Rento lehmä lähestyy

Lihaton lokakuu väijyy muutaman hetken päässä. Pengoin jääkaapin ja löysin avatun nakkipaketin ja reilun kimpaleen savukinkkua. Vaikka molemmissa tuotteissa on päiväykset reilusti lokakuun puolella, luulen että ne eivät enää kelpaa muille perheenjäsenille. Minä olen tyypillisesti se meistä, joka syö kaiken vanhaksi menevän ja menneen. Koska puolenyön jälkeen luovun enimmästä liharuoasta kuukaudeksi, on eläinperäinen ruoka mätettävä huiviin sitä ennen. Lihansyöntiä suurempi synti on ruoan poisheittäminen.

Ei eläin- eikä kasvikuntaa!

Kissa pääsi savukinkusta osingoille. Pilkoin loput kinkut eiliseen sienikeittoon ja nautin antaumuksella. Samalla paistelin nesteitä pois viikonlopun suppilovahverosaaliista, josta saattaa muodostua jonkinlainen osa tulevan kuukauden ruokavaliota. Ostin kyllä tänään kaupasta myös Quornia erilaisissa olomuodoissa. Ja muutama jo vanhastaan vakikäytössä ollut kasvisruokaresepti on jo mielessä. Vaimokin lähtee peesaamaan Docventures-haastetta sen verran, että koko perheen lihankulutus rajoittunee ensi kuussa selvästi. Niitä nakkeja en kyllä saa enää tänään alas. Koetan ujuttaa ne pojan lautaselle vielä huomenna.

Lihaton lokakuu

Madventures-miehet Riku Rantala ja Tuomas Milonoff ovat näyttäneet Docventures-nimen alla viime aikoina mielenkiintoisia dokumentteja TV2:lla keskiviikkoisin. Tänään klo 22.25 alkaa amerikkalainen FOOD, Inc. -niminen lihan tehotuotannon ongelmiin keskittyvä dokkari, jonka myötä Docventures haastaa ihmisiä luopumaan lihansyönnistä lokakuun ajaksi tai ainakin vähentämään sitä radikaalisti. Ajattelin tällaisena sekasyöjänä mennä haasteeseen mukaan. Tulihan se Movemberkin aikoinaan lusittua. Jotta en jänishousuilisi viime metreillä, mainostan aietta täällä blogissakin. Nyt se on pakko tehdä kun tarpeeksi moni muukin asiasta tietää.

Ennen kuin koiranleuat alkavat nillittää liivatteesta sun muusta suuhun mahdollisesti huomaamatta eksyvästä eläinperäisestä tuotteesta ilmoitan saman tien, etten luovu esimerkiksi vuosikymmenen perinteestä syödä torstaina työpaikkaruokalassa hernekeittoa, vaikka se vaikuttaakin toisinaan enemmän lihakeitolta, jossa on herneitä. Jos satun menemään kyläpaikkaan, jossa on liharuokaa tarjolla, en ala nirsoilla vegeilyvaatimuksilla vaan syön sitä mitä eteen laitetaan. Haastekin sanoo:

Osallistu Docventuresin Lihattomaan Lokakuuhun parhaaksi katsomallasi tavalla. Jo yksi lihaton päivä viikossa lokakuun aikana on hyvä alku. Sitkeimmät sissit sinnittelevät koko kuukauden lihattomalla dietillä. 

