tai niiden oheistuotteet. Itsekin olen monesti pistänyt hyvää kiertämään Kvaakin joulukalenterin kautta.

Viime joulun alla eräs kvaakilainen pyysi varaamassaan kalenteriluukussa kirjoittamaan/piirtämään/tanssimaan parhaan joulun vastaisen manifestin. Palkinnoksi oli luvassa karikatyyri omasta turpavärkistä ja sarjakuva-albumi. Huomasin kalenterihaasteen vähän ennen puoltayötä, joten hätäpäissäni liimasin 'manifestiksi' vanhan jouluaiheisen blogikirjoitukseni. Se kelpasi, joten olen jälleen yhtä - varsin päheää - zombikarikatyyria rikkaampi.

Tekijä Tero Mäkelä pyysi joulukuussa lisäaikaa kuvan tekemiselle. Sanoin, ettei väliä vaikka menisi vappuun. Olin jo unohtanut koko joulukalenterin, kun kuva nyt sitten tipahti postiluukusta. Mäkelä näyttäisi muutenkin olevan erittäin pätevä kuvittaja. Tältä mieheltä saisi tulla täyspitkä sarjakuva-albumi! Katsokaapa vaikka tyypin riipustamia karikatyyrejä: www.lentavasika.fi

Toisille annetaan, toisille ei

Vanhassa kansanlaulussa Tula tullalla lauletaan seuraavasti:

Tule meille vaan, meillä leivotaan. 
Saat lämmintä leipää, jos annetaan.
Tula tullalla, tula tullalla,
Saat lämmintä leipää jos annetaan.

Mitä helvettiä? JOS annetaan? Kutsutaan oikein kotiin leivontapäivänä, mutta sitten ei välttämättä annetakaan mitään? Kannattaako sitten edes mennä, jos joutuu lakki kourassa pokkuroimaan ja nöyristelemään että saisi vähän leipää, JOS arvon leipurinmulkku suvaitsee sitä antaa. Pitäkää känttynne, saatana. Muutenkin epäilyttävät sanat tuossa laulussa. Mitähän tuo leipominen ja leipäkin oikeasti meinaavat? Ettei vain olisi eufemismia koko hoilotus. Posket pullalla. Älä sinä päälleni kurkista. Saat maata mun käsivarrella. Voyeurismia ja fornikaatiota!

Ja mikähän siinä on että nuo leipomislaulut ovat muutenkin tuollaisia epäreilujen ja valikoivien ruoanjakajien tunnussävelmiä? Täysin irrationaali ravinnonjakoperuste on tässäkin älyttömässä renkutuksessa:

Aleksille taikinaa, Aleksille taikinaa, 
Aleksille taikinaa ja Juliukselle voita. 
Kyllä se Julius tulla saa, kyllä se Julius tulla saa, 
kyllä se Julius tulla saa kun se on niin nätti poika.

Että rumilukset älkööt vaivautuko, vai? Sieltä se pikkusievä Julle taas omahyväisesti hymyillen tulla paarustaa maha täynnä pullaa. Sokeria huuliltaan nuollen ja naama rasvasta kiiltäen. Ja taikina-Aleksi hännystelee sen perässä jauhot rinnuksilla ja hiivat naamalla meille vähäosaisille mölliäisen näköisille naapuruston penskoille ilkkuen. Vitun nilkit.

Valokuvahaaste - Päivä 5/5

Viimeinenkin haastepäivä meni arkirutiinien merkeissä. Aika tyypillinen torstai.

Tikka jälleen aamutoimissaan,
tällä kertaa paremmalla kameralla taltioituna.

Torstain ruokavaliosta ei livetty edes Lihattomana lokakuuna.

Huoh.

Lutra lutra.

Ruotsalaista laatumusiikkia.

Täksi päiväksi osui parturikäynti (kylppäriin).

Pojan lempiohjelma.

Valokuvahaaste - Päivä 4/5

Valokuvahaasteen toiseksi viimeinen päivä oli töissä tasan yhtä puuduttava kuin viikon aikaisempinakin päivinä. Tälle päivälle iskostui kuitenkin vähän musikaalisempaa kuvamateriaalia.

