Oli huhtikuun alku ja olin lähdössä tekemään ekaa päivääni uuteen työpaikkaani. Fiilis oli kaikin puolin erinomainen. Uusi duuni, aurinko paistoi, linnut lauloivat ja hanki kimmelsi. Päälläni oli nilkkapituinen gestapohenkinen nahkatakki, jalassa nahkakengät ja kädessä nahkasalkku, kaikki mustia. Hengitin syvään kirpeää pakkasilmaa ja aloin päättäväisesti takki auki saapastella kohti lähtöpysäkkiäni Pyynikintorilla.
Sinne päästäkseni jouduin kiipeämään harjun yli näkötornin portaiden kautta. Ylämäessä ennen rappusia tuli ongelmia: talven aikana tiukaksi pakkautunut kävelytien lumi oli kevätauringossa sulanut ja jäätynyt uudestaan erittäin liukkaaksi pinnaksi. Mäen jyrkkyyden takia kävely kävi mahdottomaksi. Kaupunkikin oli asettanut keskelle polkua betoniporsaan, jossa sojotti liikennemerkki:
Ei talvikunnossapitoa. Matkaa pystyi kuitenkin jatkamaan polun reunassa, jossa hanki oli karheampaa, joten harpoin nopeasti mäkeä ylös kohti kivirappusia, jotka urheilupiireissä tunnetaan myös Tahdon Portaina.
 |
Tahdon portaat näkyvissä. Kuva on otettu
kutakuinkin silloisen liikennemerkin kohdalta. |
Pahaksi onneksi olin tullut ylös polun vasenta ja samalla väärää puolta. Toista puolta nousemalla olisin päässyt astumaan polun reunasta suoraan alimmalle rappuselle, mutta nyt seisoin avuttomana polun toisella puolella, josta oli parin kolmen metrin matka portaille, mutta tuo lyhyt matka oli juuri sitä tiukkaan pakkautunutta, hieman alaspäin viettävää liukasta jääpintaa. Itselleni tyypillisesti ajattelin, että minähän en perkele takaisin alas kävele. Hetken tuumattuani hylkäsin idean pitkästä loikasta portaita kohti: jos tasapaino menisi, ja se kuitenkin menisi, menisi mieskin saman tien kylki edellä alas jäistä liukumäkeä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi näin ollen astella jään yli hyvin varovasti pienin askelin portaita kohti - mäki ei ollut tässä kohdassa enää niin jyrkkä, joten tasapaino mitä luultavimmin säilyisi.
Ei säilynyt. Vain kaksi kolme askelta otettuani alkoi sivuluisu alamäkeen. Olin jo liian kaukana (ja selin) hypätäkseni takaisin polun penkalle ja vielä kauempana portaista, mutta onnistuin hypähtämään siten, että sain sentään käännettyä rintamalinjani alamäkeä kohti, etten kaatuisi hallitsemattomasti ainakaan kyljelleni. Laskettelin alas kiihtyvällä vauhdilla yhä jyrkempään alamäkeen. Otin pienen kyykkyasennon säilyttääkseni tasapainoni. Näytin luultavasti jonkinlaiselta toimistobatmaniltä viilettäessäni nahkatakki viittana lepattaen salkku kädessä alas Pyynikinrinnettä.
Mietin miten tämä tulee vielä päättymään - törmäisinkö puuhun, vai lentäisinkö pitkälle hankeen? Vai onnistuisinko laskettelemaan siten, että vauhti hidastuisi mäen alla itsestään? Kauhukseni huomasin laskevani suoraan kohti aiemmin mainitsemaani betoniporsasta ja liikennemerkkiä. Törmäyksessä ei kävisi hyvin. Onnistuin kääntämään laskusuuntaani sen verran, että tulisin ohittamaan merkin täpärästi oikealta. Samassa sain loistoidean™ - pysäyttäisin yhä kiihtyvän vauhtini nappaamalla liikennemerkistä kiinni vasemmalla kädelläni. Sainkin kiinni merkistä, mutta vartaloni jatkoi matkaa, joten olin luultavasti sekunnin murto-osan vaakasuoraan ilmassa pitäen liikennemerkistä kiinni (ja toisella kädellä salkusta), kunnes ote kirposi, mätkähdin maahan ja kierin holtittomasti päätyen lopulta hankeen, arvatenkin koiranjätöksien sekaan.
Ensimmäinen ajatukseni oli tietysti:
Näkiköhän kukaan? Ketään ei näkynyt ympärillä. Linnut lauloivat edelleen. Rintalihakseni oli lievästi venähtänyt äkkipysäytysyrityksen voimasta, ja olin pian muutenkin mustelmilla. Kokosin itseni ja ympärille lentäneet tavarani, talsin korvat punoittaen ja pää painuksissa tällä kertaa polun oikeaa laitaa bussille. Ehdin.