Ylipäätään on harmillista, miten arvolatautunut sana kasvissyönti nykyisin on. Päästä sana väärässä seurassa ilmoille, niin kuulet pian luultavasti ainakin sanat ituhippi ja vihervasemmistomädättäjä, ja tällaisen haasteen ollessa kyseessä joku peruspetteri varmasti ilmoittaa rehvakkaasti tuplaavansa lihansyöntinsä kuukaudeksi. Pääkaupunkiseudun kouluihin puuhattiin kasvisruokapäivää. Sitä imbesilliyden paskamyrskyä mikä asiasta nousi! Urpoimmat puheenvuorot halusivat 'samalla' 'logiikalla' kouluihin pakolliset liharuokapäivät, ja loput torspot kokivat ehdotuksen jotenkin poliittis-ideologiseksi. Kukaanhan vastustajista ei joko ymmärtänyt tai halunnut kiihkoltaan huomioida, että koulussa on kymmenien vuosien ajan ollut ns. puuropäiviä, jotka koostuvat noista kaameista kasviksista. Kasvisruokapäiviä on ollut aina. Pahin moka oli alkaa nimittää niitä kasvisruokapäiviksi, kun joillekin epävarmoille mielensäpahoittajille tuli, no, paha mieli.

Jos nyt vähän aikaa otetaan totena sellainen propaganda, että lihan tehotuotannossa on ongelmia ja että yhden lihakilon tuottamiseen tarvitaan moninkertainen määrä vettä ja maa-alaa verrattuna keskiverto syötävän kasviskilon tuottamiseen, niin voisi ihan hyvä että me carnivoretkin söisimme lihaa ja kasviksia vähän toisenlaisessa suhteessa kuin tähän asti. Kasviksiahan me kaikki syömme koko ajan, joka päivä jonkin verran. Ajatellaan vaikkapa tuhatta lihaa päivittäin syövää ihmistä. Yritäpä ihan kiihkottomin järkiargumentein saada heistä mahdollisimman moni totaalikasvissyöjiksi. Moniko alkaa? Luultavasti ei kukaan. Hyvällä tuurilla ehkä kaksi. Paljon helpompaa olisi saada kiihkottomin järkiargumentein porukkaa vähentämään lihansyöntiä. Kumpi on parempi: Kaksi totaalivegekäännynnäistä tuhannesta vai se, että useampi sata henkilöä tuhannesta vähentää vaikka sen seitsemäsosan lihansyönnistään itujen hyväksi?

Täysvegeä minusta tuskin koskaan tulee. Lokakuussa vähennän punaisen lihan ja siipikarjan minimiin, otan työpaikkaruokalassa kasvisvaihtoehdon (joskus hernarissakin on kasvisherneitä!) ja pistelen kalaa varmaan entiseen malliin. Riistaa syön kaksin käsin, jos tulee vastaan. Saksaa taitava poikani oivalsi eskarissa että 'lokakuu' lausutaan vähän niin kuin 'locker Kuh', eli rento lehmä. Minun puolestani lehmät voivat ottaa seuraavan kuun rennosti.

Sinnikäs koivu

Kaakkoisaasialainen vaijerinsyöjäpuu

Jossain lehdessä oli juttu puusta, joka 'nielaisi' metallisen verkkoaidan kasvamalla sen ympärille. Samassa jutussa kerrottiin tammen oksalle vuosikymmeniksi jääneestä viikatteesta, joka lopulta oli kasvanut kiinni lähes puun ytimeen. Itsekin kuvasin kerran Thaimaassa harusvaijerin nielaisseen puun.

Oma suosikkini on kuitenkin Pyynikillä kasvava koivu, joka on selvästi oman tiensä kulkija. Joku on aikoinaan taivuttanut nuoren koivun kaiteen läpi pariinkin kertaan, mikä ei puuta ole juurikaan haitannut. Luonnolla on taipumus lopulta peitota ihmisen luomat rakenteet.

Sarjisfestareilla

Hunt-setä piirtää.

Viime viikonlopun Helsingin sarjakuvafestivaalien ehdoton tärppi itselleni oli legendaarinen brittikuvittaja Hunt Emerson, jonka tuotantoa olen diggaillut teinipojusta asti. Mies on kunnostautunut paitsi suomalaisille ehkä Myrkystä parhaiten tutun Firkin-kissan piirtäjänä, myös monien kirjallisuusklassikoiden sarjakuvittajana. Vanhan merimiehen tarina, Lady Chatterleyn rakastaja ja Casanova ovat Emersonin kuvittamana klassikkoja jo sarjakuvinakin. Festivaaleille oli ilmestynyt sopivasti viimeisin Emersonin suomennettu sarjakuva, ei vähempää kuin Danten Inferno. Itse lyöttäydyin nimmarijonoon kuitenkin Lady Chatterley -albumini kera. Ostin kyseisen sarjakuvakirjan divarista toistakymmentä vuotta sitten, ja mieluisaksi yllätyksekseni albumissa oli ehta Hunt Emersonin nimmari ja piirros! Signeeraus oli osoitettu jollekin Villelle Kemissä vuonna 1989, ja tämä onneton tunari on ilmeisesti sittemmin myynyt alpparin rahapulassaan divariin. Emerson itse oli tarinasta huvittunut, ja teki peruspyyntöni mukaisen zombikarikatyyrin itsestäni signeeraten saman albumin uudestaan nyt siis 24 vuoden jälkeen. Hieno mies ja taatusti hyvä piirtämään.

Katla signeeraa.

Käytännössä jokainen sarjakuvantekijä, jolta olen kinunnut zombikuvaa, on sellaisen minulle tuhertanut, mistä suuri kiitos heille. Kerran yksi ei suoranaisesti kieltäytynyt, mutta oli selvästi hämillään siitä, miksi hänen olisi pitänyt piirtää hänen sarjakuvaansa mitenkään liittymätön zombi kirjan sisäkanteen. Kynien ja paperin puutteen takia asia jäi sitten joskus -tasolle, eikä kuvaa ole piirretty vieläkään. Ehkä vielä joskus. Toinen tapaus oli festarisunnuntaina peikkoeroottisesta tuotannostaan tunnettu iki-ihana Katariina Katla, joka valitteli ettei tykkää zombeista. Kysyin, että josko edes peikko, ja kyllähän erittäin hieno sellainen sitten riipustui, which was nice.

Hannu Lukkarisen
festarizombi.

Monta muutakin enimmäkseen zombimaista originaalikuvaa siirtyi kokoelmiini festivaaliviikonlopun aikana. Lisäksi kannoin kotiin kiloittain uutta sarjakuvaa, mm. aina kiinnostavan pienen suuren julkaisijan Musta Ritari Kustannuksen uutuuden Linnavainion, Tampereelle sijoittuvan JP Ahosen superhienon Perkeroksen, Ville Pirisen urbaanilegendoja irvokkaasti kartoittavan sarjan uuden osan Yhesti yhes seitsemännes paikas ja Hannu Lukkarisen kynäilemän jo viidennen osan 1300-luvun Suomesta liikkeelle lähteneelle tarinalle Nicholas Grisefothista. Tuomas Myllylän odotettu jatko-osa äärimmäisen suositeltavalle viikinkiajan sarjakuvalle Pakanoille ei ehtinyt painoon ajoissa, eikä niin ollen festareillekaan, mutta hyväähän kannattaa odottaa.

Festivaalien juonnetusta ohjelmasta seurasin italialaisen Tex Willer -piirtäjän Fabio Civitellin, edellämainitun britin Hunt Emersonin ja suomalaisen Jouko Nuoran haastatteluja. Sarjakuvaväen kanssa tuli jutusteltua naamakkainkin. Kuuma auringonpaahteinen viikonloppu ohjasi janoisen festarikävijän kuin itsestään lähiterasseille, joista löytyi yleensä aina sarjakuva-alan ammattilaisia ja diletantteja. Kiintoisana vaihdantataloudellisena havaintona huomasin, että useampikin sarjakuvantekijä oli valmis vaihtamaan tuotantoaan mallasjuomaan. Kassista kaivettiin painotuote, jonka sai halutessaan omaksi huurteista vastaan. En kyllä itse todistanut kuin kolmen tuopillisen vaihtumista, mutta 'pussikalja' sai joka tapauksessa uuden määritelmän. Tuopin ääressä uuden nimen sai myös suunnitteilla oleva sarjakuvakritiikkiblogi, josta myöhemmin lisää.