D# 

Iloinen pistorasia

Otin jouluvalot jo nyt sisälle.

Valokuvahaaste - Päivä 3/5

Nämä työpäivät eivät kovasti eroa toisistaan. Tänään ei onneksi tarvinnut eilisen tapaan istua töiden jälkeen tuntikausia kokouksessa. Unohdin ottaa illalla saunassa kuvia tähän haasteeseen, mikä saattaa olla ihan hyvä juttu.

Työpaikan ympäristössä mahlakin jäätyy.

Perus sisustuselementtejä kahvihuoneessa.

Kuskaamista.

Maja.

Kotikulmat.

Valokuvahaaste - Päivä 2/5

Erittäin paperinmakuinen päivä.

Kyllä siellä on tikka.

Miesten WC:n oven sisäpuolella.

Valokuvahaaste - Päivä 1/5

Sain Facebookissa haasteen kertoa elämästäni kuvina viitenä peräkkäisenä päivänä. Vaikka tarkoitus on ilmeisesti tehdä päivän kuvista aina oma statuspäivityksensä Facebookiin, päätin sijoittaa kuvat sen sijaan tänne blogiin ja linkata blogikirjoituksen sitten joka päivä naamakirjaan. Tässä siis eka päivä.

Tampere Kuplii 2014 visiteerattu

Mourukatti Kitkatin mielipide zombeista.

Taas menee vuosi ennen kuin pääsee Tampereen kivoimmille festareille uudelleen. Tämän vuoden ohjelmasta jäi parhaiten mieleen ainakin mainio Judge Dreddin sensuuria ja propagandaa käsitellyt esitelmä, Perkeroksen tekovaiheita ja tulevaisuutta kartoittanut haastattelu (jossa minunkin tekoseni tuli mainituksi!) sekä Pakanoiden tekijän Tuomas Myllylän syvääluotaava navetantuoksuinen haastattelu.

Olen pitkään halunnut Jyrki Vainion piirtämän
pottunenäzombin. Tässä sellainen nyt on.

Koko joukko uusia ja iso liuta vanhoja naamoja tuli bongattua, enkä tälläkään kertaa jättänyt kiusaamatta sarjakuvantekijöitä karikatyyriruinauksillani, vaikka monta jäi vieläkin pyytämättä. Ostoskassiin putosi ainakin J.J. Nääsin Mourukatit, josta muodostui välittömästi jälkikasvun suosikkikirja (yhdessä Kas kissan kanssa), Sarjarin Beatles-numero, Aapo Kukon sukellusvenetrilogia ja P.A. Mannisen uusin: Olen kuvakone. Pakanat ja Perkeroksen olisin ostanut, ellei minulla olisi niitä jo ollut. On vaikea tarpeeksi tähdentää, kuinka hyvä sarjakuva Pakanat on. Kaikkien historian harrastajien, viikinkidiggareiden (ja ihan vaan hyvän tarinan ystävien) pitäisi hommata Pakanat!

Totaalisena heräteostoksena mukaan tarttui vielä Ghostbustersista tuttu kummitus Slimer säästöpossun muodossa. Pojalle, tietysti...

Yö huutaa armoa -piirtäjä Jussi Piirosen
näkemys festariolemuksestani

Kupliissa oli tänä vuonna todella paljon porukkaa. Useat näkemäni haastattelut ja esitelmät olivat melkoisen täynnä, ja ihmiset vaikuttivat tapahtumaat tyytyväisiltä. Omaksi onnekseni hauskaan sarjistietokilpailuun ei eksynyt liikaa porukkaa, joten sain scoretettua itselleni suklaata. Tapahtumaan kiinteästi liittyvän baari-irrottelun ja siman kittaamisen osasin suorittaa tänäkin vuonna sikäli sivistyneesti, ettei tarvitse kertoa osallistuneensa Tampere puklii -festivaaleille. Ensi vuonna taas uutta raporttia.

Keväinen rusakko

Hankien alta paljastuu keväisin kaikkea jännää. Tänäkin aamuna töihin pyöräillessä Eteläpuistossa pomppi vastaan osui kohdalle söpö rusakko.

Kalloja

Fingerporissa oli joitakin päiviä sitten strippi, josta tuli mieleen seinillämme roikkuvat pari taulua:

Kalloja I 

Kalloja II

Se strippihän meni siin näin:

Tee-se-itse rumpualusta

Ostimme pojalle 7-vuotislahjaksi sähkörummut. Pikkumies käy kerran viikossa rumputunneilla ja voi omalla setillään harjoitella kotona. Tai niin me luulimme. Koska olemme kerrostaloasujia, ideana oli nimenomaan hommata sähkörummut, joita voi kuunnella vaikka kuulokkeilla, ja naivisti uskoimme ettei rumpupadeihin kohdistuva kopina kuulu naapuriin talossamme, jossa vuosikausien kokemusten mukaan ei varsinkaan ylä-ala-suunnassa äänet juurikaan välity. Toisin kuitenkin kävi: Alakerran naapuri tuli vähän närkästyneesti tiedustelemaan, että onko meillä rummut. Ilmeisesti erityisesti bassorumpupedaalin polkeminen synnytti runkoääniä, jotka kantautuivat talon rakenteita pitkin naapuriin.

Klikkaa isommaksi.

Ei siinä mitään, en itsekään haluaisi pidemmän päälle kuunnella jos joku pomputtelisi koripalloa yläkerrassa, vaikka vain vartin verran kerrallaan muutaman kerran viikossa. Muusikoiden keskustelupalstaa siteeratakseni runkoäänten katkaisu on naapurisovun ratkaisu. Samaisilta palstoilta ja netin syövereistä löytyikin nopeasti erilaisia innovaatioita runkoäänten vaimentamiseen. Koska edustan nikkarointitaidoiltani ja etenkin  -halukkuudeltani lähinnä peukalo keskellä kämmentä -osastoa, koetin ensin kysellä tutuilta ja alan ihmisiltä, olisiko kellään minkäänlaista valmiiksi rakennettua ratkaisua pölyttymässä varaston nurkassa. Ei niin kovaksi yllätykseksi kukaan ei ilmoittautunut - enpä kyllä itsekään ollut kuullut rumpualustoista tätä ennen mitään. Ei auttanut kuin tarttua työkaluihin ja väsätä alusta itse alusta (sic!)

Parhaiten toimivalta ratkaisulta tuntui ns. tennispallomalli, jossa runkoäänieristävyys syntyy kahden levyn välissä olevista tennispalloista, jotka ottavat joustavasti iskuja vastaan. Muitakin joustavia ja (toivottavasti) värinää absorboivia kerroksia ja materiaaleja tulee mukaan. Mittasin rumpusetin (Millenium MPS-200) ja päädyin tuollaiseen vain metrin levyiseen malliin, vaikka moni nettiohje on paljon leveämmille alustoille. Lattiasta ylöspäin lukien rakennelma muodostuu seuraavista osista:

• Kumijalat, 8 kpl (9,25 €, kiinnitysruuvit löytyi kotoa).
• 1000 x 700 x 19 mm MDF-levy, johon porataan 44 mm reiät tennispalloja varten.
• Kahdeksan tennispalloa istutetaan reikiin (6,00 €).
• Toinen samanlainen MDF-levy, jossa 44 mm reiät täsmälleen samoissa kohdissa. (Levyt valmiiksi leikattuna yht. 34,02 €, reiät porasin reikäsahalla itse)
• 2 mm vahvuista askeläänieristettä (jäänyt varastoon laminaattiasennuksesta).
• 10 mm vahvuista kumista kuntosalimattoa (36,45 €).
• Toinen kerros laminaatin askeläänieristettä.
• Päällysteeksi kuramattoa (9,95 €).

