Kovaa peliä muskarin pihalla

Ajoin tänään autolla Pirkanmaan musiikkiopistolle viemään jälkikasvua musiikkileikkikouluun. Kyydissä oli päiväkodista yksi tarhakaveri äiteineen, he kun sattuvat asumaan lähellä muskaria. Muskarin tontille johtaa ainakin kolme ajoväylää. Ajoin portista sisään ja pysähdyin siihen - tarhakaverin talo oli niillä kohdin. Kun tarhakaverin äiti oli noussut autosta ja oli juuri nostamassa kolmevuotiastaan ulos, taaksemme ajoi toinen auto, joka olisi halunnut ajaa samalle tontille, ja joka tööttäsi saman tien. No, olinhan minä pysähtynyt huonoimpaan mahdolliseen paikkaan sisääntulon tukkien. Mutta tilanne olisi ohi hetkessä. Tarhakaverin äiti nappasi nopeasti takaluukusta pulkan, ja siinä vaiheessa takana oleva auto tööttäsi jo kiukkuisesti kolme kertaa. Takaluukun pamahdettua kiinni ajoin nopeasti tontilta ulos ja pysäköin kadunvarteen viedäkseni pojan muskariin.

Siellähän se tööttäilijä oli pysähtyneenä suoraan samaisen muskarin oven eteen. Sanoin pojalle, että menee suoraan sisälle, aioin pahoitella kuskille viivästystä portilla. Mieskuski kuitenkin puhui puhelimeen eikä ilmeisesti ollut oikein näkevinäänkään minua kun odottelin hetkisen auton vieressä. Poika huhuili ovelta minua, joten jätin sikseen ja menin sisään auttamaan talvivaatteiden riisumisessa. Sieltä olikin juuri tulossa tööttäilijäautossa ollut nainen, ilmeisesti myös viemässä lastaan muskariin. Huomautin, että olisin minä ensimmäiselläkin tööttäyksellä jo siirtynyt, johon koko lailla yllätyksekseni täti kävi suorastaan silmille.  
- No ei vittu siltä vaikuttanut! Meillä oli kiire!
Sanoin aika hölmistyneenä, että lastasimme vain pikaisesti pari ihmistä ulos, että ei siinä kauan mennyt, mutta tuskin sain sitä sanottua, kun:
- Olisit vitun idiootti ajanut pihan parkkipaikoille, siinä olisi ollut vaikka kuinka tilaa.
Johon minä:
- Niin joo, mutta onhan teidänkin autonne tuossa nyt tukkeena...
- No jos siihen vittu joku tulee, niin me ajetaan se pois siitä, eksä tajuu? Ooksä joku vitun daiju? Olet!

Keskustelussa oli luultavasti muutama vittu ja solvaus enemmän, jotakuinkin tuollaisena sen muistan. Itse en oikein suunvuoroa tahtonut saada. Täti marssi takaisin autoon, enkä voinut enää kuin vain katsoa leveästi hymyillen perään kun täti vielä auton sisältä esitti sylkäisevänsä minua kohti.

Siis mitä helvettiä? Jos vähättelisin aiheuttamaani viivettä portilla, kesti se ehkä 15 sekuntia. Oikeasti siihen saattoi mennä lähes puoli minuuttia. Sitten tämä sama porukka aiheutti potentiaalisesti ihan yhtä pitkäkestoisen tukkeen viidentoista metrin päähän. Eikä itse asiassa mitään, huonoon paikkaanhan minä tarhakaverin äiteineen pudotin, että sikäli aiheesta tööttäsivät, mutta harvoinpa aikuisiällä saa kuulla toiselta aikuiselta tarkkailuluokkalaiselta teinitytöltä kuulostavaa puhetta kohtuullisen neutraalissa tilanteessa. Ja tämä täti oli luultavasti ihan selvin päin, juuri vei lapsensa musiikkileikkikouluun. Kiroilutkin tulivat sujuvasti läsnäolevien lasten kuullen. Ja minä kun olen aina pitänyt itseäni varsin keskenkasvuisena tapauksena.

Kirjahaaste: Pilke silmäkulmaan

Day 19: Book that turned you on

Tähän ei varmaan nyt haeta mitään aikuisten kuvakirjoja, eihän? Haastetta pohtiessa mieleen ponnahti myös eräs lapsena lukemani Aku Ankan taskukirjan tarina, jossa joku ilkeä hallitsija, kalifi tms. uhkaili Akua ja Roopea kynimisellä. Huolestuneet ankat kuvittelivat itsensä kynittyinä isossa ajatuskuplassa. Vaikka kuva oli kaukana millään tavalla kiihottavasta, tuntui pikkupoikana sen katsominen aina jotenkin hyvin väärältä. Näin sarjakuva turmelee lapsesi mielen.

Kyllähän sitä teininä tuli luettua härätappoaseet ja luolakarhun klaanit ainakin osittain niiden kuuluisien seksikohtausten takia. Hienompaa oli kuitenkin löytää vanhempien kirjahyllystä Terry Southernin ja Mason Hoffenbergin kirja Candy. Lukion historianopettaja oli juuri hiljattain hehkuttanut Voltairen Candiden hyvyyttä (joka sekin löytyi samasta kirjahyllystä ja jonka luin ensin), ja tämä Candy osoittautui jonkinlaiseksi pornahtavaksi nykysatiiriksi tuosta valistusfilosofisesta klassikosta, joka on satiiri itsessäänkin. Kirjassa naiivi, viaton, äärimmäisen kaunis ja haluttava 18-vuotias Candy löytää itsensä oudoista, jopa bisarreista seksuaalisista tilanteista halutessaan vain auttaa muita.

Kirjan lähtökohdat ovat täysin (s)eksploitatiivisia, tekijöiltä odotettiin alun alkaenkin lähinnä pornografista tuotosta. Mutta vaikka tyyli onkin alhaista, oli rima miehillä jo valmiiksi korkealla. Beat-sukupolven kirjoittajat, Hoffenberg ja Southern lainasivat paitsi rakenteen Candidesta, myös yksityiskohtia ja ideoita monista muistakin  maailmankirjallisuuden klassikoista. Tarinan rakenne onkin episodimainen ja suorastaan varhaispostmoderni  Candyn ajautuessa toinen toistaan kummallisempien miesten jakamattoman huomion kohteeksi. Kirja luonnollisesti kiellettiin heti ilmestyttyään Ranskassa vuonna 1958 'shokeeraavana', mutta myöhemmin hippisukupolvi omi tarinan nopeasti, ja kirjaa pidetään nykyisin jonkinlaisena beat- ja kukkaissukupolvien klassikkona, vaikka se on kirjoitettu selkeästi ennen hippiaikaa.

Suomeksi Candy julkaistiin vuonna 1968, jolloin siitä ilmestyi myös hipahtava komediaelokuva. Kymmenen vuotta myöhemmin tarinasta tehtiin vielä pornoelokuvaversio. Leffat on näkemättä, mutta tämän jutun kirjoitettuani on melkeinpä pakko hakea kirja taas käsiini (olenkohan jo realisoinut sen pois porukoiden kirjahyllystä?) ja lukea uudestaan. Luulen, että lihallisemmat yksityiskohdat varastivat ensilukemalla pääosan alta parikymppisen miehen huomiosta, eikä sitä sitten tuolloin saanut ihan kaikkia kirjallisuusviittauksia tarinasta irti.

Kirja-ale taas Book Depositorylla

Kappas, brittiläisellä nettikirjakaupalla Book Depositorylla on taas 24 tunnin ale, jossa se myy yhtä suosittua nimikettä tunnin kerrallaan periaatteella niin kauan kuin tavaraa riittää. Alennukset ovat kovia, luokkaa -60 % tai -80 %. En itse bongannut mitään pakollista viime kerran alessa, mutta täytynee kytätä sivua tunnin välin taas tällä kertaa, jos jotain kivaa löytyisi. Ostokokemukseni tuolta ovat pääsääntöisesti hyviä, virheensäkin osasivat korjata mallikkaasti. Vajaa tunti alen alkamiseen!

Someilemisen sietämätön keveys

Onhan se paheksuttavaa, kun jopa puolet lähipiiristä on yhtäkkiä kiinnostunut juuri käynnissä olevista presidentinvaaleista, ja tohtii vielä puhuakin niistä sosiaalisessa mediassa. Vaan älkää huoliko. Reilun viikon päästä tämä yksi hype laantuu, ja ihmiset pääsevät taas nauttimaan niistä mielenkiintoisista Facebook-päivityksistä, joissa ärsyynnytään säästä, kerrotaan mitä ruokaa sitä tuli laitettua (ja pikkuisen nöyristellään, että olisi siitä vähän kauniimpi annos voinut tulla mutta että naapurikin kehui että hyvää oli), ja että käytiin oikein lenkillä, ja kehutaan kun lapsi kuulkaa leipoi pipareita, ja paheksutaan sitä kun se suomalainen mies aina tappaa perheensä ja Tuksua ja missitkin on rumia, ja ladataan lemmikistä pari kuvaa ja itsestä webbikameralla otettu duckface ja siitä lapsestakin kun se kattokaa leipoo, ja perjantaina kännipäissään postataan peräkkäin seitsemän musiikkivideota ja muutama sketsi vanhoista komediasarjoista. Palataan tuttuun ja turvalliseen someen.

Kirjahaaste: Guilty Pleasure

Day 18: Book you’re most embarrassed to say you like

Olen vuosien lukenut varmaan aika monta kirjaa, joita en noin jälkikäteen ajatellen ehkä nyt niin olisi välittänyt lukea, mutta joiden lukeminen ei toisaalta kauheasti jäänyt harmittamaankaan. Useimmiten lukemiseni valikoituu jollakin tavalla ennalta tietämiini kirjailijoihin tai nimikkeisiin ja kavereiden suosituksiin. Aika usein joku tuttu tyrkkää käteeni kirjan, 'josta varmasti pitäisin', eikä tällä saralla huonoja, saati nolostuttavia teoksia ole tullut vastaan. Noloihin kirjoihin ei siis oikein lähtökohtaisesti tule tutustuttuakaan. Joskus lomamatkoilla on käynyt niin, että matkalukeminen on loppunut jo alkupäivinä ja silloin olen turvautunut joko majapaikkojen kirjahyllyihin (Vietnamissa muistan lukeneeni ex tempore -pohjalta Nick Hornbyn 31 Songsin, joka oli ihan hyvä ja kiintoisa, vaikken edes ollut kuullut valtaosaa niistä biiseistä.) tai sitten realisoin jotain vaimon matkalukemisista.

Tuolla jälkimmäisellä tavalla nappasinkin aikoinaan omien lukemisten loputtua vaimon matkalaukusta Helen Fieldingin bestsellerin Bridget Jonesin päiväkirja. Luokittelen tällaiset kirjat naisille suunnatuksi hömpäksi, eikä sellainen kiinnosta minua oikein millään mittapuulla. Koska muutakaan lukemista ei kuitenkaan ollut, ja kirjan ympärillä pyöri noihin aikoihin melkoinen hype, niin mikä ettei. Ja sehän oli ihan hauska. Ei loistelias, mutta ei mitenkään kärsimystäkään tuottava. Katsoin leffankin myöhemmin, eikä sekään kaduta. En edelleenkään lähtökohtaisesti etsi käsiini tämän lajityypin kirjoja, mutta vaikka ei päiväkirjasta pitäminen nyt varsinaisesti nolotakaan, ja vaikka en nyt siitä loppujen lopuksi hirveästi pitänytkään, on tämä varmaankin paras valinta tähän kirjahaasteeseen.

Kirjahaaste: Pisin ja lyhin kirja

Day 16: Longest book you’ve read

Näyttää siltä, että pisin lukemani kirja löytyy parin haasteen takaisesta sarjasta A Song of Ice and Fire. Sen jokainen osa taitaa olla lähemmäs tuhatsivuinen, ja pisin on kolmannen osan, A Storm of Swordsin, pehmeäkantinen USA-painos, joka on Wikipedian mukaan 1128 sivun mittainen. Tästä löytyy tosin eri tietoja, ja koska lukemani kirja oli minulla vain lainassa, en pääse tarkistamaan sivumäärää. Kärjessä tuo taitaa joka tapauksessa olla.

Yritin löytää vielä jonkun pitemmän lukemistani Mika Waltarin järkäleistä, mutta eivät pärjänneet Martinille. Dumas'n Monte Criston kreivikin jää miekkamyrskyä lyhyemmäksi. Haastetta pohtiessani huomasin lukeneeni aika paljon yli 750-sivuisia kirjoja, mutta tietyt venäläiset klassikot on kyllä vielä läpikahlaamatta. Ei silti, ei pituus tai lyhyys ole mikään erityinen itseisarvo kirjalle.

Day 17: Shortest book you’ve read

Maailman lyhin kirja on isäni mukaan Anssi Kukkosen Minun käyttämät possessiivisuffiksit, mutta saman nimikkeen kuulee joskus myös väitettävän olevan jonkun muun selostajan (kuten Juha Jokisen tai Raimo Häyrisen) tekosia. Lyhimmän kirjan määritelmä on tietysti ilman vitsailujakin aika häilyvä. Lasketaanko miniromaanit mukaan? Runokokoelmat? Sarjakuvat? Tietokirjat? Lähdin kuitenkin tutkimaan proosakirjoja. Hyllystä löytyvä H.P. Lovecraftin 184-sivuinen pienoisromaani At the Mountains of Madness and Other Stories vie täpärästi voiton vuosia sitten lukemastani Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:stä, joka Wikipedian mukaan on 186 sivua pitkä. Lovecraftin kirjan ne muut tarinat pidensivät opuksen mittaa rankasti, sillä Hulluuden vuoret yksinään on vain 110-sivuinen tarina. Lyhin kirja taitaa kuitenkin olla George Orwellin Eläinten vallankumous, jonka sanotaan olevan vain 126 sivua pitkä - tai siis lyhyt.

Kirjahaaste: Eka kirja lapsena

Day 15: First “chapter book” you can remember reading as a child

Pitkästä aikaa helppo haaste. En tosin ole varma, mitä tuolla 'chapter bookilla' oikeastaan tarkoitetaan, mutta eiköhän se ole jonkinlainen romaani, jossa on lukuja. Niinku ei kuvakirja tai silleen. Opin lukemaan kuulemma neljävuotiaana puhelinluetteloa tutkimalla (muistan vieläkin ne mustat marginaalien neliöt, joissa oli sukunimien alkukirjaimet), ja olen siitä lähtien käyttänyt aina jonkinmoisen osan vapaa-ajastani lukemiseen. Voi olla, että on joitain vieläkin aikaisempia lukemiani luvullisia kirjoja, mutta ihka-aitoja muistikuvia minulla on Gösta Knutssonin klassisista Pekka Töpöhäntä -kirjoista.

Tietenkään en muista mikä niistä kaikista oli juuri se ensimmäinen lukemani, mutta muistan elävästi mm. korvapuolen Mauri Mäyräkoiran, kissamestaruuskisat (jotka lyhennettiin kirjaimilla KM, jotka lopulta viittasivat kisoja sabotoineisiin Konradiin ja Monniin) ja sen, että jossain kirjassa Pilli ja Pulla käyttivät taajaan sanaa 'arvattavasti', koska se kuulosti heistä hienolta. Muistan myös jonkun hienostelevan kissahahmon, joka hoki koko ajan oh la la, koska halusi kuulostaa pariisittarelta. Jostain syystä se ärsytti minua lapsena suunnattomasti, mutta luultavasti se ärsytti kirjan hahmojakin, joihin minä vain eläydyin. Sitä en muista, oliko se mahdollisesti Maija Maitoparran ensiesiintyminen, mutta sen kyllä etten tuolloin ymmärtänyt, että se lausutaan oolalaa, mikä olisi ollut ehkä hiukkasen vähemmän riepova kuin se ainainen oh la la.