Katariina Katla peikotti.

Uusi Fingerpori-zombi: Irma.

Emerson on ensimmäinen ei-suomalainen minut zombifioinut piirtäjä.

Miha Rinne tavoitti jotain oleellista.

Kari Sihvonen lisäsi kuvaan Kapteeni Kangen.

Jaana Suorsan pubiluonnos.

Ville Makkosen tyylikäs zombi.

Peräszombi

Alle 15-vuotiaana yksi maailman hauskimmista asioista oli legendaarisessa Pahkasika-lehdessä ilmestynyt Peräsmies-sarjakuva. Kukapa ei pitäisi hyvänä ideana tarinaa pultsarista, joka radioaktiivista hernekeittoa syötyään muuttuu pierun voimalla lentäväksi supersankariksi? Aikaa kului, ja maailma muuttui siinä sivussa niin absurdiksi, että Pahkasika lopetettiin tarpeettomana jolloin Peräsmieskin otti ja kuoli. Itse asetuin aikanaan opiskelujen perässä Tampereelle, ja elämänlankojen punouduttua tarpeeksi monelle palmikolle huomasin jossain vaiheessa olevani Peräsmiehen tekijän, Timo Kokkilan, jonkinlainen puolituttu. Silloin joskus yli 25 vuotta sitten lapsena moinen ajatus olisi ollut käsittämätön, ja vielä 90-luvun puolivälissäkin jossain Tampereen Tapahtumien yössä porukalla ihmeteltiin, kun Kokkila piirsi paperilautasille Peräsmiehen kuvia omistuskirjoituksella halukkaille, että tuossako se nyt on. Periksen piirtäjä!

Olen joskus Kokkilaa tavatessani tapojeni mukaisesti pyytänyt tätä piirtämään itsestäni zombikarikatyyrin. Ajatuksena siis, että mies luonnostelisi pikaisesti muutamalla viivalla näköiseni zombimaisen kuvan. Tilanteet ovat vain olleet hankalia tai kiireellisiä, että homma on jäänyt joskus sitten -tasolle. Vaan mitä pamahtikaan sähköiseen postilaatikkoon joitakin päiviä sitten. Ensimmäinen värillinen sekä pelkästään sähköinen, ja varsin viimeistelty näkemys itsestäni zombina! Kaveritkin ovat kehuneet näköiseksi. Teos syntyi kuulemma taannoisen Tampereen zombikulkueen ja töiden välttelyn inspiroimana. En olisi välttämättä uskonut, jos joku olisi tullut kertomaan 14-vuotiaalle minulle, että itse Peräsmiehen piirtäjä tulee piirtämään nelikymppisestä minusta pilapiirroksen. Elämä on aina välillä aika ihmeellistä.

Sarjakuvassa kuolleen pieruritarin voi muuten hais... havaita yhä esim. Pierun MM-kisojen suojelijana ja rullakiekkojoukkue Peräkylän pörähdyksen maskottina. Sankarillamme on omat Facebook-sivutkin, ja hänestä on tehty myös patsaita (kyselyt täältä). Eikä hän ihan jälkiä jättämättä joukostamme lähtenyt. Peräsmiehen ruoansulatuselimistön eriskummallinen mutaatio nimittäin on periytynyt hänen jälkikasvulleen. Peräsmiehen poika on seikkaillut jo kymmenen vuotta Koululainen-lehden sivuilla, ja ihan hiljattain ilmestyi myös hänen nimeään kantava lehti, jonka tilausohjeet löytää täältä. Painoteknisistä syistä hajua ei kuulemma ikävä kyllä saatu mukaan.