MDF-levyihin ja kumimattoon porasin lisäksi 8 mm reikäparit neljään kohtaan, jolloin sain ne kiinni toisiinsa nippusiteillä (löytyi valmiiksi kotoa). Päällysmatto on taitettu pitkän sivun yli ja naulattu alemman MDF-levyn ulkolaitoihin (naulojakin oli jo valmiiksi), jolloin pitkä laita peittyi siististi. Perjantai-iltapäivänä haettiin tavarat kaupoista, ja alusta oli valmis sunnuntaina alkuillasta. Ja siinä välissä ehti käydä Filkkareillakin katsomassa roskaelokuvia. Useampi tunti rakentamisessa kuitenkin meni. Osa tilpehööristä ja työkaluista löytyi valmiiksi itseltä, ja reikäsahan sain lainaan (yhdeltä toiselta) naapurilta, joten hintaa osille tuli vajaa satanen. 

Tein projektista muodikkaasti vajaan kahden minuutin videon, josta idea toivon mukaan selviää visuaalisesti:

Nyt pitää vielä toivoa, että viritelmä oikeasti vaimentaa runkoääntä! 

Elokuvahaaste: Suosikkidraama

Day 4: Favorite drama

Palataanpa vaihteeksi elokuvahaasteeseen. 'Draama' on niin laaja käsite, että siihen nyt sopii melkein mikä elokuva vain. Tämä olikin haasteena vaikea pähkinä purtavaksi, mutta vähintäänkin lähellä totuutta on Milos Formanin säveltäjänerokuvaus Amadeus. Valintaa helpotti sekin, kun näin tämän aika nuorena, tuoreeltaan teatterissa about 11-tai 12-vuotiaana, ja se pääsi tekemään tuolloin vielä vain vähän turmeltuneeseen sieluuni syvät jäljet. Tämä leffa olikin niitä ensimmäisiä jotka herättelivät tajuamaan että elokuva voi olla muutakin kuin terencehillejä ja budspencereitä. Jotain elämää suurempaa.

Taisi olla niin, että vanhempani kävivät katsomassa leffan ensin, ja ihastuttuaan siihen kuskasivat minut ja kaverini vielä samalla viikolla katsomaan sitä. Vastoin odotuksia elokuva pääsi yllättämään meidät varhaisteinit erittäin positiivisesti. Asiaa auttoi varmaan vielä se, kun rasavillin Mozartin näyttelijän Tom Hulcen ikoniset naurunryöpsähdykset kuulostivat aika lailla oman äitini naurulta.

Olen katsellut Amadeuksen muutamaan otteeseen, ja tarina kateudesta, neroudesta ja kuolemattomasta musiikista on toiminut joka kerralla erinomaisesti omista ikävuosistani riippumatta. Mutta mitä tapahtui punk-Mozartia aivan huipusti näytelleelle Tom Hulcelle? Miehen olisi luullut roolin jälkeen olleen sellaisessa nosteessa, että tuottajat olisivat olleet puukkohippasilla toistensa kanssa saadakseen miehen näyttelemään elokuviinsa. Mutta Tomppa on ollut aika harvakseltaan missään, roolien välissä on toisinaan ollut vuosia. Itse muistan nähneeni miehen ainoastaan Kenneth Branaghin Frankenstein-filmatisoinnissa kymmenen vuotta Amadeuksen jälkeen. Toivottavasti syy miehen näkymättömyyteen on se että hän on elellyt mukavasti tehden mitä huvittaa.

Valomaalausta Näsijärven jäällä

Minulla on tämä valokuvausta innokkaasti ja innovatiivisesti harrastava kaveri. Talsimme muutama päivä sitten iltahämärissä Näsijärven jäälle mukanamme pulkallinen rekvisiittaa ja huidoimme pimeällä jäällä mitä kummallisimpien valonlähteiden kanssa antaen läheisen Rauhaniemen avantouintipaikan kävijöille varmasti varsin oudon valoshown. Tältä mekastamisemme näyttää valokuviin tallennettuna:

Kaikki valokuvat / All photos © Mads Schmidt

Aikaisempia valomaalauskokeilujamme löytää täältä ja täältä.