Kroatian Vodicessa, yhdellä niistä kapeista kujista alas rantaan Trg kneza Branimiran kohdalta on paikka, jonka ristimme 'Balkanin surullisimmaksi viinituvaksi'. Sellainen ikivanha kiviseinäinen huone, jykevät puupöydät ja -penkit. Taustalla soi koko ajan vanhasta radiokasettisoittimesta tuleva käsittämättömän melankolinen balkanilaismusiikki, jonka lauluun isäntämme yhtyi spontaanisti aina silloin tällöin. Olimme saapuessamme paikan ainoat asiakkaat, vaikka viereiset ravintolat pursusivat ihmisiä. Tilasimme moukkamaisuuttamme olutta ja kivennäisvettä, ja paikan pitäjä lähtikin yllätykseksemme hakemaan niitä muualta. Tässä paikassa myytiin vain viiniä valtavista lasipulloista.
Vääriä juomia hartiat luimussa siemaillessamme sisään asteli verkkaisesti paikallinen neonkeltaisella t-paidalla, kiharalla takatukalla ja vähän liian isoilla koruilla ja sormuksilla varustettu tyyppi, joka kilisytteli rasittavasti avainnippua kädessään ja jutteli paikan pitäjälle jotain narisevalla äänellä. Emme ymmärtäneet kieltä, mutta onnistuin kuulemaan juomani olutmerkin (Ozujsko) nimen, ja kilisyttelijän elekielestä päättelin, että kaveri oli joko vuokraisäntä, velkoja tai naapuriravintoloitsija, joka tuli vittuilemaan vähistä asiakkaista ja siitä että nekin ainoat juovat jotain muuta kuin talon omia tuotteita. Isäntämme ei paljon tälle vastaillut, seinille vilkuili, ja narisija kilisytteli lopulta itsensä ulos.
Lopulta tupaan saapui useampi paikallinen kaveri, joiden kanssa isäntä alkoi juoda viiniä, aina silloin tällöin kasetilta tulevaan surulliseen lauluun yhtyen. Ymmärsimme seuraavilla kierroksilla tilata viiniä. Paikallinen pöytäviini ei ollut erikoista, muttei huonoakaan. Isäntä ilahtui kuullessaan meidän olevan suomalaisia ja mutisi joidenkin suomalaiskaupunkien nimiä. Lasku oli mitättömän pieni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti